Sivut

Olen kiitollinen jos viitsit kommentoida (asiallisesti ja ystävällisesti). Tästä blogista löytyy jo yli 70 julkaisua! Katso asiasanahakemisto.
Vaikka annan muiden äänen kuulua tässä blogissa, tapanani on kommentoida muutamalla rivillä julkaisemiani käännöksiä - yleensä värillisenä tekstinä ennen tai jälkeen varsinaisen kirjoituksen. Eräs lukija kutsui blogin sisältöä "hengelliseksi sekamelskaksi" - ja hän on oikeassa! Tässä blogissa Kristus ja Saatana paiskaavat kättä sulassa sovussa. Ei ole mitään yhtä teemaa - ainoa punainen lanka on, että kirjoitukset liittyvät laveasti henkisyyteen, ja niissä on usein kriittinen näkökulma - joskin nykyään olen jättänyt taakseni vanhat uskomukseni niin täydellisesti, että niiden kritisointikin tuntuu aivan turhalta. Jos mietit mihin minä sitten uskon, niin omasta henkisestä tiestäni voit lukea toisessa blogissani, Resurget Sol Fugiens: Minun tieni.

Ja kyllä tämän blogin kirjoitukset kertovat ennen kaikkea yhden ihmisen kehitystiestä, siitä minkä parissa milloinkin mieleni on askarrellut ja kuinka mielenkiinnon kohteeni ovat vuosien aikana vaihtuneet; joten kyllä näitä kirjoituksia jokin yhdistää, nimittäin minun persoonani! Vaikka olen "vain" kirjoitusten kääntäjä, totta kai valintojeni takana on ollut jokin syvempi ajatus, miksi kyseinen teksti on tuntunut henkilökohtaisesti tärkeältä juuri sillä hetkellä. Tämän blogin ensimmäinen kirjoitushan on julkaistu jo vuonna 2003, ja olen ehtinyt tässäkin ajassa vaihtaa katsomustani pariin otteeseen. Sitä paitsi ainakin minulle itselleni on selvää, että kaikilla viidellä blogillani (ks. luettelo sivupalkissa!) on jokaisella oma erityinen luonteensa, vaikka kaikki liittyvät henkisyyteen jollain tapaa.

Yhteydenotot: Henkilökohtaiset yhteydenotot kommentoimalla mitä tahansa kirjoitusta tässä blogissa. Jos viestisi on tarkoitettu vain minulle, mainitse asiasta ja en julkaise sitä; muista e-mail osoitteesi, jotta voin vastata siihen. Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua jokatapauksessa.
"Mystiikka on myös gnosiksen siemen, joka on esoteerista teologiaa, aivan kuten magia on esoteerista taidetta ja okkultismi tai hermetismi on esoteerista filosofiaa...Koko ihminen on yhdellä ja samalla kertaa mystikko, gnostikko, maagikko ja filosofi; s.o. hän on uskonnollinen, kontemplatiivinen, taiteellinen ja intelligentti. Jokainen uskoo johonkin, ymmärtää jotain, kykenee johonkin ja ajattelee jotakin."
- Valentin Tomberg

Näytetään tekstit, joissa on tunniste demiurgi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste demiurgi. Näytä kaikki tekstit

24.8.23

SAATANAN KUNNIAKSI

Alexandre Cabanel: Langennut enkeli. 1847.

Tätä juttua ei kannata tuomita etukäteen otsikon perusteella. Esittelyssä kirja, jonka kerrotaan olevan The Satanic Templen [linkki Suomen seurakunnan sivuille] ainoa kanoninen kirja, YouTube-videolla, "The Most 'Sacred' Book in Satanism... was not what I expected." (Käytän joitain lainauksia videolta tässä kirjoituksessa.) Kyseistä kanavaa Genetically Modified Skeptic pitää Drew, joka on ateisti ja skeptikko, mutta entinen evankelikaalinen kristitty. Tässä satiirisessa romaanissa langenneet enkelit valmistautuvat toiseen sotaan taivaita vastaan, missä Saatana nimitettäisiin Jumalaksi. Aiheesta myös, Lilith Starr - The Happy Satanist: Satan as Humanitarian Hero in "Revolt of the Angels", jota olen niin ikään käyttänyt lähteenä. 

Anatole France: Enkelien kapina. Suomentanut Joel Lehtonen, julkaissut Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta vuonna 1925. Kirja esitellään lyhyesti myös Tarukirja-blogissa.  Kirjailijan esittely Wikipediassa. Kirja näyttää löytyvän myös äänikirjana ainakin BookBeatista, sekä e-kirjana monista palveluista. Perinteisen kirjan löysin yksinkertaisesti kirjastosta, jossa se oli varastossa. 

Kirjan alku on mielestäni aika jaaritteleva, jopa pitkäveteinen - vanhahtava tyyli tietysti vaikuttaa siihen osaltaan - ennen kuin päästään itse asiaan. Suojelusenkeli nimeltä Arcade puhuu hänelle uskotulle ihmiselle: 

 Minä uskon juutalaisten ja kristittyjen Jumalaan. Mutta minä en tunnusta, että hän olisi luonut maailman; enintään on hän järjestänyt siitä yhden sangen vähäpätöisen nurkkakulman, ja kaikessa, mihin hän on koskenut, on hänen huonoälyisen ja raa'an henkensä leima. Minä en usko, että hän olisi iankaikkinen ja ääretön, sillä olisi järjetöntä kuvitella olentoa, jota aika ja paikka eivät rajoittaisi. Minä pidän häntä lahjoiltaan heikkona, vieläpä kovin heikkona. Lopuksi en usko, että hän olisi ainoa jumala: pitkään aikaan ei hän itsekään sellaista uskonut, vaan oli alussa polyteisti. Myöhemmin muuttui hän oman ylpeytensä ja uskokuntalaistensa imartelujen vaikutuksesta monoteistiksi. Hänen ajatusrakenteensa on hyvin epäloogillinen, eikä hän ole niin mahtavakaan kuin luullaan. Suoraan sanoen: hän on tietämätön ja itserakas demiurgi eikä mikään oikea jumala. Ne, jotka tuntevat hänen todellisen luonteensa, kuten minä, kutsuvat häntä Jaldabaothiksi.

Tämä nimi on otettu gnostilais-kristillisestä mytologiasta. Romaanissa demonit, toisin kuin eräät gnostikot, näkevät Jeesuksen Jaldabaothin petoksen jatkona: hän ei tullut vapauttamaan sieluja tai tuomaan valaistusta, vaan luomaan myytin tarkoituksena kerätä enemmän ylistystä ja kuuliaisuutta taivaan pahalle hallitsijalle. Kirjailija on erittäin tietäväinen kristillisestä myytistä ja tekstuaalisesta traditiosta; kirjassa on lukemattomia yksityiskohtaisia viittauksia kanonisiin ja apokryfisiin kristillisiin teksteihin, sekä historioitsijoihin ja teologeihin, puhumattakaan viittauksista Valistuksen ajan filosofeihin ja heidän teoksiinsa. 

Katso myös vanha blogijulkaisuni, "Jahve ja Isä Jumala", ajalta jolloin tunnustauduin kristityksi, ja jotenkin minun piti liberaalina esoteristina tehdä ero konservatiivisempaan jumalakäsitykseen, ja käytin niin historiantutkimuksen kuin esoteriankin runsain mitoin tarjoamia aineksia, kuten muutenkin kristinopin tulkinnassani (koko kyseinen blogini on todisteena tästä), kunnes kova tieteellinen  historiantutkimus vei voiton hämärästä toiveajattelusta, ja aloin menettää uskoani, mistä enemmän saman blogin kirjoituksessani "Minun tieni", erityisesti kappale Valontuoja, joka kertoo sitä seuranneesta luciferistisesta vaiheestani, jonka kautta viimein lopullisesti sanouduin irti kristinuskosta, ja joka symbolisella tasolla on edelleen yhtä validi - olenhan vieläkin lisäillyt tuota tekstiä nyt vuosia myöhemmin, vaikka käytännössä hengen elämässäni olen siirtynyt siitäkin eteenpäin kauan sitten. Kuten tuossa kirjoituksessani kerron, tulkitsin Lucifer-myyttiä nimenomaan gnostilaisuuden avulla, mutta täysin metaforisesti. C.G. Jung oli niin ikään kiinnostunut gnostilaisuudesta yhdessä vaiheessa, ja hänellä oli sanansa sanottavana myös paholaisesta. [Katso toisaalla tässä blogissa, "Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta", sekä "Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta."]

Romaanissa vanha demoni kertoo Jahvesta (eli Jaldabaothista):

Vietelläkseen sielut keksi hän erään sadun. Se ei tosin ollut laisinkaan niin älykäs ja syvällinen kuin ne myytit, joilla me olimme entisten oppilaidemme aatteita kaunistaneet, mutta kuitenkin oli se omiaan liikuttamaan heikkoälyisiä, joita tietysti on aina suurissa kansanjoukoissa. Hän julisti, että kaikki ihmiset olivat muka tehneet rikoksen ja synnin häntä vastaan, perisynnin, ja sen rangaistusta saivat he muka kärsiä koko tämän ja tulevan elämän ajan. (Uskottelevathan näet tyhmät kuolevaiset, että heidän olemassaolonsa jatkuu vielä haudan tuolla puolella.) Ja viekkaasti väitti Jahve, että hän oli nyt lähettänyt ainoan poikansa maailmaan lunastamaan verellään ihmiset tuosta velasta. Tosin on mahdoton ajatus, että rikos voitaisiin kuitata rangaistuksella, ja vielä mahdottomampi, että viaton saattaisi sovittaa syyllisen rikoksen. Syyttömän kärsimykset eivät tee tehtyä tekemättömäksi, vaan lisäävät ainoastaan pahaa uudella pahalla. Mutta kuitenkin oli niin surkeita raukkoja, että he rupesivat palvelemaan Jahvea ja hänen muka synnit sovittavaa poikaansa ja julistivat heidän kauheaa mysteeriään jonkinlaisena ilosanomana!

Mainitusta kuolemattomuuden toivosta sanotaan hieman myöhemmin nasevasti: "Sillä vähäpätöinen yleisö, joka ei tiedä, mitä tällä elämällä oikeastaan tekisi, tahtoo vielä toisen elämän, joka ei saisi koskaan loppua." Minulle buddhalaisena tämä on päivänselvää, mutta edes kristittynä esoteristina en uskonut ihmisen persoonallisen sielunelämän jatkuvuuteen. Tuo kristillinen "toivo" syntyy silkasta kuolemanpelosta, ja on luonteeltaan äärimmäisen egoistista. Siinä ei ole mitään ylevää ja kaunista. 

Pekka Ervast on pohtinut, kuinka yleensä esitetään että ihmisen pelastuminen on kokonaan Jumalan ansiota, mutta kadotukseen joutuminen (merkityksessä ikuinen rangaistus helvetin kärsimyksissä) yksin hänen omaa syytään, koska hänellä on vapaus valita. Mutta tällainen vapaaehtoinen valinta on looginen mahdottomuus, ellei vapautta ole ollut alusta saakka, ja ihminenpä ei ole itseään ja maailmaa luonut, eikä tätä uskoa ja valintaa. Lisäksi, jos olisi ikuinen kadotus, jokainen ajatteleva ihminen näkisi silloin että kaikki on turhaa. Silloin sellainen kammottava hirviö hallitsisi ihmiskuntaa, että olisi häpeällistä myöntyä tuon pahan hengen vaatimuksiin millään tavoin. Ihmisarvo sanoisi: "menen mieluummin ikuiseen kadotukseen noiden miljoonien kanssa, kuin ikuiseen autuuteen niiden harvojen kanssa, jotka sydämessään ja järjessään voivat hyväksyä Jumalan, joka on luonut ikuisen kadotuksen." Tämä on ehkä ytimekkäintä mitä ikinä olen lukenut asiasta sanotun, ja allekirjoitan sen täysin! 

Pekka Ervast kirjoitti myös kuinka Saatana on todellisuudessa aivan erilainen kuin se kuva jonka kristinoppi on hänestä luonut, mutta tämä menee yli tämän kirjoituksen varsinaisen aihealueen, joka käsittelee asiaa enempi symbolisesti. Suomessa tätä kantaa, joka näkee Saatanan todellisena vaan ei pahana,  edustaa parhaiten Azazelin Tähti. 

Saatanaa ei ole aina kuvattu pahana, petomaisena hirviönä. Romantiikan aikana myöhäisellä 1700-luvulla ja varhaisella 1800-luvulla, vallankumoukselliset kirjoittajat ja taiteilijat kuvittelivat uudelleen Saatanan hahmon eeppisessä runoelmassa, "Kadotettu paratiisi" [John Miltonin teos, jonka myös olen suureksi ylpeydekseni lukenut - se ei ollut aivan helppo tehtävä kirjan massiivisuuden ja runomuodon  huomioiden], sankarina, joka uskaltaa kapinoida Jumalan epäoikeudenmukaista tyranniaa vastaan. Vaikka romantiikan aika ja hedelmällisimmät visiot Saatanasta sankarina tulivat päätökseen 1850 tienoilla, idea yhä inspiroi lukuisia taiteilijoita, mukaan lukien Anatole France. Romaanin kuvaus Saatanasta ja hänen demoneistaan kuvaa täydellisesti saatanallisia ihanteita joihin modernit satanistit pyrkivät, kirjoittaa Lilith Starr, käydessään tuota samaa polkua kuin nuo romantiikan vallankumoukselliset. 

Helvettiin joukkoineen syösty Lucifer lausuu: "Toverit, voimme onnitella itseämme ja riemuita, sillä nyt olemme päässeet taivaallisesta orjuudesta. Täällä olemme toki vapaita, ja vapaus helvetissäkin on parempi kuin orjuus taivaassa". Näissä sanoissa kaikuu Miltonin säe Kadotetusta paratiisista: "Better to reign in Hell, than serve in Heaven." 

Anatole Francen kirjassa demonit ovat viettäneet aioneita helvetissä ja maan päällä ensimmäisen kapinan jälkeen, ja auttaneet ihmiskuntaa kehittämään sivistystään, hyvin prometeuslaisella tavalla. Ihmiset rakastavat demoneita ja ylistävät heitä jumalina: Dionysos, Isis, Zeus jne., kaikki klassisen maailman jumalat ovat demoneita, jotka kerran kapinoivat Jumalaa vastaan. Ja tässä on syvä totuus, tosin hiukan toisin päin: kristillinen kirkko teki pakanajumalista demoneita! Tähän päivää asti paholaisen kuvaukset sisältävät usein satyyrin sarvet ja sorkat, heijastaen kristinuskon mieltymystä demonisoida aikaisempien kulttuurien palvomia hyväntahtoisia luonnonjumalia. 

France kuvaa Saatanan prometeuslaisena hahmona, joka Prometheuksen lailla uskalsi tuoda ihmiselle tulen ja tiedon lahjat. Historian edistyessä, Saatana ja hänen demoninsa opettivat ihmisiä vaatettamaan itsensä nahkoihin, tekemään tulen, rakentamaan veneitä, keksimään pyörän ja oppimaan maanviljelyä, monien muiden oppien lisäksi. Heidän oppinsa eivät koskeneet ainoastaan yksinkertaista eloonjäämistä, vaan myös korkeampia taiteita - musiikkia, maalausta ja tanssia. 

Katsoessamme tarkemmin kirjan kuvausta Saatanasta, huomaamme että hänestä maalataan kuva humanitaarisena sankarina, myötätuntoisena ystävänä ja hyväntekijänä ihmiskunnalle, ja sellaisten lahjojen lähteenä kuten tieto, taide, kulttuuri ja sivistynyt laki. Kristillinen Jumala toisaalta kuvataan pahana teeskentelijänä, joka rakastaa tuskaa, kurjuutta ja kärsimystä, ja pyrkii alistamaan kaikki epäoikeudenmukaisen tyranniansa alle. 

Romaanissa on rönsyileviä sivujuonia, jotka minusta olivat vain paperin täytettä pääjuonen rinnalla, mutta silloin kun tarinassa päästään itse asiaan, se onkin sitten täyttä asiaa! Suosittelen kyllä niille jotka kokevat aihepiirin kiinnostavaksi. Romaani on onnistunut, jos se herättää ajatuksia ja saa vastakaikua lukijan sielussa - hyvä merkki on jos löydät niin puhuttelevia kohtia että haluat siteerata niitä, kuten minä teen. 

Kirjan lopussa ennen taisteluun ryhtymistä Saatana näkee unta sodasta, jossa hänen joukkonsa voittavat (lainaan pidemmän pätkän, koska tämä on todella ylevä huippukohta kertomuksessa ja sisältää suurta viisautta):

Ja Saatana kruunautti itsensä Jumalaksi. Taivaallisen Jerusalemin jalokivistä hohtaville muureille nousivat kaikki apostolit, piispat, pyhät neitsyet, marttyyrit, uskontodistajat, koko käydyn raivoisan taistelun ajan suloisessa rauhassa lepäillyt valittujen joukko, katselemaan ja nauttimaan suurenmoisista kruunausmenoista. Valittujen ilo oli ääretön, ja riemukseen näkivät he, miten kaikkein Ylimmäinen syöstiin helvettiin ja Saatana nousi Herran valtaistuimelle. Noudattaen Jumalansa tahtoa, joka kielsi heiltä surun, veisasivat he vanhoja kiitosvirsiään uudelle hallitsijalleen.

Ja Saatana loi terävät silmänsä alas avaruuteen ja katseli tuota pientä maa- ja vesipalloa, jonne hän oli aikoinaan istuttanut viinipuun ja järjestänyt ensimmäiset traagilliset kuorot. Ja sitten suuntasi hän katseensa Roomaan, jossa entinen, nyt kukistettu jumala oli perustanut valheella ja petoksella valtakuntansa. Sitä kirkkoa hallitsi silloin muudan pyhä mies. Saatana näki hänen rukoilevan ja itkevän. Ja hän sanoi hänelle: "Minä jätän morsiameni sinun huomaasi! Vaali sitä uskollisesti. Minä vahvistan sinulle entiset oikeutesi määrätä, minkälainen kirkonoppi on oleva, säätää, miten sakramentteja on noudatettava, laatia lait ja valvoa, että siveellisiä tapoja seurataan. Ja kaikkien uskovaisten täytyy alistua sinun määräyksiisi. Minun seurakuntani on iankaikkinen, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Sinä olet erehtymätön. Kaikki on ennallaan." Ja ääretön autuus täytti apostolin seuraajan sydämen. Hän heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallaan multaa ja vastasi: "Herrani minun Jumalani, minä tunnen sinun äänesi. Henkäyksesi vuotaa kuin palsami sydämeeni. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa. Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta."

Ja Saatana oli mieltynyt ylistyksiin ja kiitosvirsiin; hän kuunteli halusta, kun hänen viisauttaan ja valtaansa kehuttiin, iloitsi, kun cherubimit julistivat hänen hyviä tekojansa, eikä välittänyt enää ollenkaan Nectairen huilusta, koska se jumaloi luontoa, myönsi jokaiselle hyönteiselle ja ruohonkorrellekin osansa kaikkivallasta ja rakkaudesta ja neuvoi riemuun ja vapauteen. Saatana, jonka liha oli aina ennen, milloin hän vain ajatteli, missä vaivoissa maailma kitui, värissyt tuskasta, tunsi nyt itsensä sääliin taipumattomaksi. Hän piti kärsimystä ja kuolemaa kaikkivaltansa ja äärettömän laupeutensa luonnollisina seurauksina. Ja uhrien veri kohosi hänen puoleensa otollisena pyhänä savuna. Hän tuomitsi järjen kelvottomaksi ja vihasi tiedonhalua. Itse ei hän enää tahtonut oppia mitään, sillä hän pelkäsi, että jos hän hankkisi itselleen uusia tietoja, niin hän näyttäisi, ettei hänellä kuitenkaan niitä kaikkia voisi olla. Hän viihtyi hyvin mystillisyyden varjossa ja tekeytyi muka käsittämättömäksi, koska luuli arvonsa vähenevän, jos hänet ymmärrettäisiin. Sakea teologinen usva pimensi hänen aivonsa. Kului joku aika, ja hänen päähänsä pisti julistaa itsensä ainoaksi oikeaksi ja kolmiyhteiseksi Jumalaksi, niinkuin hänen edeltäjänsäkin oli julistanut. Kun hän näki Arcade'in hymyilevän julistukselle, karkoitti hän heti hänet kasvojensa edestä. Istar ja Zita olivat jo kauan sitten lähteneet takaisin maan päälle. Niin kuluivat vuosisadat nopeasti kuin sekunnit. Ja eräänä päivänä katsahti Saatana korkealta valtaistuimeltaan kadotuksen syvyyteen ja näki Jaldabaothin siinä helvetissä, jonne oli hänet heittänyt ja jossa hän itsekin muinoin oli ollut kahleissa. Jaldabaothin ylpeys ei näyttänyt lähteneen ikuisessa pimeydessä. Mustattuna, ruhjottuna, peloittavana, ylevänä loi hän kunnian kuninkaan asuinsijoihin halveksivan silmäyksen ja käänsi sitten päänsä pois. Ja kun uusi Jumala tarkasteli paremmin vihollistaan, huomasi hän hänen kärsivillä kasvoillaan älyn ja hyvyyden väikkeitä. Nykyään mietti Jaldabaoth maan kohtaloa, ja ajatellessaan sen katkeria kärsimyksiä sääli hän sitä syvästi. Yht'äkkiä kavahtaa hän pystyyn, levittää eetteriin käsivartensa kuin suunnattoman suuret airot, ja hän rientää opettamaan ja lohduttamaan ihmislapsia. Hänen ihmeellinen, ääretön varjonsa viihdyttää onnettoman planeetan pintaan langetessaan heti ihmisiä kuin suloinen rakkauden yö. 

Saatana heräsi kylmän hien vallassa. Nectaire, Istar, Arcade ja Zita seisoivat tuossa hänen vieressään. Bengalus-linnut visertelivät aamuvirttään. "Toverit", lausui suuri arkkienkeli, "me emme valloita taivasta. Riittää, että pystymme sen valloittamaan! Sota siittää sotaa, voitto tappiota. Voitetusta Jumalasta tulee Saatana, voittaneesta Saatanasta Jumala. Varjelkoon hyvä Sallima minua niin julmasta kohtalosta! Rakastan helvettiä, joka on kehittänyt henkeni, rakastan maata, jossa olen tehnyt hyvää sen vähän kuin tässä kauheassa maailmassa on mahdollista, maailmassa, jonka olennot eivät kykene mihinkään muuten kuin murhaamalla. Nyt on vanhan Jumalan maallinen valta meidän ansiostamme päättynyt, ja kaikki, mikä tällä taivaankappaleella rahtusenkin ajattelee, halveksii häntä tai ei tiedä hänestä mitään. Mutta mitä auttaa, vaikka ihmiset eivät enää olisikaan Jaldabaothin ikeessä, jos Jaldabaothin henki yhä asuu heissä: jos he ovat yhtä kateellisia, väkivaltaisia, riidanhaluisia, ahnaita ja yhtä typerästi kauneutta ja taiteita vihaavia kuin hänkin, heidän esikuvansa? Mitä auttaa, vaikka he ovat kukistaneet julman demiurgin, jos he eivät tottele ystävällisiä demoneja, jotka opettavat heille, mikä on oikea totuus, Dionysos, Apollon ja muusat? Entä sitten me itse, me taivaalliset henget, korkeat demonit? Me kukistamme tyrannimme, Jaldabaothin, kun hävitämme omasta sielustamme tietämättömyyden ja turhan pelon." Ja Saatana sanoi puutarhurille: "Nectaire, sinä taistelit rinnallani ennen maailmojen alkua. Me jouduimme silloin tappiolle, koska emme ymmärtäneet, että voitto on Henkeä ja että meidän on ahdistettava ja tuhottava Jaldabaoth omassa itsessämme, ei missään muualla."

 

Mieleni tekee huudahtaa: Hail Satan! Pitäisikö seuraavaksi polttaa raamattu..? 

Katso myös tässä blogissa: Saatanan litania.

3.8.20

Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta

Jatkan kirjoitusten kokoamista ja kääntämistä aihepiiristä, joka pitkään on minua kiehtonut, eli "paholainen", tällä kertaa Jungin näkemysten pohjalta. Omalla henkisellä tielläni olen käväissyt myös "pimeällä puolella", kuten voit lukea tämän sivun alkuun linkitetystä kirjoituksesta "Minun tieni". Se oli tärkeä, suorastaan vallankumouksellinen vaihe kehityksessäni eteenpäin, sitä ei voi kyllin korostaa!  Tänä päivänä buddhalaisena näen yhä Luciferin symbolin valontuojana merkityksellisenä, ja ajatteluni on leimallisesti nimenomaan "jungilaista" mitä tulee uskonnon merkitykseen ylipäänsä, ja tällaisiin arkkityyppisiin hahmoihin erityisesti. 
C.G. Jung
Kun yrittää epätoivoisesti olla hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen, sitä enemmän varjo kehittää määrätyn tahdon olla musta ja paha ja tuhoisa. Ihmiset eivät kykene näkemään sitä; he pyrkivät aina olemaan ihania, ja sitten he huomaavat että tapahtuu kammottavia tuhoisia asioita, joita he eivät voi ymmärtää, ja joko he kieltävät että sellaisilla tosiasioilla on mitään tekemistä heidän kanssaan, tai jos he myöntävät ne, he pitävät niitä luonnollisina kärsimyksinä, tai yrittävät vähätellä niitä ja siirtää vastuun toisaalle. Tosiasia on, että jos yrittää yli oman kapasiteettinsa olla täydellinen, varjo laskeutuu helvettiin ja siitä tulee paholainen. - C.G. Jung
C.G. Jung osoitti itsestään selvän tosiasian, että hyvä ja paha ovat vastakohtia, ja hän osoitti ei niin itsestään selvän seurauksen, että yhden todellisuus vaatii toisen todellisuutta. Ellei olisi pahaa, silloin ei voisi olla hyvää, ja päinvastoin. Yhdellä ei ole merkitystä ilman toista. Samaa voitaisiin sanoa muista vastakohta-pareista, valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, elämä ja kuolema, ja niin edelleen. 

Sen kysyminen, onko Jumala hyvä vai paha vai molempia, on Jungille samanarvoinen kuin kysymys todellisuuden luonteesta. Onko todellisuus hyvä? Kyllä. Onko se paha? Kyllä, se on myös paha. Mutta tämä arviointi lepää inhimillisen, tai kenties jopa yksilöllisen, näkemyksen varassa. Esimerkiksi luonto arvioidaan hyväksi kun se on harmooninen ja vakaa, ja toimii meidän (inhimilliseksi) eduksemme. Mutta kun se on myrskyisä, kun se tuottaa ja ruokkii sairauksiamme, kun sen tiet tekevät tyhjäksi inhimillisen elämän ja hyvinvoinnin päämäärät, silloin arvioimme sen pahaksi. Esteettömämmältä huipulta nähtynä se kuitenkin yksinkertaisesti on mitä se on. Kun ihmiset omaksuvat esteettömämmän näkemyksen, he ylittävät hyvän ja pahan kategoriat laajasti, ja katselevat ihmiselämää, inhimillistä käyttäytymistä, inhimillistä motivaatiota huipulta, joka näkee sen kaiken "juuri niin". Ihmiset rakastavat toisiaan, ja me vihaamme toisiamme. Me uhraudumme toistemme puolesta, ja tuhoamme toisemme. Me olemme jaloja ja alhaisia. Ja kaikki tämä kuuluu ihmisluonteeseen. Arviot jotka teemme hyvästä ja pahasta, ovat sidottuja olemaan asenteellisia omien etunäkökohtiemme mukaan, ja kallellaan lempitaipumustemme ja piirteidemme puolesta. 

Jungin vaatimus että ei voi olla hyvää ilman pahaa, oli piikikäs kiistanaihe hänen ja hänen teologis-mielisten ystäviensä välillä. Jungin psykologian teologisesti koulutetut opiskelijat, kuten Dominikaani-isä Victor White, vastustivat vahvasti tätä näkemystä. Heille ei ollut käsittämätöntä edellyttää ehdottoman hyvyyden olemassaoloa ilman pahaa, koska tämä loppujen lopuksi on norminmukainen kristillinen oppi Jumalasta. Jumala ei vaadi pahaa tullakseen toimeen yhtään enempää kuin valo tarvitsee pimeyttä ollakseen olemassa. Mutta Jungille tämä oli erittäin kyseenalaista. Puhdasta valoa ilman yhtään vastustusta eli pimeyttä ei voitaisi nähdä, ja sen tähden se ei olisi olemassa ihmistietoisuudelle. Koska hän tarkasteli hyvää ja pahaa ego-tietoisuuden arviointeina, olisi mahdotonta hänen mukaansa todellisten henkilöiden nimetä sellainen asia kuin valo tai hyvyys, elleivät he olisi koskaan kokeneet pimeyttä tai pahaa. 

Koska Jung perusti psykologiseen näkemykseen pahasta - eli että se on tietoisuuden arviointi - oli loputtomia väärinymmärryksiä filosofien ja teologien kanssa, jotka halusivat ajatella pahan luontoa ei-psykologisin termein. Tätä olisi voinut selventää riittävän helposti, ellei Jung olisi halunnut niin ikään pitää kiinni Jumalaa koskevan paradoksin toisesta päästä, että se on juurtunut Jumalan luontoon, itse todellisuuden luonteeseen. 

Kirjassaan Psychology and Religion: West and East, Carl Jung kirjoittaa:
Set
En tahdo moninkertaistaa esimerkkejä tarpeettomasti, vaan ainoastaan tehdäkseni selväksi että myös Saatanan hahmo on läpikäynyt merkillisen kehityksen hänen ensimmäisestä erottumattomasta esiintymisestään Vanhan Testamentin teksteissä hänen kukoistukseensa kristinuskossa. Hän saavutti pahamaineisuuden vastustajan personifikaationa eli pahan periaatteena, joskaan ei millään muotoa ensimmäistä kertaa, koska kohtaamme hänet vuosisatoja aikaisemmin muinaisegyptiläisenä Setinä ja persialaisena Ahrimanina. Persialaisten vaikutteiden on otaksuttu pääasiassa olevan vastuussa kristillisestä paholaisesta, mutta todellinen syy tämän hahmon eriytymiselle on Jumalan käsitteessä summum bonumina ("ylin hyvä"), joka on jyrkässä kontrastissa Vanhan Testamentin näkemykseen, ja joka psyykkisen tasapainon syiden vuoksi väistämättä vaatii infimum malumin ("alempi paha") olemassaolon. Tähän ei tarvita mitään loogisia syitä, ainoastaan luonnollinen ja tiedostamaton pyrkimys tasapainoon ja symmetriaan. Siten hyvin varhain, Klemens Roomalaisella, kohtaamme käsityksen Kristuksesta Jumalan oikeana kätenä ja paholaisesta vasempana kätenä, puhumattakaan juutalais-kristillisestä näkemyksestä, joka tunnusti kaksi Jumalan poikaa, vanhemman Saatanan ja nuoremman Kristuksen. Paholaisen hahmo nousi sitten sellaisiin ylhäisiin metafyysisiin korkeuksiin että hänen voimaansa täytyi väkisin vähentää manikealaisuuden uhkaavan vaikutuksen alla. Voiman väheneminen saatiin aikaan tällä kertaa rationaalisella pohdinnalla, täsmällisellä viisastelun voimannäytteellä, joka määritteli pahan privatio boniksi ("hyvyyden puute"). Mutta se ei estänyt monissa osissa Eurooppaa 1200-luvulla nousemasta uskoa, pääasiassa Kataarien vaikutuksen alaisuudessa, että se ei ollut Jumala vaan paholainen, joka oli luonut maailman. Tällä tavoin epätäydellisen demiurgin arkkityyppi, joka oli nauttinut virallista tunnustusta gnostilaisuudessa, ilmestyi uudelleen muuttuneessa asussa. (Vastaava arkkityyppi luultavasti löytyy primitiivisten kansojen kosmogonisessa ilveilijässä.) 
Kerettiläisten tuhoamisen myötä, joka jatkui 1300- ja 1400-luvuille, seurasi levoton rauha, mutta reformaatio sysäsi Saatanan hahmon jälleen kerran etualalle. Mainitsisin ainoastaan Jakob Böhmen, joka luonnosteli pahasta kuvan, joka jättää privatio bonin kalpeaksi vertailussa. Samaa voidaan sanoa Miltonista. Hän asuttaa samaa henkistä ilmapiiriä. Mitä tulee Böhmeen, vaikka hän ei ollut alkemiallisen filosofian suora jälkeläinen, jonka merkitystä yhä tänä päivänä karkeasti aliarvioidaan, hän totisesti otti haltuunsa joukon sen johtavia ideoita, niiden joukossa erityinen Saatanan huomiointi, joka ylennettiin ensimmäisen tason kosmiseksi hahmoksi Miltonilla, vapauttaen hänet jopa hänen alisteisesta roolistaan Jumalan vasempana kätenä (jonka Klemens hänelle myönsi). Milton menee jopa pidemmälle kuin Böhme, puhutellen paholaista todellisena principium individuationiksena ("individuaation periaatteena"), käsitteenä jota alkemistit ennakoivat jonkin aikaa aikaisemmin. Mainitaksemme ainoastaan yhden esimerkin: "Ascendit a terra in coelum, iterumque descendit in terram et recipit vim superiorum et inferiorum. Sic habebis gloriam totius mundi." (Hän nousee maasta taivaaseen ja laskeutuu jälleen maahan, ja vastaanottaa itseensä voiman yläpuolella ja alapuolella. Siten sinä saat koko maailman kunnian.) Lainaus tulee kuuluisasta alkemiallisesta klassikosta, Tabula Smaragdinasta, joka on laskettu Hermes Trismegistuksen ansioksi, jonka auktoriteetti säilyi haastamattomana yli kolmentoista alkemiallisen ajattelun vuosisadan. Hänen sanansa eivät viittaa Saatanaan, vaan filius philosophorumiin ("filosofien lapsi"), jonka symbolismi, kuten olen uskoakseni osoittanut, vastaa psykologisen "itsen" symbolismia. Alkemistien filius on yksi lukuisista Merkuriuksen manifestaatioista, jota kutsutaan "kaksiosaiseksi" ja "moniselitteiseksi" ja tunnetaan myös alkemian ulkopuolella "utriusque capaxina", kykenevänä mihin tahansa. Hänen "pimeä" puolensa on ilmiselvä hengenheimolaisuus Luciferin kanssa.

Miltonin aikana nämä ideat olivat hyvin paljon ilmassa, muodostaen osan yleisestä kulttuurin pääomasta, eikä ollut harvaa mestaria, joka tajusi että heidän viisasten kivensä ei ollut mikään muu kuin "täydellinen ihminen". Saatana - Prometheus vastaavuus osoittaa riittävän selvästi että Miltonin paholainen edustaa inhimillisen individuaation olemusta ja siten kuuluu psykologian alan sisälle. Tämä läheisyys, kuten tiedämme, todisti vaaraa ei ainoastaan Saatanan metafyysiselle asemalle, vaan niin ikään muiden noumenaalisten hahmojen asemalle. Valistuksen tulemisen myötä metafysiikka kokonaisuutena aloitti alamäkensä, ja kuilua joka silloin avautui tiedon ja uskon välille, ei enää voinut korjata. Loistavammat hahmot metafyysisessä panteonissa saivat autonomiansa palautettua käytännössä tahrattomina, jota taatusti ei voida sanoa paholaisesta. Goethen Faustissa hän on huvennut hyvin henkilökohtaiseksi apuhengeksi, kamppailevan sankarin pelkäksi "varjoksi". Sen jälkeen kun rationaalis-liberaalinen protestanttisuus oli niin sanotusti suistanut hänet vallasta sen hetkisen päiväjärjestyksen mukaan, hän eläköityi kristillisen Olympoksen varjoisammalle puolelle ulkopuolisena, ja siten tavalla joka ei ollut epätoivottua Kirkolle, vanha periaate vahvisti itseään: Omne bonum a Deo, omne malum ab homine. Paholainen säilyy liitteenä psykologiaan. 
Gustave Doren kuvitusta Kadotettuun Paratiisiin
On psykologinen sääntö, että kun arkkityyppi on kadottanut metafyysisen hypostaasinsa, se samaistetaan yksilön tietoiseen mieleen, johon se vaikuttaa ja muokkaa omaan muotoonsa. Ja koska arkkityyppi aina omaa tiettyä noumenaalisuutta, noumenin integraatio yleensä tuottaa aiheen laajentumisen. On sen tähden täysin yhdenpitävää psykologisten odotusten kanssa, että Goethe nimitti Faustinsa yli-ihmiseksi. Hiljattaisina aikoina tämä tyyppi on ulottunut yli Nietzschen poliittisen psykologian kentälle, ja sen inkarnaatiolla ihmisessä on ollut kaikki seuraukset joiden voitaisiin odottaa seuraavan sellaisesta vallan väärinomimisesta. 

Koska ihmiset eivät elä ilmatiiviissä kammioissa, tämä tarttuva inflaatio on levinnyt kaikkialle ja aiheuttanut epätavallisen epävarmuuden moraalissa ja filosofiassa. Lääketieteellinen psykologi on velvollinen kiinnostumaan sellaisista asioista, vaikka vain ammatillisista syistä, ja niin me todistamme ikimuistoista spektaakkelia kun psykiatri esittelee kriittisen tutkimuksen Miltonin Kadotetusta paratiisista. Mietiskellen tätä erittäin omituista yhteyttä, päätin että voisin parhaiten täyttää velvollisuuteni jos selittäisin hyväntahtoiselle lukijalle, miten ja miksi paholainen pääsi psykiatrin vastaanotto-huoneeseen. 
Samassa teoksessa Jung pohdiskelee seuraavaa:
"Luomakunta" "aineen" merkityksessä ei sisälly Kolminaisuuden kaavaan missään määrin selvästi. Näissä olosuhteissa on vain kaksi mahdollisuutta: joko aineellinen maailma on todellinen, jossa tapauksessa se on jumalallisen "actus puruksen" (puhdas toiminta) olennainen osa, tai se on epätodellinen, pelkkä illuusio, koska se on ulkopuolella jumalallista todellisuutta. Jälkimmäisen johtopäätöksen kiistää ensinnäkin Jumalan inkarnaatio ja koko hänen pelastustyönsä, toiseksi "tämän maailman ruhtinaan", "paholaisen", autonomia ja ikuisuus, joka on pelkästään "voitettu", mutta ei millään muotoa tuhottu, eikä häntä voida tuhota koska hän on ikuinen.

Mutta jos luodun maailman todellisuus sisältyy "actus purukseen", silloin paholainen siinä myös M.O.T. Tämä tilanne synnyttää nelinäisyyden, joskin hyvin erilaisen nelinäisyyden kuin Neljännen Lateraanikonsiilin pannaan julistama. Siellä väiteltiin kysymyksestä, voiko Jumalan olemus vaatia paikkaa kolmen persoonan rinnalla vai ei. Mutta kysymys jonka kohtaamme tässä on olennon, jolle on lahjoitettu autonomia ja ikuisuus, itsenäinen asema: langenneen enkelin. 

Hän on neljäs, "uppiniskainen" hahmo symbolisessa sarjassamme, välissä olevat intervallit jotka vastaavat Trinitaarisen prosessin kolmea vaihetta. Aivan kuten Timaioksessa vastustaja on toisen vastakohtien parin toinen puoli, jota ilman maailmansielu ei olisi kokonainen ja täydellinen, niin myös paholainen täytyy lisätä trioihin (Yhtenä Neljäntenä) jotta siitä saataisiin kokonaisuus. 

Jos Kolminaisuus ymmärretään prosessina, kuten olen pyrkinyt tekemään kaiken aikaa, silloin Neljännen lisäämisen myötä tämä prosessi kulminoituisi ehdottoman kokonaisuuden tilaan. Pyhän Hengen välityksen kautta ihminen kuitenkin sisältyy jumalalliseen prosessiin, ja tämä merkitsee että erillisyyden ja autonomian periaate Jumalaa vastaan, joka personifioituu Luciferissa Jumalaa vastustavana tahtona, sisältyy siihen myös. Mutta tämän tahdon vuoksi ei olisi ollut luomista eikä myöskään pelastustyötä. 

Varjo ja vastustava tahto ovat välttämättömiä ehtoja kaikelle toteuttamiselle. Objekti jolla ei ole omaa tahtoa joka kykenee, jos tarpeen, vastustamaan luojaansa, ja jolla ei ole muita kuin luojansa ominaisuuksia, sellaisella objektilla ei ole itsenäistä olemassaoloa ja se on kykenemätön eettiseen päätökseen. Parhaimmillaan se on vain osa kellokoneistoa, joka Luojan täytyy vetää saadakseen sen toimimaan.

Sen tähden Lucifer oli kenties se joka parhaiten ymmärsi jumalallisen tahdon joka kamppaili luodakseen maailman, ja joka toteutti tuon tahdon uskollisimmin. Sillä kapinoimalla Jumalaa vastaan hänestä tuli luomisen aktiivinen periaate, joka vastusti Jumalaa omalla vasta-tahdollaan. Koska Jumala tahtoi tätä, meille kerrotaan Genesiksen 3. luvussa että hän antoi ihmiselle voiman tahtoa toisin. 

Ellei hän olisi tehnyt niin, hän ei olisi luonut muuta kuin koneen, ja silloin inkarnaatio ja lunastus eivät olisi koskaan toteutuneet. Myöskään ei olisi ollut mitään Kolminaisuuden ilmestystä, koska kaikki olisi ollut yhtä ikuisesti.

Luciferin legenda ei missään mielessä ole absurdi satu; kuten kertomus käärmeestä Edenin puutarhassa, se on "terapeuttinen" myytti. Me luonnollisesti hätkähdämme ajatusta, että hyvä ja paha molemmat sisältyvät Jumalaan, ja me ajattelemme että Jumala ei mitenkään voisi haluta sellaista. Kuitenkin meidän pitäisi olla varovaisia ettemme supista Jumalan kaikkivaltiutta meidän inhimillisten mielipiteittemme tasolle; mutta niin me vain ajattelemme, kaikesta huolimatta.

Jopa niin, ei sopisi lukea Jumalan syyksi kaikkea pahaa; kiitos hänen moraalisen autonomiansa, ihminen voi laskea huomattavan osan siitä omaksi syykseen. Paha on suhteellinen asia, osaksi vältettävissä, osaksi kohtaloa, aivan kuten hyvekin on, ja usein ei tiedä kumpi on pahempi. 

Ajattele naisen kohtaloa, joka on naimisissa tunnustetun pyhimyksen kanssa! Mitä syntejä täytyy lasten tehdä jotta he tuntisivat elämänsä omikseen sellaisen isän musertavan vaikutuksen alla! Elämä, ollen energeettinen prosessi, tarvitsee vastakohtia, sillä ilman vastustusta, kuten tiedämme, ei ole energiaa. Hyvä ja paha ovat yksinkertaisesti tämän luonnollisen polariteetin moraalisia aspekteja. Tosiasia, että meidän täytyy tuntea tämä polariteetti niin raastavana, tekee inhimillisestä kokemuksesta yhä monimutkaisemman. Kuitenkaan kärsimystä, joka välttämättä liittyy elämään, ei voida väistää. Vastakohtien jännite, joka tekee energian mahdolliseksi, on universaali laki, joka sopivasti ilmaistaan kiinalaisen filosofian jinissä ja jangissa. Hyvä ja paha ovat inhimillistä alkuperää olevia tunne-arvoja, emmekä voi ulottaa niitä yli inhimillisen alueen. Mitä tapahtuu tämän tuolla puolen, on yli oman arvostelukykymme: Jumalaa ei voi vangita inhimillisiin määritteisiin. Sitä paitsi, missä olisi Jumalan pelko, jos ainoastaan hyvää, eli mikä näyttää hyvältä meistä, voitaisiin odottaa häneltä?

Loppujen lopuksi ikuinen kadotus ei muistuta juurikaan hyvyyttä kuten me sen ymmärrämme! Vaikka hyvä ja paha ovat horjumattomia moraalisina arvoina, ne tarvitsee silti alistaa hiukan psykologiselle tarkistukselle. Paljon siitä mikä osoittautuu äärimmäisen pahaksi perimmäisissä vaikutuksissaan, ei tule ihmisen pahuudesta, vaan hänen typeryydestään ja tiedostamattomuudestaan. 

Tarvitsee vain ajatella kieltolain tuhoavia vaikutuksia Amerikassa, tai satoja tuhansia autodafeitä Espanjassa, jotka kaikki aiheutuivat kiitettävästä innosta pelastaa ihmisten sieluja. 

Yksi kaiken pahan sitkeimmistä juurista on tiedostamattomuus, ja voisin toivoa että Jeesuksen sanonta, "Ihminen, jos tietäisit mitä teet, olisit siunattu, mutta jos et tiedä, olet kirottu ja lain rikkoja", olisi yhä evankeliumeissa, vaikka sillä on vain yksi autenttinen lähde. Se saattaisi hyvin olla uuden moraalin motto. 
Jung viittaa paholaiseen useilla tavoilla: Jumalan aspekteina, voimana elämässä, ja psykologisena ilmiönä. "Jumalan vasen käsi", "Jumalan vasen puoli", "Jumalan toinen puoli", "Jumalan oma pimeä puoli", Satanael, Jumalan ensimmäinen poika, Antikristus, Kristusta vastustava hahmo, ja "Kristuksen vastine joka edustaa pahaa" ovat joitain termejä joita Jung käytti Jumalan pahasta aspektista. Voimana ihmiselämässä paholainen näyttäytyy "pimeänä psyykkisenä toimintana joka on murtautunut irti täydellisen psyyken hierarkiasta, ja nauttii nyt itsenäisyydestä ja ehdottomasta vallasta..." "...Groteski ja synkkä tiedostamattoman puoli..." ja kollektiivisella tasolla, "...objektiivinen psyyke, joka piti Rooman valtakunnan kaikki kansat vaikutusvallassaan..." Ottaen huomioon moninaiset kaaoksen, tuhon ja sodan ilmentymät maailmassamme nyt, saattaisimme ulottaa Jungin määritelmän nykyiseen globaaliin tilanteeseemme. 

Faust ja Mefistofeles
Pahan periaate kulkee monilla nimillä, jotkut näistä ovat gnostilaisia alkuperältään, toiset juontuvat muinaisista myyteistä, legendoista tai saduista. Muinaisessa Egyptissä paholaista kutsuttiin nimellä Set, Persiassa Ahriman, pohjoismaisissa legendoissa Loki, muinaisessa Kreikassa Mercurius. Gnostilaiset puhuivat paholaisesta antimimon pneumana, jäljittelyn henkenä, tai Jaldabaothina, saturnisena arkonttina, tai princeps huius mundi, joka hallitsi aineellista maailmaa. Goethe kutsui paholaista nimellä Mefistofeles, ja saksalainen kirjailija Spitteler viittasi paholaiseen Epimetheuksena. Jung otti tämän leiman, koskien "Epimetheanistista periaatetta, joka aina ajattelee takaperoisesti ja huonontaa kaiken alkukantaiseksi kaaokseksi... ja pakottaisi valon takaisin äidilliseen pimeyteen mistä se syntyi... ajattelua tyyliin "ei mitään paitsi", joka huonontaa kaiken ei miksikään..." 
Kreikkalaisessa mytologiassa Epimetheukselle annettiin tehtävä jakaa kaikki lahjat eläinten kesken. Uskollisena nimelleen (joka tarkoittaa "jälkiviisautta") hän ei suunnitellut etukäteen, ja pääsi viimeisen eläimen, ihmisen, luokse, eikä hänellä ollut lahjaa jäljellä annettavaksi ihmisille. Hänen auttamisensa  lankesi hänen veljelleen, Prometheukselle (jonka nimi tarkoittaa "ennakointia"), varastamalla tuli Zeukselta (mikä ei päättynyt kovin hyvin Prometheuksen kannalta)! Miksi Epimethealainen ajattelu on paholaismaista? Koska se trivialisoi sen mikä on pyhää - mielikuvitus (Voi, se ei ole muuta kuin sinun mielikuvitustasi!), intuitio (naismainen asia), luovuus (Mutta emme ole koskaan ennen tehneet niin!), mahdollisuudet (Se on mahdotonta!). 

Nähtynä psykologian linssien läpi, paholaisella on "autonomisen persoonallisuuden luonne", joka "on suurempi kuin ihmisen tietoisuus, ja suurempi kuin hänen tahtonsa." "Lipidon eläimellisenä puolena" paholainen on "...se osa psyykeä, jota ei ole sulautettu tietoisuuteen..." Vaikka se saattaa näyttää  meistä "hämmästyttävältä ja etevältä" (ajattele kaikkia ihmeellisiä teknologisia vehkeitä jotka luovuutemme on kehittänyt), Jung varoitti että se on samanaikaisesti "vaarallisen petollinen noumenaalisen luontonsa johdosta." 

Mikä tahansa arkkityyppi voi kiehtoa meitä johtuen sen noumenaalisuudesta, eikä paholainen eroa tästä. Ollen autonominen, varjo - sisäinen paholaisemme - voi "hivuttautua" jokapäiväiseen elämään ja aiheuttaa kaikenlaista sekasortoa. Ympäristöongelmamme ovat vain yksi monista esimerkeistä. 

Jung tunnisti että paholainen voi ilmetä kun pidämme jotain mahdottomana. Kun epäonnistumme tunnistamaan varjopuolemme, esimerkiksi väittäen ettemme mitenkään voi olla homo, rasisti, seksisti, terroristi, tai murhaaja, avaamme itsemme paholaismaiselle omahyväisyydelle. Samankaltaisesti kun passiivisesti hyväksymme lääketieteellisen diagnoosin hyläten paranemisen mahdollisuuden, tarjoamme tilaisuuden paholaiselle astua elämäämme. 

"...Kun et ole tietoinen siitä että sinulla on varjo, julistat osan persoonallisuuttasi olemattomaksi. Silloin se astuu olemattomuuden valtakuntaan joka paisuu ja vie valtavia osuuksia. Kun et tunnista että sinulla on sellaisia ominaisuuksia, sinä yksinkertaisesti ruokit paholaisia. Lääketieteellisellä kielellä, jokainen ominaisuus psyykessä edustaa tiettyä energeettistä arvoa, ja jos julistat energeettisen arvon olemattomaksi, paholainen ilmestyy sen sijaan..."

Kuten tyypillistä Jungille, jonka ajatuskuviot usein näyttävät eroavan meidän tavanomaisista sovinnaisuuksistamme, Jung kehotti meitä arvostamaan Jumalallista sen koko täyteydessä - sekä hyvää että "pahaa". Nämä etiketit ovat meidän inhimillisiä käsityksiämme ja ego-mieli on erehtyväinen. Se ei havaitse tai tulkitse elämää Itsen laajemmasta/korkeammasta perspektiivistä. Mitä arvoa Jung näki paholaisessa? Kuinka voisimme ajatella pahaa jonain positiivisena?

Ensinnäkin Jung näki sisäisen daimonimme sinä voimana, joka "ajaa meitä kohti individuaatiota". Sinä sisäisenä voimana joka sallii meidän erottaa, luoda, reagoida spontaanisti uuteen mahdollisuuteen, herätä elämän aspekteihin, joita meiltä on puuttunut - tämä on sisäinen paholainen, ja sellaisin tavoin sisäinen daimonimme kasvattaa meitä elämään syvemmin sitä mitä me olemme. Tämä paholaisen liittäminen individuaatioon ei ollut ainutlaatuista Jungille; John Milton ja keskiajan alkemistit ennen häntä tunnistivat paholaisen individuaation periaatteena. Kiitos Saatanan kapinan, ihmisillä on myös voima kapinoida. Ellei Jumala olisi sallinut Saatanalle vapautta kapinoida, ihmiset eivät olisi olleet paljoa enempää kuin koneita, ja "...kaikki olisi pysynyt Yhtenä ikuisesti."

Niin ikään Jung muistuttaa meille että Saatana opetti ihmiselle taiteita ja tieteitä - siitä hänen nimensä "Lucifer", valontuoja, valaistuksen lähde. Paradoksaalisesti energia joka liitetään mustuuteen ja pimeyteen on sama energia, joka tarjosi tiedon, taidon, teknologian ja oppimisen valaistuksen inhimillisessä kulttuurissa.

Jung piti Lucifer-myyttiä "terapeuttisena myyttinä". Parantavana myyttinä se edistää tietoisuuteen tulemistamme, sekä positiivisin että negatiivisin tavoin: unityön, analyysin, tietoisen työn kautta tullaksemme tietoisiksi "sisäisestä kaupungistamme", ja onnettomuuksien, särkyneiden suhteiden, itsetuhoisten käyttäytymiskuvioiden, ja henkilökohtaisen menetyksen ja myllerryksen kautta - jotka kaikki on tarkoitettu "herätys"-kutsuiksi meille kasvaaksemme ja muuttuaksemme. 

Paholainen sisällämme tarjoaa meille aloitekyvyn, sysäyksen tehdä asioita, aloittaa asioita, haastaa jumalat: Eeva söi omenan, "lankeemuksessa joka teki meistä suuria". Prometheus toi meille tulen, yhden lahjan joka asettaa meidät erilleen eläimistä: lämpö, kuumuus, valo, energia ja kaikki teknologiamme rakentuu tämän lahjan varaan. 

Viimein Jung ammensi Goethen Faustin tarinasta oivalluksen että "vaati paholaisen väliintulon" saada Faust tunnistamaan kuinka paljon hänen elämästään häneltä oli puuttunut. Tällä tavalla paholainen voi olla agent provocateur ("yllyttävä agentti"), tunkeilevainen, ei tervetullut, häiritsevä voima joka ravistaa, kenties tuhoten pitkään vaalittuja unelmia (joista tulemme aikanaan oivaltamaan, etteivät ne olisi palvelleet meitä), samalla myös avaten uusia elämisen reittejä. Sisäistä paholaista voidaan ajatella "autonomisena dynamiikkana, jota osuvasti kutsutaan ihmisen daimoniksi, geniukseksi, suojelusenkeliksi, paremmaksi itseksi, sydämeksi, sisäiseksi ääneksi, sisäiseksi ja korkeammaksi ihmiseksi, ja niin edelleen. Lähellä näiden rinnalla, positiivisen rinnalla, "oikean" omatunnon rinnalla, sijaitsee negatiivinen, "väärä" omatunto nimeltä paholainen, viettelijä, kiusaaja, paha henki jne..."
Meidän haasteemme persoonina jotka työskentelevät tullakseen tietoisemmiksi, on erottaa kumpi omatunto on toiminnassa kullakin hetkellä.

"....Aikamme historialliset tapahtumat ovat maalanneet kuvan ihmisen psyykkisestä todellisuudesta veren ja tulen lähtemättömin värein, antaen hänelle objektiivisen läksyn jota hän ei kykene koskaan unohtamaan jos - ja tämä on suuri kysymys - hän on tänä päivänä hankkinut tarpeeksi tietoisuutta pysyäkseen sisäisen paholaisensa raivoisassa tahdissa. Ainoa toinen toivo on että hän voi oppia hillitsemään luovuutta joka tuhlaa itsensä aineellisen voiman hyväksikäytössä. Valitettavasti kaikki pyrkimykset tuohon suuntaan näyttävät verettömiltä utopioilta."

Mutta Jung ei ollut vailla ehdotuksia kuinka saattaisimme käsitellä tilannettamme: Jokaisella yksilöllä on vastuu ottaa tehtävä:

sietää konfliktia Kristuksen ja paholaisen välillä, "kunnes se aika tai käännekohta on tavoitettu, jolloin hyvä ja paha alkavat suhteellistua, epäillä itseään, ja huuto kohoaa 'hyvän ja pahan tuolla puolen' olevan moraalin puolesta..."


Lähteet:







Muita aihetta sivuavia blogijulkaisujani: