"Meille on annettu kaksi korvaa ja yksi suu käytettäväksi siinä suhteessa. Jeesus ei koskaan käskenyt meitä ryhtymään teologisiin väittelyihin vieraiden kanssa, pöyhkeilemään neljän tuuman risteillä ja Jeesus-tarroilla tai heittelemään kristillisiä iskulauseita. Vaan hän kehotti meitä työskentelemään ja elämään sellaisella tavalla, että kun Pyhä Henki järjestää tilaisuuksia puhua Jumalasta, me olemme ansainneet oikeuden siihen."
Bill Hybel
Internetin keskusteluryhmät ovat korvanneet (ainakin jossain määrin) myöhäiset opiskelija-asuntolakeskustelut elämän tarkoituksesta. Omasta kokemuksestani vetäessäni keskusteluryhmää, joka on omistettu kristillisille mystikoille, luulen, että olen toiminut vastoin ainakin yhtä näkökohtaa, minkä Bill Hybel esittää - teologinen väittely vieraiden kanssa yhtenä mielessäni. Haluaisin ajatella että "keskustelu" olisi parempi määritelmä kuin "väittely", mutta myönnän syyllisyyteni ilman syyllisyyttä.
Kuitenkin niin monet keskusteluryhmät, jotka on luokiteltu kristillisiksi, ovat itse-onnittelu kammioita, täynnä tietynlaista omahyväisyyttä "pelastettuna" olemisesta, jonka veroisia ovat ainoastaan nuo "aidan toisella puolella", jotka tulevat kompastellen läpi ja tekevät kaikkensa ollakseen joko järkyttäviä, töykeitä tai järkyttävän töykeitä.
Jos olet jossain noista keskusteluryhmistä tarpeeksi kauan, ymmärrät tarkoituksen siinä mitä Bill Hybel sanoo. Uskonilmaukset ovat enimmäkseen sitä, mitä minä kutsun autotarra-teologiaksi, noita "iskulauseita", joihin Hybel viittaa. Tulee sellainen tunne, että jos puhut puheesi, vaikka vain kyberavaruudessa, voit tuntea itsesi vakuutetuksi siitä, että sielusi on turvassa - yleensä suhteessa kaikkiin niihin muihin tuolla, jotka eivät ole.
Mutta voiko kukaan olla niin varma?
Mieleeni juolahtaa, että mitä lähemmäs siirryn Jeesuksen opetusten suurta mysteeriä ja aina syvenevään Jumalan mysteeriin, sitä vähemmän tiedän. Ennemmin kuin joku joka tarjoaa neuvoja maaliviivalta, ymmärrän yhä enemmän olevani reportteri, joka on sattunut löytämään itsensä kilpailusta. Minä olen, kuten joku sanoi, kuin henkilö, joka on nähnyt jotain hämmästyttävää, ja osoittaa ulos ikkunasta.
Meitä ei ole kutsuttu muistamaan ulkoa jokaista iskulausetta, siteeraamaan Raamatun lukuja ja jakeita. Kun Jeesus sanoi, että jokaisen pitää ottaa risti, se ei tarkoittanut, niin sanoakseni, sen kaulassa roikottamista valaistuna kohdevalolla.
Niin ikään meitä ei ole kutsuttu olemaan eteviä keskustelussa niin, että esittää kristinuskon mysteerin sanoilla, jotka jotenkin saavat toisen tuntemaan itsensä typeräksi ja huonommaksi, niin että me itse voimme tuntea olevamme älykkäitä ja parempia.
Meidät on kutsuttu riemuitsemaan huomatessamme elävämme Kristuksen ruumiissa, uppoutuneena Jumalan hämmästyttävään läsnäoloon, niin että juuri meidän elämästämme tulee todistus, niin että käsistämme tulee Kristuksen kädet rauhoittamaan ja lohduttamaan. Meidät on kutsuttu elämään kuten Jeesus eli, olemaan niin yhteydessä rakastavan Jumalallisen voiman kanssa tämän maailman sisällä ja tuolla puolen, että juuri meidän elämästämme tulee läpinäkyvä tuolle jumaluudelle.
Elämässä on hetkiä, jolloin tuosta läpinäkyvyydestä tulee kaiken ominaisuus. Kenties kävelet, tietoisena yhtäkkiä itse puista epifanian paikkoina, missä Jumalan energia tanssii, missä ne jotka näet siellä, ovat Jumalan valon ja rakkauden välineitä, hetkiä missä aivan maailman liikkeen sisällä ja takana ja alla on olemassa syvä, tervetulleeksi toivottava hiljaisuus, jota vasten kaikki draama tapahtuu kaikkien näkyvillä.
Kun, kuten sitaatti esittää, me huomaamme Pyhän Hengen "järjestäneen" tilaisuuden, me voimme ainoastaan toivoa, että olemme arvollisia olemaan sellainen väline toisia varten, mutta ei saarnan tai websivun merkityksessä, vaan pikemminkin ystävällisen sanan, Jumalan rakkautta täynnä olevan hellän kosketuksen, rauhoittavan hiljaisen hetken merkityksessä, jossa yksinkertaisesti olemme jonkun kanssa.
Näinä hetkinä ulotamme syvälle toisiimme, mutta näinä hetkinä olemme sallineet itsemme olla, kuten Pyhä Franciskus sanoi Jumalalle, "Rauhasi välikappale."
Bill Hybel
Internetin keskusteluryhmät ovat korvanneet (ainakin jossain määrin) myöhäiset opiskelija-asuntolakeskustelut elämän tarkoituksesta. Omasta kokemuksestani vetäessäni keskusteluryhmää, joka on omistettu kristillisille mystikoille, luulen, että olen toiminut vastoin ainakin yhtä näkökohtaa, minkä Bill Hybel esittää - teologinen väittely vieraiden kanssa yhtenä mielessäni. Haluaisin ajatella että "keskustelu" olisi parempi määritelmä kuin "väittely", mutta myönnän syyllisyyteni ilman syyllisyyttä.
Kuitenkin niin monet keskusteluryhmät, jotka on luokiteltu kristillisiksi, ovat itse-onnittelu kammioita, täynnä tietynlaista omahyväisyyttä "pelastettuna" olemisesta, jonka veroisia ovat ainoastaan nuo "aidan toisella puolella", jotka tulevat kompastellen läpi ja tekevät kaikkensa ollakseen joko järkyttäviä, töykeitä tai järkyttävän töykeitä.
Jos olet jossain noista keskusteluryhmistä tarpeeksi kauan, ymmärrät tarkoituksen siinä mitä Bill Hybel sanoo. Uskonilmaukset ovat enimmäkseen sitä, mitä minä kutsun autotarra-teologiaksi, noita "iskulauseita", joihin Hybel viittaa. Tulee sellainen tunne, että jos puhut puheesi, vaikka vain kyberavaruudessa, voit tuntea itsesi vakuutetuksi siitä, että sielusi on turvassa - yleensä suhteessa kaikkiin niihin muihin tuolla, jotka eivät ole.
Mutta voiko kukaan olla niin varma?
Mieleeni juolahtaa, että mitä lähemmäs siirryn Jeesuksen opetusten suurta mysteeriä ja aina syvenevään Jumalan mysteeriin, sitä vähemmän tiedän. Ennemmin kuin joku joka tarjoaa neuvoja maaliviivalta, ymmärrän yhä enemmän olevani reportteri, joka on sattunut löytämään itsensä kilpailusta. Minä olen, kuten joku sanoi, kuin henkilö, joka on nähnyt jotain hämmästyttävää, ja osoittaa ulos ikkunasta.
Meitä ei ole kutsuttu muistamaan ulkoa jokaista iskulausetta, siteeraamaan Raamatun lukuja ja jakeita. Kun Jeesus sanoi, että jokaisen pitää ottaa risti, se ei tarkoittanut, niin sanoakseni, sen kaulassa roikottamista valaistuna kohdevalolla.
Niin ikään meitä ei ole kutsuttu olemaan eteviä keskustelussa niin, että esittää kristinuskon mysteerin sanoilla, jotka jotenkin saavat toisen tuntemaan itsensä typeräksi ja huonommaksi, niin että me itse voimme tuntea olevamme älykkäitä ja parempia.
Meidät on kutsuttu riemuitsemaan huomatessamme elävämme Kristuksen ruumiissa, uppoutuneena Jumalan hämmästyttävään läsnäoloon, niin että juuri meidän elämästämme tulee todistus, niin että käsistämme tulee Kristuksen kädet rauhoittamaan ja lohduttamaan. Meidät on kutsuttu elämään kuten Jeesus eli, olemaan niin yhteydessä rakastavan Jumalallisen voiman kanssa tämän maailman sisällä ja tuolla puolen, että juuri meidän elämästämme tulee läpinäkyvä tuolle jumaluudelle.
Elämässä on hetkiä, jolloin tuosta läpinäkyvyydestä tulee kaiken ominaisuus. Kenties kävelet, tietoisena yhtäkkiä itse puista epifanian paikkoina, missä Jumalan energia tanssii, missä ne jotka näet siellä, ovat Jumalan valon ja rakkauden välineitä, hetkiä missä aivan maailman liikkeen sisällä ja takana ja alla on olemassa syvä, tervetulleeksi toivottava hiljaisuus, jota vasten kaikki draama tapahtuu kaikkien näkyvillä.
Kun, kuten sitaatti esittää, me huomaamme Pyhän Hengen "järjestäneen" tilaisuuden, me voimme ainoastaan toivoa, että olemme arvollisia olemaan sellainen väline toisia varten, mutta ei saarnan tai websivun merkityksessä, vaan pikemminkin ystävällisen sanan, Jumalan rakkautta täynnä olevan hellän kosketuksen, rauhoittavan hiljaisen hetken merkityksessä, jossa yksinkertaisesti olemme jonkun kanssa.
Näinä hetkinä ulotamme syvälle toisiimme, mutta näinä hetkinä olemme sallineet itsemme olla, kuten Pyhä Franciskus sanoi Jumalalle, "Rauhasi välikappale."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti