Sivut

Olen kiitollinen jos viitsit kommentoida (asiallisesti ja ystävällisesti). Tästä blogista löytyy jo yli 70 julkaisua! Katso asiasanahakemisto.
Vaikka annan muiden äänen kuulua tässä blogissa, tapanani on kommentoida muutamalla rivillä julkaisemiani käännöksiä - yleensä värillisenä tekstinä ennen tai jälkeen varsinaisen kirjoituksen. Eräs lukija kutsui blogin sisältöä "hengelliseksi sekamelskaksi" - ja hän on oikeassa! Tässä blogissa Kristus ja Saatana paiskaavat kättä sulassa sovussa. Ei ole mitään yhtä teemaa - ainoa punainen lanka on, että kirjoitukset liittyvät laveasti henkisyyteen, ja niissä on usein kriittinen näkökulma - joskin nykyään olen jättänyt taakseni vanhat uskomukseni niin täydellisesti, että niiden kritisointikin tuntuu aivan turhalta. Jos mietit mihin minä sitten uskon, niin omasta henkisestä tiestäni voit lukea toisessa blogissani, Resurget Sol Fugiens: Minun tieni.

Ja kyllä tämän blogin kirjoitukset kertovat ennen kaikkea yhden ihmisen kehitystiestä, siitä minkä parissa milloinkin mieleni on askarrellut ja kuinka mielenkiinnon kohteeni ovat vuosien aikana vaihtuneet; joten kyllä näitä kirjoituksia jokin yhdistää, nimittäin minun persoonani! Vaikka olen "vain" kirjoitusten kääntäjä, totta kai valintojeni takana on ollut jokin syvempi ajatus, miksi kyseinen teksti on tuntunut henkilökohtaisesti tärkeältä juuri sillä hetkellä. Tämän blogin ensimmäinen kirjoitushan on julkaistu jo vuonna 2003, ja olen ehtinyt tässäkin ajassa vaihtaa katsomustani pariin otteeseen. Sitä paitsi ainakin minulle itselleni on selvää, että kaikilla viidellä blogillani (ks. luettelo sivupalkissa!) on jokaisella oma erityinen luonteensa, vaikka kaikki liittyvät henkisyyteen jollain tapaa.

Yhteydenotot: Henkilökohtaiset yhteydenotot kommentoimalla mitä tahansa kirjoitusta tässä blogissa. Jos viestisi on tarkoitettu vain minulle, mainitse asiasta ja en julkaise sitä; muista e-mail osoitteesi, jotta voin vastata siihen. Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua jokatapauksessa.
"Mystiikka on myös gnosiksen siemen, joka on esoteerista teologiaa, aivan kuten magia on esoteerista taidetta ja okkultismi tai hermetismi on esoteerista filosofiaa...Koko ihminen on yhdellä ja samalla kertaa mystikko, gnostikko, maagikko ja filosofi; s.o. hän on uskonnollinen, kontemplatiivinen, taiteellinen ja intelligentti. Jokainen uskoo johonkin, ymmärtää jotain, kykenee johonkin ja ajattelee jotakin."
- Valentin Tomberg

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brian Robertson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brian Robertson. Näytä kaikki tekstit

5.12.04

BRIAN ROBERTSON: RAAMATTU JA USKONTO

"Mitä muuta Herra sinulta vaatii, kuin että teet sitä, mikä oikein on, rakastat laupeutta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä?" Miika 6:8

"Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta." Jaakobin kirje 1:27

Raamattu on hämmästyttävän hiljaa uskonnosta puheenollen isolla U:lla: Sana "uskonto" tulee "religiosta", joka merkitsee "sitoa yhteen" tai "yhdistää takaisin". Molemmilla merkityksillä on arvoa - me sidomme yhteen sekä itsemme että muut Kristuksen Mystisessä ruumiissa, ja me yhdistymme takaisin aidoimpaan itseemme ja siten Jumalalliseen perustaan siinä.

Mutta kummallakin näistä lainauksista on suuri merkitys kristilliselle mystikolle. Miikalta luemme, että meidän täytyy tehdä oikein itse tuomitsematta, meidän täytyy vaeltaa laupeudessa ja rakkaudessa läpi maailman ja hyväksyä Jumalan Armo nöyrin sydämin.

Jaakobilla uskonnon osoitetaan olevan muuta kuin mittakeino sille kuinka hyvin me osaamme siteerata lukuja ja jakeita, tai pistelaskutaulukko mystisille kokemuksille. Onneksi niin, sillä kokemukset Jumalasta eivät ole meidän tekoamme, suoranaisesti, vaan Jumalan. Vielä meille kerrotaan selvästi, että uskonto koostuu kahdesta asiasta - huolen pitäminen toisista, heidän rakastamisensa niin kuin rakastamme itseämme, on ensimmäinen. Vaikeus on siinä, ettei meillä koskaan näytä olevan tarpeeksi aikaa sellaiseen huolenpitoon. Olemme jättäneet valtion virastot ja hyväntekeväisyysjärjestöt huolehtimaan tuosta elämänaspektista puolestamme. Minua usein hämmästyttää, että ihmiset valittavat valtion roolista elämässämme, että sen pitäisi pysyä poissa ja antaa meidän hoitaa asiat. Se aiheuttaisi kiinnostavan ongelman. Loppujen lopuksi, jos rahojamme ei käytettäisi eräänlaisena sijaisena omalle ajallemme ja vaivallemme, kuinka moni ihminen käyttäisi tilaisuutta päivänsä aikana ruokkiakseen jonkun, jolla ei ole ruokaa? Vierailisi taudin vaivaamien luona? Varmasti osa minkä tahansa yhteiskunnan terveyttä on myötätunto jota se osoittaa hädässä ja pulassa oleville.

Toivottavaa on, tietenkin, että siitä huolimatta kuinka paljon tehdään tarpeessa olevien auttamiseksi, me itse tekisimme työtä auttaaksemme väliinputoajia tai niitä, jotka syystä tai toisesta eivät kykene hyötymään tarjolla olevasta julkisesta avusta. Pointti on, ettei ole olemassa korviketta - verorahoja tai sosiaalisia ohjelmia - omille yksityisille ponnistuksillemme tällä alueella kristittyinä.

Vielä on toinen puoli siihen mitä Jaakob kirjoittaa. Meidät kutsutaan "varjelemaan itsemme niin, ettei maailma saastuta"...

Mikä on tämän merkitys? Se on, että meidän pitää välttää tekemästä vahinkoa tai pahaa toisille - ja se muistuttaa minua Buddhan opetuksesta, joka sanoi, kun häneltä kysyttiin mitä elämässä pitää tehdä, "Lakkaa tekemästä pahaa. Opi tekemään hyvää." Kysymyksen esittäjä kohautti harteitaan ja sanoi, "Jokainen tietää tuon"... johon Buddha vastasi, "Kyllä, mutta kuka tekee niin?"

Pysyäksemme "saastumattomina" meidän täytyy käyttää hiukan valkaisua siellä ja täällä, koska kuinka kovasti yritämmekin, maailma saa hiukan vaikeuksiaan ja vääryyttään meihin. Valkaisu on rukous ja kontemplaatio varmistamaan, että menemme ympäri maailmaa rakkaudella ja ymmärryksellä. Siinä tarkoituksessa ei ole niinkään kyse valkaisusta, kuin kilvestä, tai kenties osuvammin teflonista.

Henkilö, joka vaeltaa valossa, joka toivoo ja kaipaa yhteyttä jumalalliseen ja sen tähden ollakseen johto tuolle rakkaudelle ja valolle, voi kestää paljon mitä maailmalla on tarjottavana. Jon mystikot läpi kristikunnan historian voivat mennä tuleen ja kuolemaan halukkaasti, meidän pitäisi olla hämmästyneitä jos emme kykene kulkemaan läpi mitättömän suuttumuksen ja nahistelujen, jotka putkahtavat esiin päivittäin!

"Teflon päällysteen" omistamista on sovellettu presidentteihin, jotka sallivat henkilökohtaisten ongelmiensa tai hyökkäysten osua heihin niiden tarttumatta kiinni. Mystisemmässä ja, uskoakseni, korkeammassa merkityksessä me huomaamme kykenevämme läpäisemään tämän maailman, "kulkemaan pimeässä laaksossa pelkäämättä mitään pahaa". Tämä ei ole jokin älyllinen päätös, joka meillä on valta tehdä. Kukaan ei voi istahtaa alas ja käydä hyvää sydämellistä keskustelua itsensä kanssa, sanoen, "En aio hermostua idiootti-kuljettajasta maantiellä", tai "Olen päättänyt olla tyyni kun joku hyökkää verbaalisesti."

Sen sijaan sellainen elämäntapa, pysyminen "saastumatta maailmasta", on lopullinen seuraus sielumme syvästä ja rakastavasta seurustelusta Jumalallisen olemuksen kanssa. Se on sivutuote armosta ja omista ponnistuksistamme valmistautua vastaanottamaan sisäänpääsy valtakunnan tietoisuuteen.

BRIAN ROBERTSON: PERISYNTI, PERIHYVYYS

"Oppi perisynnistä merkitsee ennemmin, että synnyimme ympäristöön, missä on helppo tehdä pahaa ja vaikea tehdä hyvää, helppo satuttaa muita ja vaikea parantaa heidän haavansa; helppo herättää epäilyksiä ja vaikea voittaa luottamus. Se merkitsee, että ihmiskunnan solidaarisuus sen kasaantuneessa väärintekemisessä ja väärinajattelussa, ja näin ollen väärinolemisessa, on ehdollistanut jokaisen meistä"...
Timothy Ware

Opetukset perisynnistä ovat itseasiassa yritys selittää symbolisella kielellä mitä Timothy Ware lausuu niin selkeästi esitetyssä lainauksessa.

Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, joten kuinka ketään voi pitää pahana tai pilaantuneena? Mitä sitten on synti?

Se on "ampua ohi maalin", joka merkitsee, tässä tapauksessa, olla jotain muuta kuin mitä olemme. Tämä on suorassa ristiriidassa niiden monien kanssa, jotka sanovat, että jos meistä olisi määrä tulla mitä me olemme, me olisimme turmeltuneita, synnin huonontamia pahoja olentoja. Mutta vaikka kuinka yrittäisi, kristitty mystikko ei voi karistaa tietoa, että vaikka emme yllä potentiaaliimme ja meidän pitäisi nöyrtyä, emme ole pahoja.

Voiko kukaan epäillä maailman synnynnäistä hyvyyttä nähdessään vauvan tai pikkulapsen? Tosiaankin, Jeesus piti tärkeänä useita kertoja kiinnittää huomiota, että lapset ovat lähinnä taivasten valtakuntaa. Miksi? Ei jonkin perisynniksi kutsutun läsnäolon vuoksi, vaan ennemmin Perihyvyyden ennakkoon olemassaolevan ominaisuuden vuoksi.

Viime viikonloppuna kävin useissa kirkoissa sunnuntaina, kuten tapanani on, ja osallistuin eri tyyppisiin jumalanpalveluksiin. Kiinnostavaa kyllä, yleinen teema oli lainaus, jota käytettiin sinä päivänä joka kirkossa.

Hesekiel 18:25: "Ja vielä te sanotte: 'Herran tie ei ole oikea'. Kuulkaa siis, te Israelin heimo! Minunko tieni ei olisi oikea? Eikö niin: teidän omat tienne eivät ole oikeat!"

Vaara on silloin, että me voimme koettaa löytää tekosyyn käytöksellemme, että me olemme kenties luonnostaan pahoja ja että tämän maailman olosuhteiden muuttaminen riippuu Jumalasta, ei meistä. Kuitenkin kerta kerran jälkeen Jeesus osoitti mitä pitää tehdä elääkseen tässä maailmassa: rakastaa tässä maailmassa. Se on maailma, jossa on helpompi tehdä väärin kuin oikein, missä voimme tehdä toiset persoonattomiksi ja satuttaa heitä pitämättä sitä haavana.

Esimerkiksi Internet on tuonut meille jälleen kerran Konstantinopolin kirjaston - fantastisen pitkän rivin kirjoja ja informaatiota. Se on tuonut meille uusia keinoja törmätä vihantäyteisimpiin ajatuksiin ja ajattelutapoihin. Olemme kyenneet keskustelemaan toistemme kanssa yli ajan ja paikan, vaihtamaan ajatuksia ja tukemaan toisiamme. Kuitenkin sillä on myös persoonaton luonne, joka suo meidän olla julmia tai ajattelemattomia tai ilkeitä ja kätkeytyä nimimerkkien ja sähköpostiosoitteiden taakse.

Kuitenkin, kuten Jumala Hesekielillä kysyy, "Miksi sanotte että Herran tie ei ole oikea? Eikö ole mahdollista, että teidän tieltänne puuttuu myötätuntoa ja ymmärrystä?"

Jos kuuntelisit ihmisiä, jotka ovat pelkästään kuunnelleet muita, uskoisit, että joka toinen sana Jeesuksen suusta oli isku ihmisten syntejä vastaan, helvetintulen ja tuomion uhkaava räjähdys. Itseasiassa Uuden Testamentin selväjärkinen lukeminen (joka on harvinaista) paljastaa, että Jeesus itse ainoastaan niukasti kosketteli syntejä ja syntien käsitettä. Kerta kerran jälkeen Jeesuksen sanoma EI koske syntejä, vaan pikemmin pelkoa - kuten todistaa hänen jatkuva kehotuksensa "Älkää pelätkö" tai "olkaa levollisella mielellä".

Synti, kuten kivitettäväksi aiotun naisen tapauksessa, oli se, joka oli siirrettävä taakse niin nopeasti ja kivuttomasti kuin mahdollista, synnynnäinen pelko ja huoli, jotka vaivaavat meitä tänä päivänä, korjattavat ja tyynnytettävät asiat.

Kristillistä mystikkoa kutsutaan joka päivä tuomaan Kristuksen rakkautta maailmaan hänen tekojensa kautta, ei elämään jossain perisynnin tilassa, vaan, jälleen, Perihyvyydessä kun siirrymme Jumalan kuvasta Jumalan jumalalliseen kaltaisuuteen armon ja rakkauden avulla.

BRIAN ROBERTSON: EN MINÄ

"Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa"... Gal.2:19-20

Henkinen polku ja herääminen ei ole jotain, joka tapahtuu kerran, vastakkaisesti niille, jotka julistavat, "Kyllä, kohtasin Jeesuksen Detroitissa 1987 ja pelastuin."

Kristuksen kohtaaminen on yksi asia - me kaikki voimme riemuita siitä - mutta hänen kanssaan kulkeminen on haaste. Henkinen polku on päivästä päivään, minuutti minuutilta avautumista, joka ei koskaan pääty, täällä tai seuraavissa maailmoissa.

Ne jotka etsivät Jumalaa rakkaudessa, tietävät, että se ei ole helppo tai halpa tapa matkustaa. Suuri Pyhimys matkasi vaunuissa kun ne kaatuivat, pudottaen hänet mutaan. Hän kuuli Jumalan äänen sanovan, "Näin minä kohtelen ystäviäni". Hänen vastauksensa? "Kyllä, ja siksi sinulla on niin harvoja ystäviä!"

Olemme jostain saaneet uskomuksen - ja tämä on tuore kehitys uskonnollisessa ajattelussa - että kaikki mitä henkilön täytyy tehdä, on täyttää perushakemus:
(1) Tiedätkö kuka Jeesus on? (2) Hyväksytkö hänet vapahtajaksesi? Jos vastaat kyllä molempiin, olet sisällä ja kaikki muut ulkona.

Mutta taivasten valtakuntaan ei astuta yksinkertaisen tutkinnon avulla. Tie ottaa hinnan - mikä tahansa saamisen arvoinen vaatii toimintaa. Kun mies kaivoi kallisarvoisen helmen pellosta, hän ei vain onnitellut itseään ja vienyt sitä kotiin. Hänen täytyi myydä kaikki omistamansa - tarkoittaen hänen egoaan, hänen paisuteltua arvontunnettaan, vihaansa, piittaamattomuuttaan hädässä olevista - ja vasta sitten hän saattoi iloita löytämästään.

Noiden asioiden riisuminen pois ei ole helppo tehtävä. Se on nöyryyttävää ja tuskallista. Se voi tuoda väärinymmärrystä ja torjuntaa niiltä, joiden luulimme rakastavan meitä ja toivovan parastamme. Se on riski, että saamme niiden vihan, jotka uskovat että "uskonnon lakien" tietäminen on kaikki mitä tarvitaan.

Tämä on Kristuksen kanssa ristiinnaulittuna olemista, siirtyä ihmisluonnostamme jumalalliseen luontoon, muuntua sovituksessa (atonement/at-one-ment) Kristuksen mystisen ruumiin sisällä.

Ennen kuin kristinusko tunnettiin kristinuskona, sitä kutsuttiin yksinkertaisesti "Tieksi". Ja ristiinnaulitsemisen tie on vaikea, ei helppo. Kysy rikkaalta nuorukaiselta, joka tuli Jeesuksen luo ja kysyi, mitä hänen pitää tehdä saavuttaakseen ikuisen elämän. "Myy kaikki, mitä sinulla on ja anna köyhille"... tuli vastaus.

Nuorukaisen on täytynyt järkyttyä. Hän tiesi käskyt, kirjoitukset. Hän osasi siteerata niitä halutessaan, ei epäilystäkään, ja odotti ehkä onnitteluja tietonsa johdosta, hyväksynnän sinettiä.

Mutta Jeesuksella oli keinonsa huomata mitä kukin piti arvossa, ja siitä hän sanoi, että täytyy luopua. Fariseukset hän haastoi sanomalla, että heidän täytyy siirtyä lain kirjaimen yli. Niille, joilla oli korkeita sosiaalisia kontakteja, hän sanoi että heidän täytyy mennä sairaitten, alastomien luo. Heidän täytyy aterioida veronkantajien ja prostituoitujen kanssa.

Ristiinnaulittuna oleminen on tulla täysin paljastetuksi, olla tienristeyksessä - kirjaimellisesti - maan ja taivaan välissä, oikean ja väärän välissä, ja sisä- ja ulkopuolen välissä. Se on itsen avaamista arimpiin syvyyksiin, kaikkien puolustusten, suojelevien haarniskojen, pois heittämistä, ja mikä voisi olla vaikeampaa?
Se on egon tyhjentämistä, ja koska luonto kammoaa tyhjiötä, se täytyy täyttää ja täytetään -sillä kuten Paavali kirjoittaa, "En enää minä, vaan Kristus elää minussa."

Monille ihmisille tuo hetki ei ole kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jumala ei ammatikseen tarjoa hengellistä shokkiterapiaa. Se on usein lempeä ja rakastava prosessi, jossa hengen läpäisee hitaasti oivallus, että kyllä, sinä voit luottaa. Kyllä, sinä voit uskoa. Sielun pimeästä yöstä tulee oivalluksen kirkkaus, että Jumalan rakastava läsnäolo ei ole sen paremmin lahja kuin jotain mikä täytyy ansaita tai jolla käydä kauppaa. Se on todellisin, syvin luontosi, johon olet palaamassa, Alkuperäinen Hyvyys, jota jokainen meistä voi vaatia itselleen.

Ja sitten, päivästä päivään rakkauden töissä ja ainoastaan rakkauden töissä, voi sanoa, että se ei ole minä, ei ego, joka määrää kuka minä olen ja mitä teen, vaan Kristus, joka elää minussa ja minun kauttani.

BRIAN ROBERTSON: AUTOTARRA-TEOLOGIA

"Meille on annettu kaksi korvaa ja yksi suu käytettäväksi siinä suhteessa. Jeesus ei koskaan käskenyt meitä ryhtymään teologisiin väittelyihin vieraiden kanssa, pöyhkeilemään neljän tuuman risteillä ja Jeesus-tarroilla tai heittelemään kristillisiä iskulauseita. Vaan hän kehotti meitä työskentelemään ja elämään sellaisella tavalla, että kun Pyhä Henki järjestää tilaisuuksia puhua Jumalasta, me olemme ansainneet oikeuden siihen."
Bill Hybel

Internetin keskusteluryhmät ovat korvanneet (ainakin jossain määrin) myöhäiset opiskelija-asuntolakeskustelut elämän tarkoituksesta. Omasta kokemuksestani vetäessäni keskusteluryhmää, joka on omistettu kristillisille mystikoille, luulen, että olen toiminut vastoin ainakin yhtä näkökohtaa, minkä Bill Hybel esittää - teologinen väittely vieraiden kanssa yhtenä mielessäni. Haluaisin ajatella että "keskustelu" olisi parempi määritelmä kuin "väittely", mutta myönnän syyllisyyteni ilman syyllisyyttä.

Kuitenkin niin monet keskusteluryhmät, jotka on luokiteltu kristillisiksi, ovat itse-onnittelu kammioita, täynnä tietynlaista omahyväisyyttä "pelastettuna" olemisesta, jonka veroisia ovat ainoastaan nuo "aidan toisella puolella", jotka tulevat kompastellen läpi ja tekevät kaikkensa ollakseen joko järkyttäviä, töykeitä tai järkyttävän töykeitä.

Jos olet jossain noista keskusteluryhmistä tarpeeksi kauan, ymmärrät tarkoituksen siinä mitä Bill Hybel sanoo. Uskonilmaukset ovat enimmäkseen sitä, mitä minä kutsun autotarra-teologiaksi, noita "iskulauseita", joihin Hybel viittaa. Tulee sellainen tunne, että jos puhut puheesi, vaikka vain kyberavaruudessa, voit tuntea itsesi vakuutetuksi siitä, että sielusi on turvassa - yleensä suhteessa kaikkiin niihin muihin tuolla, jotka eivät ole.

Mutta voiko kukaan olla niin varma?

Mieleeni juolahtaa, että mitä lähemmäs siirryn Jeesuksen opetusten suurta mysteeriä ja aina syvenevään Jumalan mysteeriin, sitä vähemmän tiedän. Ennemmin kuin joku joka tarjoaa neuvoja maaliviivalta, ymmärrän yhä enemmän olevani reportteri, joka on sattunut löytämään itsensä kilpailusta. Minä olen, kuten joku sanoi, kuin henkilö, joka on nähnyt jotain hämmästyttävää, ja osoittaa ulos ikkunasta.

Meitä ei ole kutsuttu muistamaan ulkoa jokaista iskulausetta, siteeraamaan Raamatun lukuja ja jakeita. Kun Jeesus sanoi, että jokaisen pitää ottaa risti, se ei tarkoittanut, niin sanoakseni, sen kaulassa roikottamista valaistuna kohdevalolla.
Niin ikään meitä ei ole kutsuttu olemaan eteviä keskustelussa niin, että esittää kristinuskon mysteerin sanoilla, jotka jotenkin saavat toisen tuntemaan itsensä typeräksi ja huonommaksi, niin että me itse voimme tuntea olevamme älykkäitä ja parempia.

Meidät on kutsuttu riemuitsemaan huomatessamme elävämme Kristuksen ruumiissa, uppoutuneena Jumalan hämmästyttävään läsnäoloon, niin että juuri meidän elämästämme tulee todistus, niin että käsistämme tulee Kristuksen kädet rauhoittamaan ja lohduttamaan. Meidät on kutsuttu elämään kuten Jeesus eli, olemaan niin yhteydessä rakastavan Jumalallisen voiman kanssa tämän maailman sisällä ja tuolla puolen, että juuri meidän elämästämme tulee läpinäkyvä tuolle jumaluudelle.

Elämässä on hetkiä, jolloin tuosta läpinäkyvyydestä tulee kaiken ominaisuus. Kenties kävelet, tietoisena yhtäkkiä itse puista epifanian paikkoina, missä Jumalan energia tanssii, missä ne jotka näet siellä, ovat Jumalan valon ja rakkauden välineitä, hetkiä missä aivan maailman liikkeen sisällä ja takana ja alla on olemassa syvä, tervetulleeksi toivottava hiljaisuus, jota vasten kaikki draama tapahtuu kaikkien näkyvillä.

Kun, kuten sitaatti esittää, me huomaamme Pyhän Hengen "järjestäneen" tilaisuuden, me voimme ainoastaan toivoa, että olemme arvollisia olemaan sellainen väline toisia varten, mutta ei saarnan tai websivun merkityksessä, vaan pikemminkin ystävällisen sanan, Jumalan rakkautta täynnä olevan hellän kosketuksen, rauhoittavan hiljaisen hetken merkityksessä, jossa yksinkertaisesti olemme jonkun kanssa.

Näinä hetkinä ulotamme syvälle toisiimme, mutta näinä hetkinä olemme sallineet itsemme olla, kuten Pyhä Franciskus sanoi Jumalalle, "Rauhasi välikappale."

BRIAN ROBERTSON: KIUSAAJA JEESUKSEN VUOKSI

"Kuinka voimme olla valikoivia kaikki-sisältävän, itsensä kieltävän rakkauden suhteen? Sillä uskovan tähdentäessä eksklusiivisia väitteitä Kristuksesta kiusaavalla, loukkaavalla ja voitonriemuisella tavalla, se on juuri Kristuksen Hengen kieltämistä, jota hän julistaa. Kristus ei kiusaa ketään. Risti ei pakota ketään... Kaksi suurta autiomaan uskovan ominaisuutta ovat ilo ja kiitollisuus. Nämä ovat kääntyneen elämän merkkejä."
Alan Jones

Miksi kristinusko? Miksi ei hindulaisuus tai buddhalaisuus? vastaus ei voi olla, "koska Raamattu sanoo niin", koska jokaisella uskonnolla on jokin erityinen tapa sanoa, että sillä on arvoa ja sen pitäisi (tai se voisi) olla yksilön nimenomaisesti valitsema henkinen polku.

Osansa on tosiasialla, että olemme syntyneet ja kasvaneet kultuurissa, joka on kristinuskon kuvien kyllästämä. Ne ovat kaikkialla ympärillämme ja me aloitamme tietyllä tuttuudella. Tämä on positiivista sikäli, että me jo uimme vesissä, jotka ovat jotakuinkin tuttuja meille, kultuurillisesti ja folosofisesti. Mutta toisaalta, jatkuvasti meitä pyydetään katsomaan uskoamme ja tekemään siitä elävää, karsia sieltä, lisätä täältä, kuten tehtäisiin puulle - sanokaamme, Elämänpuulle. On myös riski että, varhaisella iällä kenties olimme pakotettuja käymään kirkossa kun meillä ei ollut todellista hajua mitä oli tekeillä, tai kohtasimme varhain kristinuskon, joka jätti pahan maun suuhumme. Joten henkilö, joka saattaa olla henkisesti tiedonhaluinen, kääntyy sitten itäänpäin ravinnon tähden, täsmälleen siksi että mitä hän siellä näkee, on jännittävää ja erilaista ja vapaata koko tuosta kuormastosta.

Kuitenkin kuormasto on meillä eikä Jumalalla. Se on meidän. Omassa tapauksessani siirryin läntisestä itäiseen ja sitten taas takaisin. Polkuni seuraa sitä mitä vihjasin yllä. Olin löytänyt uuden lähestymistavan elämään ja identiteettiini Korkeimman kanssa. Mikä sitten alkoi herättää minussa kiinnostusta monien vuosien jälkeen, oli se kuinka Jeesus todella sopi henkisyyden maailmaan. En ollut kiinnostunut mitä toisen käden mielikuvia saattaisin kantaa nuoruudesta, tai mitä muut sanoivat, joka ainoastaan näytti rajoittavan Jumalan rakkauden erityisiin harvoihin, niin että mitä äärellinen olento teki näinä 70 vuotena (jos on onnekas) määrittää hänen äärettömän kohtalonsa.

Kristinuskossa mystikko kutsutaan asettamaan sivuun nuo käsitteet ja sukeltamaan rohkeasti ja omakohtaisesti kokemuksen syvyyksiin, ilman uskomuksen kellukkeita. Aarre, joka odottaa sitä joka menee eteenpäin, luottaen, on hämmästyttävä. Itse huomasin, että kaikki mitä odotin tai toivoin löytäväni muista lähestymistavoista, oli, ainakin minulle, saatavissa kristillisen tradition sisällä.

Onko minulla eroja tiettyihin käytäntöihin ja asenteisiin kristinuskossa? Toivoisin niin, huomioiden niiden ahdasmielisyyden ja taipumuksen yrittää tehdä Jumalasta yhtä pieni ja pikkumainen kuin me itse voimme olla.
Tunnenko itseni jotenkin paremmaksi olemalla kristitty? Taatusti en, kuten Alan Jones lausuu niin hyvin yllä.

Kristityn mystikon ilo ja kiitollisuus tulevat kahdesta yksinkertaisesta tosiasiasta. Ensimmäinen on, että huomatessaan uponneensa Jumalalliseen Rakkauteen, se on, paremman sanan puutteessa, iloa. Kiitollisuus ei tule vain sellaisen lahjan saamisesta, vaan pikemminkin koska tietää, että mitä enemmän tietää Jumalasta, sitä vähemmän voi ymmärtää, "miksi minä?"

Jonesin sitaatti pohtii toista tärkeää tosiasiaa - ne, jotka kutsuvat itseään kristityiksi ja sitten ryhtyvät kiusaamaan tai uhkailemaan, eivät ole ainoastaan väärässä, he eivät ole kristittyjä siinä mielessä että he eivät seuraa mitään Jeesuksen opetusten ja henkilön asennetta, opetusta tai ominaisuutta. Jos, niin kuin jotkut pitävät kiinni, kuka tahansa josta ei tule kristittyä, on tuomittu helvettiin, eikö silloin ole paljon moitittavaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka harjoittavat vihaa ja kiusaustekniikkaa, sen johdosta että joku ei halua tutkia kristityksi tulemista? Eivätkö nämä ihmiset, joiden itse-vanhurskaus on muuri, tunne ainakin hiukan kuumuutta?

Puhun tietysti kuvainnollisesti helvetistä, koska en teeskentele ajattelevani, että Jumala puhuu ainoastaan kristityille, kaikkien muiden ollessa tuomittuja. Ajatella, että Jumala toimii niin, on eräänlaista hengellistä rasismia, jolla pelokkaat ja epävarmat ihmiset saavat itsensä tuntemaan olevansa parempia, kuvittelemalla, että he ovat jotenkin (millä tahansa tavalla) parempia kuin joku muu.

Mitä minä olen tullut tietämään Jumalasta, on, että puhumme sekä hengestä että rakkaudesta, ja Henki täyttää kaiken ja Rakkaus on kaikki-sisältävää. Samarialainen, joka Jeesuksen vertauksessa tuli loukkaantuneen avuksi, ei millään muotoa ollut "sisäpuolinen" tai "uskova". Meillä ei ole käsitystä järkytyksestä, jonka Jeesuksen kertomus on aiheuttanut hänen aikansa kuuntelijoille, samarialaisen ollessa ulkopuolinen. Mutta kuitenkin Jeesuksen kertomus nostaa tämän ulkopuolisen eläväksi esimerkiksi Jumalan valtakunnasta.

Onko koskaan ollut selvempää esimerkkiä Jumalan Rakkaudesta kuin Jeesuksen elämässä, tehtävässä ja tapahtumassa. Minulle ei. Mutta olettakaamme, kuten olen muualla sanonut, että me uskomme Jumalan rakkauden olevan sellaista, että kaikki voivat osallistua tuon Korkeimman Identiteetin lähelle vetämisen iloon. Jos selviää, että olemme väärässä, mikä on puolustuksemme? Voimme sanoa, että syyllistyimme olettamaan, että on rakastava Jumala, joka ottaa huomioon jokaisen ihmisen, joka tuntee kaikkien sydämet ja aikomukset. Ja jos Jumalan luonto Jeesuksen meille paljastamana osoittaa mitään, me olemme täysin oikeassa.

Jos toisaalta olet henkilö, joka uskoo vahvasti Jeesuksen erityiseen yksittäiseen tapaukseen jonakin, josta toisten pitäisi tietää ja kuulla, silloin todista kaikin mokomin, mutta ei pakolla ja uhkailuilla ja itse-vanhurskaudella. Todista elämälläsi - sillä kuinka palvelet muita, kuinka kohtelet muita kuten tahtoisit sinua kohdeltavan, kuinka paljon uskallat rakastaa. Kiusaajana oleminen ei ole Jeesukseen perustuvaa kristittynä olemista. Se on ongelman osana olemista, ei ratkaisun osana.

BRIAN ROBERTSON: VIHASTA

"Älä vihaa ateistia, pahan opettajia, materialisteja, edes pahimpia heistä, puhumattakaan hyvistä heidän joukossaan... Muista heitä rukouksissasi täten: 'Pelasta, oi Herra, kaikki joilla ei ole ketään rukoilemassa heidän puolestaan, ja pelasta myös ne, jotka eivät halua rukoilla Sinua'".
Isä Zossima, Karamazovin veljekset

Huomaat, ettei Isä Zossiman hahmo Karamazovin veljeksissä kehota meitä menemään maailmaan ja hakkaamaan ateisteja ja pahan opettajia Raamatulla. Ei edes ehdoteta, että heidät pakotettaisiin katsomaan uskonnollisia kaapelitelevisio-ohjelmia. Kiinnostavaa kyllä, heiltä ei vaadita mitään, mutta meiltä jotain.

Olemme tottuneet matkaamaan omaa ahdasta pikku kiertorataamme elämässä, kulkien niiden kiertoratojen kautta, jotka tunnemme ja joita rakastamme, niiden, jotka saavat meidän olomme turvalliseksi ja arvossa pidetyksi, niiden, jotka ovat nopeita ylistämään lahjojamme ja kykyjämme, ja hiljaa vioistamme. Me kokoonnumme seurakuntina tai opintoryhminä tai Internetissä ja nautiskelemme samanlaisuudessamme. Ei ole syytä olettaa, ettei näin pitäisi tehdä aika ajoin - me kaikki tarvitsemme patteriemme latausta.

Mutta jossain tutun polkumme ulkopuolella on toisia, jotka, kuten Jeesus tiesi ja puhui usein, kiroaisivat sinut mistä tahansa yrityksestä tuossa vanhanaikaisessa sanassa, vanhurskaus. Vanhurskaus, "oikeamielisyys", loppujen lopuksi tarkoittaa oikealla olemista, ei oikean vastauksen omistamisen merkityksessä, vaan pikemminkin maailman kanssa oikeassa olemista, virrassa, eläen ja hengittäen Jumalassa.
Vietä hetki vieraille uskonnollisissa keskusteluryhmissä. Aina kun teen retken yhteen sellaisista kuten Ateistit tai Jumala on myytti, huomaan, että yksi asia joka näyttää yhdistävän niitä, jotka kutsuvat itseään "uskonnottomiksi", on heidän intensiivinen, palava vihansa niitä kohtaan, jotka uskovat. Jos haluat tuntea verenpaineesi kohoavan, jos haluat löytää tavan selviytyä irrationaalisen kritiikin tulesta, livahda vain yhteen noista ryhmistä muutamaksi minuutiksi!

Kristityn mystikon elämässä Jumalan läsnäolosta tulee silminnähtävää kaikissa asioissa Jumalan jäljen ansiosta, ja kun nousemme rukouksesta tai kontemplaatiosta, on helppo jättää tämä ymmärrys taakse. Sanoa että näemme Jumalan maailmassa voi olla mitä kutsun "autotarra-teologiaksi" - iskulause, soma käsite, mutta ei todellisuutta, joka koetaan joka hetki jokaisella kadulla, jokaisessa kulmassa.

Vielä enimmän tämän tyyppisen vihan takana on kaksi asiaa. Ensimmäinen on pelko. Samalla kun sanotaan, että jotkut ihmiset valitsevat uskonnon pelon vuoksi (ja tätä varmasti tapahtuu), kuinka erilaisia ovat ne, jotka pitävät tiukasti kiinni kannastaan, julistaen oman varmuutensa korkeinta voimaa? Toiseksi, uskon että ihmiset, jotka huutavat äänekkäimmin ja suurimmin hävyttömyyksin jokaista kristillisen tradition edustajaa vastaan, pyytävät, toivovat, että heidän todistettaisiin olevan väärässä.

Viha ja verbaalinen väkivalta on suhteessa haluun tulla vakuutetuksi, huomata että olemassaololla on merkitys, eikä se ole vailla sitä, että elämällä on päämäärä ja suunta sekä täällä että tuolla puolen, ei lyhyt välähdys kahden äärettömän pimeyden hetken välissä.

Me kaikki synnymme myötäsyntyisellä tiedolla, että tämä maailma ei ole kaikki mitä on, että tapahtuu asioita, joita emme näe tai joihin emme voi vastata tieteen tai puhtaan järjen (ikään kuin se olisi mahdollista) kielellä. Tieteessä ei ole mitään vikaa, yhtä vähän kuin on mitään vikaa, sanokaamme, ranskankielessä. Mutta ranskan puhuminen maassa missä kieli on kiina, ei tuo paljoakaan ymmärrystä. Johtopäätös olisi, että kaikki nämä ihmiset ovat piittaamattomia ja kieltäytyvät kohtaamasta elämän kovia tosiasioita.

Joten mitä meidän pitäisi tehdä näiden ihmisten kanssa? Ensiksi, ei ole nimenomaan meidän työmme vaatia että he tekevät mitä heidän meidän mielestämme pitäisi tehdä. Se on Jumalan ja heidän välisensä asia. Meistä tulee rauhan välikappale kun elämme elämäämme ja valitsemme sanamme niin Kristuksen kaltaisessa tarkoituksessa kuin pystymme. Me saamme aikaan vallankumouksellisimpia muutoksia muissa kun meistä tulee mitä me olemme - Jumalan valtakunnan asukkaita, rauhantekijöitä, jotka rakastavat niitä, jotka vainoavat tai pilkkaavat meitä.

Buddha ymmärsi elämän psykologiaa yhtä hyvin kuin kuka tahansa, kun hän sanoi: "Ei viha lopu vihalla... vaan rakkaudella." Me huomaamme, että istuessamme rukouksessa tai kontemplaatiossa, ne jotka ärsyttävät tai häiritsevät meitä, tulevat tietoisuuteemme. Kaikki mitä voimme tehdä, on rukoilla heidän puolestaan, pitää heitä Kristuksen valossa. Tämä harjoitus kutsuu meitä laajentamaan tuota piiriä, sisällyttämään siihen ne, joilla ei ole ketään rukoilemassa heidän puolestaan, ei ketään rakastamassa heitä, jotka eivät edes havaitse mahdollisuutta ilmaista tuota halua kivultaan ja vihaltaan.

On olemassa eräänlainen kontemplatiivinen harjoitus, joka tekee ihmeitä. Se pitää sisällään niiden ihmisten valitsemisen elämässämme, jotka tuottavat meille eniten vaikeuksia, joiden kanssa on vaikeinta olla tekemisissä, jotka näyttävät vihaisimmilta ja onnettomimmilta.

Täyttykööt kaikki ihmiset rakastavalla lempeydelläsi.
Voikoot kaikki ihmiset hyvin.
Olkoot kaikki ihmiset rauhallisia ja huolettomia.
Olkoot kaikki ihmiset onnellisia.

Sitten, istuen, jatketaan ajattelemaan henkilöä, joka on tehnyt väärin, joka on yksin, joka on vihainen ja haastava, ja sanotaan, käyttäen henkilön nimeä:

Täyttyköön tuo henkilö rakastavalla lempeydellä.
Voikoon tuo henkilö hyvin.
Olkoon tuo ihminen rauhallinen ja huoleton.
Olkoon tuo ihminen onnellinen.

Olemme erittäin hyviä rukoilemaan niiden puolesta, jotka rakastavat meitä ja joita me rakastamme - mutta kuten Jeesus sanoi, mitä erinomaista siinä on? Kun toistamme näitä sanoja ja annamme niiden virrata syvyyksistämme asti, me huomaamme rakkauden tuoman voimakkaan vapautuksen kokemuksen, sekä meissä että - älä ylläty huomatessasi - niissä, joiden puolesta rukoilemme.