Sivut

Olen kiitollinen jos viitsit kommentoida (asiallisesti ja ystävällisesti). Tästä blogista löytyy jo yli 70 julkaisua! Katso asiasanahakemisto.
Vaikka annan muiden äänen kuulua tässä blogissa, tapanani on kommentoida muutamalla rivillä julkaisemiani käännöksiä - yleensä värillisenä tekstinä ennen tai jälkeen varsinaisen kirjoituksen. Eräs lukija kutsui blogin sisältöä "hengelliseksi sekamelskaksi" - ja hän on oikeassa! Tässä blogissa Kristus ja Saatana paiskaavat kättä sulassa sovussa. Ei ole mitään yhtä teemaa - ainoa punainen lanka on, että kirjoitukset liittyvät laveasti henkisyyteen, ja niissä on usein kriittinen näkökulma - joskin nykyään olen jättänyt taakseni vanhat uskomukseni niin täydellisesti, että niiden kritisointikin tuntuu aivan turhalta. Jos mietit mihin minä sitten uskon, niin omasta henkisestä tiestäni voit lukea toisessa blogissani, Resurget Sol Fugiens: Minun tieni.

Ja kyllä tämän blogin kirjoitukset kertovat ennen kaikkea yhden ihmisen kehitystiestä, siitä minkä parissa milloinkin mieleni on askarrellut ja kuinka mielenkiinnon kohteeni ovat vuosien aikana vaihtuneet; joten kyllä näitä kirjoituksia jokin yhdistää, nimittäin minun persoonani! Vaikka olen "vain" kirjoitusten kääntäjä, totta kai valintojeni takana on ollut jokin syvempi ajatus, miksi kyseinen teksti on tuntunut henkilökohtaisesti tärkeältä juuri sillä hetkellä. Tämän blogin ensimmäinen kirjoitushan on julkaistu jo vuonna 2003, ja olen ehtinyt tässäkin ajassa vaihtaa katsomustani pariin otteeseen. Sitä paitsi ainakin minulle itselleni on selvää, että kaikilla viidellä blogillani (ks. luettelo sivupalkissa!) on jokaisella oma erityinen luonteensa, vaikka kaikki liittyvät henkisyyteen jollain tapaa.

Yhteydenotot: Henkilökohtaiset yhteydenotot kommentoimalla mitä tahansa kirjoitusta tässä blogissa. Jos viestisi on tarkoitettu vain minulle, mainitse asiasta ja en julkaise sitä; muista e-mail osoitteesi, jotta voin vastata siihen. Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua jokatapauksessa.
"Mystiikka on myös gnosiksen siemen, joka on esoteerista teologiaa, aivan kuten magia on esoteerista taidetta ja okkultismi tai hermetismi on esoteerista filosofiaa...Koko ihminen on yhdellä ja samalla kertaa mystikko, gnostikko, maagikko ja filosofi; s.o. hän on uskonnollinen, kontemplatiivinen, taiteellinen ja intelligentti. Jokainen uskoo johonkin, ymmärtää jotain, kykenee johonkin ja ajattelee jotakin."
- Valentin Tomberg

Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Milton. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste John Milton. Näytä kaikki tekstit

3.8.20

Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta

Jatkan kirjoitusten kokoamista ja kääntämistä aihepiiristä, joka pitkään on minua kiehtonut, eli "paholainen", tällä kertaa Jungin näkemysten pohjalta. Omalla henkisellä tielläni olen käväissyt myös "pimeällä puolella", kuten voit lukea tämän sivun alkuun linkitetystä kirjoituksesta "Minun tieni". Se oli tärkeä, suorastaan vallankumouksellinen vaihe kehityksessäni eteenpäin, sitä ei voi kyllin korostaa!  Tänä päivänä buddhalaisena näen yhä Luciferin symbolin valontuojana merkityksellisenä, ja ajatteluni on leimallisesti nimenomaan "jungilaista" mitä tulee uskonnon merkitykseen ylipäänsä, ja tällaisiin arkkityyppisiin hahmoihin erityisesti. 
C.G. Jung
Kun yrittää epätoivoisesti olla hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen, sitä enemmän varjo kehittää määrätyn tahdon olla musta ja paha ja tuhoisa. Ihmiset eivät kykene näkemään sitä; he pyrkivät aina olemaan ihania, ja sitten he huomaavat että tapahtuu kammottavia tuhoisia asioita, joita he eivät voi ymmärtää, ja joko he kieltävät että sellaisilla tosiasioilla on mitään tekemistä heidän kanssaan, tai jos he myöntävät ne, he pitävät niitä luonnollisina kärsimyksinä, tai yrittävät vähätellä niitä ja siirtää vastuun toisaalle. Tosiasia on, että jos yrittää yli oman kapasiteettinsa olla täydellinen, varjo laskeutuu helvettiin ja siitä tulee paholainen. - C.G. Jung
C.G. Jung osoitti itsestään selvän tosiasian, että hyvä ja paha ovat vastakohtia, ja hän osoitti ei niin itsestään selvän seurauksen, että yhden todellisuus vaatii toisen todellisuutta. Ellei olisi pahaa, silloin ei voisi olla hyvää, ja päinvastoin. Yhdellä ei ole merkitystä ilman toista. Samaa voitaisiin sanoa muista vastakohta-pareista, valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, elämä ja kuolema, ja niin edelleen. 

Sen kysyminen, onko Jumala hyvä vai paha vai molempia, on Jungille samanarvoinen kuin kysymys todellisuuden luonteesta. Onko todellisuus hyvä? Kyllä. Onko se paha? Kyllä, se on myös paha. Mutta tämä arviointi lepää inhimillisen, tai kenties jopa yksilöllisen, näkemyksen varassa. Esimerkiksi luonto arvioidaan hyväksi kun se on harmooninen ja vakaa, ja toimii meidän (inhimilliseksi) eduksemme. Mutta kun se on myrskyisä, kun se tuottaa ja ruokkii sairauksiamme, kun sen tiet tekevät tyhjäksi inhimillisen elämän ja hyvinvoinnin päämäärät, silloin arvioimme sen pahaksi. Esteettömämmältä huipulta nähtynä se kuitenkin yksinkertaisesti on mitä se on. Kun ihmiset omaksuvat esteettömämmän näkemyksen, he ylittävät hyvän ja pahan kategoriat laajasti, ja katselevat ihmiselämää, inhimillistä käyttäytymistä, inhimillistä motivaatiota huipulta, joka näkee sen kaiken "juuri niin". Ihmiset rakastavat toisiaan, ja me vihaamme toisiamme. Me uhraudumme toistemme puolesta, ja tuhoamme toisemme. Me olemme jaloja ja alhaisia. Ja kaikki tämä kuuluu ihmisluonteeseen. Arviot jotka teemme hyvästä ja pahasta, ovat sidottuja olemaan asenteellisia omien etunäkökohtiemme mukaan, ja kallellaan lempitaipumustemme ja piirteidemme puolesta. 

Jungin vaatimus että ei voi olla hyvää ilman pahaa, oli piikikäs kiistanaihe hänen ja hänen teologis-mielisten ystäviensä välillä. Jungin psykologian teologisesti koulutetut opiskelijat, kuten Dominikaani-isä Victor White, vastustivat vahvasti tätä näkemystä. Heille ei ollut käsittämätöntä edellyttää ehdottoman hyvyyden olemassaoloa ilman pahaa, koska tämä loppujen lopuksi on norminmukainen kristillinen oppi Jumalasta. Jumala ei vaadi pahaa tullakseen toimeen yhtään enempää kuin valo tarvitsee pimeyttä ollakseen olemassa. Mutta Jungille tämä oli erittäin kyseenalaista. Puhdasta valoa ilman yhtään vastustusta eli pimeyttä ei voitaisi nähdä, ja sen tähden se ei olisi olemassa ihmistietoisuudelle. Koska hän tarkasteli hyvää ja pahaa ego-tietoisuuden arviointeina, olisi mahdotonta hänen mukaansa todellisten henkilöiden nimetä sellainen asia kuin valo tai hyvyys, elleivät he olisi koskaan kokeneet pimeyttä tai pahaa. 

Koska Jung perusti psykologiseen näkemykseen pahasta - eli että se on tietoisuuden arviointi - oli loputtomia väärinymmärryksiä filosofien ja teologien kanssa, jotka halusivat ajatella pahan luontoa ei-psykologisin termein. Tätä olisi voinut selventää riittävän helposti, ellei Jung olisi halunnut niin ikään pitää kiinni Jumalaa koskevan paradoksin toisesta päästä, että se on juurtunut Jumalan luontoon, itse todellisuuden luonteeseen. 

Kirjassaan Psychology and Religion: West and East, Carl Jung kirjoittaa:
Set
En tahdo moninkertaistaa esimerkkejä tarpeettomasti, vaan ainoastaan tehdäkseni selväksi että myös Saatanan hahmo on läpikäynyt merkillisen kehityksen hänen ensimmäisestä erottumattomasta esiintymisestään Vanhan Testamentin teksteissä hänen kukoistukseensa kristinuskossa. Hän saavutti pahamaineisuuden vastustajan personifikaationa eli pahan periaatteena, joskaan ei millään muotoa ensimmäistä kertaa, koska kohtaamme hänet vuosisatoja aikaisemmin muinaisegyptiläisenä Setinä ja persialaisena Ahrimanina. Persialaisten vaikutteiden on otaksuttu pääasiassa olevan vastuussa kristillisestä paholaisesta, mutta todellinen syy tämän hahmon eriytymiselle on Jumalan käsitteessä summum bonumina ("ylin hyvä"), joka on jyrkässä kontrastissa Vanhan Testamentin näkemykseen, ja joka psyykkisen tasapainon syiden vuoksi väistämättä vaatii infimum malumin ("alempi paha") olemassaolon. Tähän ei tarvita mitään loogisia syitä, ainoastaan luonnollinen ja tiedostamaton pyrkimys tasapainoon ja symmetriaan. Siten hyvin varhain, Klemens Roomalaisella, kohtaamme käsityksen Kristuksesta Jumalan oikeana kätenä ja paholaisesta vasempana kätenä, puhumattakaan juutalais-kristillisestä näkemyksestä, joka tunnusti kaksi Jumalan poikaa, vanhemman Saatanan ja nuoremman Kristuksen. Paholaisen hahmo nousi sitten sellaisiin ylhäisiin metafyysisiin korkeuksiin että hänen voimaansa täytyi väkisin vähentää manikealaisuuden uhkaavan vaikutuksen alla. Voiman väheneminen saatiin aikaan tällä kertaa rationaalisella pohdinnalla, täsmällisellä viisastelun voimannäytteellä, joka määritteli pahan privatio boniksi ("hyvyyden puute"). Mutta se ei estänyt monissa osissa Eurooppaa 1200-luvulla nousemasta uskoa, pääasiassa Kataarien vaikutuksen alaisuudessa, että se ei ollut Jumala vaan paholainen, joka oli luonut maailman. Tällä tavoin epätäydellisen demiurgin arkkityyppi, joka oli nauttinut virallista tunnustusta gnostilaisuudessa, ilmestyi uudelleen muuttuneessa asussa. (Vastaava arkkityyppi luultavasti löytyy primitiivisten kansojen kosmogonisessa ilveilijässä.) 
Kerettiläisten tuhoamisen myötä, joka jatkui 1300- ja 1400-luvuille, seurasi levoton rauha, mutta reformaatio sysäsi Saatanan hahmon jälleen kerran etualalle. Mainitsisin ainoastaan Jakob Böhmen, joka luonnosteli pahasta kuvan, joka jättää privatio bonin kalpeaksi vertailussa. Samaa voidaan sanoa Miltonista. Hän asuttaa samaa henkistä ilmapiiriä. Mitä tulee Böhmeen, vaikka hän ei ollut alkemiallisen filosofian suora jälkeläinen, jonka merkitystä yhä tänä päivänä karkeasti aliarvioidaan, hän totisesti otti haltuunsa joukon sen johtavia ideoita, niiden joukossa erityinen Saatanan huomiointi, joka ylennettiin ensimmäisen tason kosmiseksi hahmoksi Miltonilla, vapauttaen hänet jopa hänen alisteisesta roolistaan Jumalan vasempana kätenä (jonka Klemens hänelle myönsi). Milton menee jopa pidemmälle kuin Böhme, puhutellen paholaista todellisena principium individuationiksena ("individuaation periaatteena"), käsitteenä jota alkemistit ennakoivat jonkin aikaa aikaisemmin. Mainitaksemme ainoastaan yhden esimerkin: "Ascendit a terra in coelum, iterumque descendit in terram et recipit vim superiorum et inferiorum. Sic habebis gloriam totius mundi." (Hän nousee maasta taivaaseen ja laskeutuu jälleen maahan, ja vastaanottaa itseensä voiman yläpuolella ja alapuolella. Siten sinä saat koko maailman kunnian.) Lainaus tulee kuuluisasta alkemiallisesta klassikosta, Tabula Smaragdinasta, joka on laskettu Hermes Trismegistuksen ansioksi, jonka auktoriteetti säilyi haastamattomana yli kolmentoista alkemiallisen ajattelun vuosisadan. Hänen sanansa eivät viittaa Saatanaan, vaan filius philosophorumiin ("filosofien lapsi"), jonka symbolismi, kuten olen uskoakseni osoittanut, vastaa psykologisen "itsen" symbolismia. Alkemistien filius on yksi lukuisista Merkuriuksen manifestaatioista, jota kutsutaan "kaksiosaiseksi" ja "moniselitteiseksi" ja tunnetaan myös alkemian ulkopuolella "utriusque capaxina", kykenevänä mihin tahansa. Hänen "pimeä" puolensa on ilmiselvä hengenheimolaisuus Luciferin kanssa.

Miltonin aikana nämä ideat olivat hyvin paljon ilmassa, muodostaen osan yleisestä kulttuurin pääomasta, eikä ollut harvaa mestaria, joka tajusi että heidän viisasten kivensä ei ollut mikään muu kuin "täydellinen ihminen". Saatana - Prometheus vastaavuus osoittaa riittävän selvästi että Miltonin paholainen edustaa inhimillisen individuaation olemusta ja siten kuuluu psykologian alan sisälle. Tämä läheisyys, kuten tiedämme, todisti vaaraa ei ainoastaan Saatanan metafyysiselle asemalle, vaan niin ikään muiden noumenaalisten hahmojen asemalle. Valistuksen tulemisen myötä metafysiikka kokonaisuutena aloitti alamäkensä, ja kuilua joka silloin avautui tiedon ja uskon välille, ei enää voinut korjata. Loistavammat hahmot metafyysisessä panteonissa saivat autonomiansa palautettua käytännössä tahrattomina, jota taatusti ei voida sanoa paholaisesta. Goethen Faustissa hän on huvennut hyvin henkilökohtaiseksi apuhengeksi, kamppailevan sankarin pelkäksi "varjoksi". Sen jälkeen kun rationaalis-liberaalinen protestanttisuus oli niin sanotusti suistanut hänet vallasta sen hetkisen päiväjärjestyksen mukaan, hän eläköityi kristillisen Olympoksen varjoisammalle puolelle ulkopuolisena, ja siten tavalla joka ei ollut epätoivottua Kirkolle, vanha periaate vahvisti itseään: Omne bonum a Deo, omne malum ab homine. Paholainen säilyy liitteenä psykologiaan. 
Gustave Doren kuvitusta Kadotettuun Paratiisiin
On psykologinen sääntö, että kun arkkityyppi on kadottanut metafyysisen hypostaasinsa, se samaistetaan yksilön tietoiseen mieleen, johon se vaikuttaa ja muokkaa omaan muotoonsa. Ja koska arkkityyppi aina omaa tiettyä noumenaalisuutta, noumenin integraatio yleensä tuottaa aiheen laajentumisen. On sen tähden täysin yhdenpitävää psykologisten odotusten kanssa, että Goethe nimitti Faustinsa yli-ihmiseksi. Hiljattaisina aikoina tämä tyyppi on ulottunut yli Nietzschen poliittisen psykologian kentälle, ja sen inkarnaatiolla ihmisessä on ollut kaikki seuraukset joiden voitaisiin odottaa seuraavan sellaisesta vallan väärinomimisesta. 

Koska ihmiset eivät elä ilmatiiviissä kammioissa, tämä tarttuva inflaatio on levinnyt kaikkialle ja aiheuttanut epätavallisen epävarmuuden moraalissa ja filosofiassa. Lääketieteellinen psykologi on velvollinen kiinnostumaan sellaisista asioista, vaikka vain ammatillisista syistä, ja niin me todistamme ikimuistoista spektaakkelia kun psykiatri esittelee kriittisen tutkimuksen Miltonin Kadotetusta paratiisista. Mietiskellen tätä erittäin omituista yhteyttä, päätin että voisin parhaiten täyttää velvollisuuteni jos selittäisin hyväntahtoiselle lukijalle, miten ja miksi paholainen pääsi psykiatrin vastaanotto-huoneeseen. 
Samassa teoksessa Jung pohdiskelee seuraavaa:
"Luomakunta" "aineen" merkityksessä ei sisälly Kolminaisuuden kaavaan missään määrin selvästi. Näissä olosuhteissa on vain kaksi mahdollisuutta: joko aineellinen maailma on todellinen, jossa tapauksessa se on jumalallisen "actus puruksen" (puhdas toiminta) olennainen osa, tai se on epätodellinen, pelkkä illuusio, koska se on ulkopuolella jumalallista todellisuutta. Jälkimmäisen johtopäätöksen kiistää ensinnäkin Jumalan inkarnaatio ja koko hänen pelastustyönsä, toiseksi "tämän maailman ruhtinaan", "paholaisen", autonomia ja ikuisuus, joka on pelkästään "voitettu", mutta ei millään muotoa tuhottu, eikä häntä voida tuhota koska hän on ikuinen.

Mutta jos luodun maailman todellisuus sisältyy "actus purukseen", silloin paholainen siinä myös M.O.T. Tämä tilanne synnyttää nelinäisyyden, joskin hyvin erilaisen nelinäisyyden kuin Neljännen Lateraanikonsiilin pannaan julistama. Siellä väiteltiin kysymyksestä, voiko Jumalan olemus vaatia paikkaa kolmen persoonan rinnalla vai ei. Mutta kysymys jonka kohtaamme tässä on olennon, jolle on lahjoitettu autonomia ja ikuisuus, itsenäinen asema: langenneen enkelin. 

Hän on neljäs, "uppiniskainen" hahmo symbolisessa sarjassamme, välissä olevat intervallit jotka vastaavat Trinitaarisen prosessin kolmea vaihetta. Aivan kuten Timaioksessa vastustaja on toisen vastakohtien parin toinen puoli, jota ilman maailmansielu ei olisi kokonainen ja täydellinen, niin myös paholainen täytyy lisätä trioihin (Yhtenä Neljäntenä) jotta siitä saataisiin kokonaisuus. 

Jos Kolminaisuus ymmärretään prosessina, kuten olen pyrkinyt tekemään kaiken aikaa, silloin Neljännen lisäämisen myötä tämä prosessi kulminoituisi ehdottoman kokonaisuuden tilaan. Pyhän Hengen välityksen kautta ihminen kuitenkin sisältyy jumalalliseen prosessiin, ja tämä merkitsee että erillisyyden ja autonomian periaate Jumalaa vastaan, joka personifioituu Luciferissa Jumalaa vastustavana tahtona, sisältyy siihen myös. Mutta tämän tahdon vuoksi ei olisi ollut luomista eikä myöskään pelastustyötä. 

Varjo ja vastustava tahto ovat välttämättömiä ehtoja kaikelle toteuttamiselle. Objekti jolla ei ole omaa tahtoa joka kykenee, jos tarpeen, vastustamaan luojaansa, ja jolla ei ole muita kuin luojansa ominaisuuksia, sellaisella objektilla ei ole itsenäistä olemassaoloa ja se on kykenemätön eettiseen päätökseen. Parhaimmillaan se on vain osa kellokoneistoa, joka Luojan täytyy vetää saadakseen sen toimimaan.

Sen tähden Lucifer oli kenties se joka parhaiten ymmärsi jumalallisen tahdon joka kamppaili luodakseen maailman, ja joka toteutti tuon tahdon uskollisimmin. Sillä kapinoimalla Jumalaa vastaan hänestä tuli luomisen aktiivinen periaate, joka vastusti Jumalaa omalla vasta-tahdollaan. Koska Jumala tahtoi tätä, meille kerrotaan Genesiksen 3. luvussa että hän antoi ihmiselle voiman tahtoa toisin. 

Ellei hän olisi tehnyt niin, hän ei olisi luonut muuta kuin koneen, ja silloin inkarnaatio ja lunastus eivät olisi koskaan toteutuneet. Myöskään ei olisi ollut mitään Kolminaisuuden ilmestystä, koska kaikki olisi ollut yhtä ikuisesti.

Luciferin legenda ei missään mielessä ole absurdi satu; kuten kertomus käärmeestä Edenin puutarhassa, se on "terapeuttinen" myytti. Me luonnollisesti hätkähdämme ajatusta, että hyvä ja paha molemmat sisältyvät Jumalaan, ja me ajattelemme että Jumala ei mitenkään voisi haluta sellaista. Kuitenkin meidän pitäisi olla varovaisia ettemme supista Jumalan kaikkivaltiutta meidän inhimillisten mielipiteittemme tasolle; mutta niin me vain ajattelemme, kaikesta huolimatta.

Jopa niin, ei sopisi lukea Jumalan syyksi kaikkea pahaa; kiitos hänen moraalisen autonomiansa, ihminen voi laskea huomattavan osan siitä omaksi syykseen. Paha on suhteellinen asia, osaksi vältettävissä, osaksi kohtaloa, aivan kuten hyvekin on, ja usein ei tiedä kumpi on pahempi. 

Ajattele naisen kohtaloa, joka on naimisissa tunnustetun pyhimyksen kanssa! Mitä syntejä täytyy lasten tehdä jotta he tuntisivat elämänsä omikseen sellaisen isän musertavan vaikutuksen alla! Elämä, ollen energeettinen prosessi, tarvitsee vastakohtia, sillä ilman vastustusta, kuten tiedämme, ei ole energiaa. Hyvä ja paha ovat yksinkertaisesti tämän luonnollisen polariteetin moraalisia aspekteja. Tosiasia, että meidän täytyy tuntea tämä polariteetti niin raastavana, tekee inhimillisestä kokemuksesta yhä monimutkaisemman. Kuitenkaan kärsimystä, joka välttämättä liittyy elämään, ei voida väistää. Vastakohtien jännite, joka tekee energian mahdolliseksi, on universaali laki, joka sopivasti ilmaistaan kiinalaisen filosofian jinissä ja jangissa. Hyvä ja paha ovat inhimillistä alkuperää olevia tunne-arvoja, emmekä voi ulottaa niitä yli inhimillisen alueen. Mitä tapahtuu tämän tuolla puolen, on yli oman arvostelukykymme: Jumalaa ei voi vangita inhimillisiin määritteisiin. Sitä paitsi, missä olisi Jumalan pelko, jos ainoastaan hyvää, eli mikä näyttää hyvältä meistä, voitaisiin odottaa häneltä?

Loppujen lopuksi ikuinen kadotus ei muistuta juurikaan hyvyyttä kuten me sen ymmärrämme! Vaikka hyvä ja paha ovat horjumattomia moraalisina arvoina, ne tarvitsee silti alistaa hiukan psykologiselle tarkistukselle. Paljon siitä mikä osoittautuu äärimmäisen pahaksi perimmäisissä vaikutuksissaan, ei tule ihmisen pahuudesta, vaan hänen typeryydestään ja tiedostamattomuudestaan. 

Tarvitsee vain ajatella kieltolain tuhoavia vaikutuksia Amerikassa, tai satoja tuhansia autodafeitä Espanjassa, jotka kaikki aiheutuivat kiitettävästä innosta pelastaa ihmisten sieluja. 

Yksi kaiken pahan sitkeimmistä juurista on tiedostamattomuus, ja voisin toivoa että Jeesuksen sanonta, "Ihminen, jos tietäisit mitä teet, olisit siunattu, mutta jos et tiedä, olet kirottu ja lain rikkoja", olisi yhä evankeliumeissa, vaikka sillä on vain yksi autenttinen lähde. Se saattaisi hyvin olla uuden moraalin motto. 
Jung viittaa paholaiseen useilla tavoilla: Jumalan aspekteina, voimana elämässä, ja psykologisena ilmiönä. "Jumalan vasen käsi", "Jumalan vasen puoli", "Jumalan toinen puoli", "Jumalan oma pimeä puoli", Satanael, Jumalan ensimmäinen poika, Antikristus, Kristusta vastustava hahmo, ja "Kristuksen vastine joka edustaa pahaa" ovat joitain termejä joita Jung käytti Jumalan pahasta aspektista. Voimana ihmiselämässä paholainen näyttäytyy "pimeänä psyykkisenä toimintana joka on murtautunut irti täydellisen psyyken hierarkiasta, ja nauttii nyt itsenäisyydestä ja ehdottomasta vallasta..." "...Groteski ja synkkä tiedostamattoman puoli..." ja kollektiivisella tasolla, "...objektiivinen psyyke, joka piti Rooman valtakunnan kaikki kansat vaikutusvallassaan..." Ottaen huomioon moninaiset kaaoksen, tuhon ja sodan ilmentymät maailmassamme nyt, saattaisimme ulottaa Jungin määritelmän nykyiseen globaaliin tilanteeseemme. 

Faust ja Mefistofeles
Pahan periaate kulkee monilla nimillä, jotkut näistä ovat gnostilaisia alkuperältään, toiset juontuvat muinaisista myyteistä, legendoista tai saduista. Muinaisessa Egyptissä paholaista kutsuttiin nimellä Set, Persiassa Ahriman, pohjoismaisissa legendoissa Loki, muinaisessa Kreikassa Mercurius. Gnostilaiset puhuivat paholaisesta antimimon pneumana, jäljittelyn henkenä, tai Jaldabaothina, saturnisena arkonttina, tai princeps huius mundi, joka hallitsi aineellista maailmaa. Goethe kutsui paholaista nimellä Mefistofeles, ja saksalainen kirjailija Spitteler viittasi paholaiseen Epimetheuksena. Jung otti tämän leiman, koskien "Epimetheanistista periaatetta, joka aina ajattelee takaperoisesti ja huonontaa kaiken alkukantaiseksi kaaokseksi... ja pakottaisi valon takaisin äidilliseen pimeyteen mistä se syntyi... ajattelua tyyliin "ei mitään paitsi", joka huonontaa kaiken ei miksikään..." 
Kreikkalaisessa mytologiassa Epimetheukselle annettiin tehtävä jakaa kaikki lahjat eläinten kesken. Uskollisena nimelleen (joka tarkoittaa "jälkiviisautta") hän ei suunnitellut etukäteen, ja pääsi viimeisen eläimen, ihmisen, luokse, eikä hänellä ollut lahjaa jäljellä annettavaksi ihmisille. Hänen auttamisensa  lankesi hänen veljelleen, Prometheukselle (jonka nimi tarkoittaa "ennakointia"), varastamalla tuli Zeukselta (mikä ei päättynyt kovin hyvin Prometheuksen kannalta)! Miksi Epimethealainen ajattelu on paholaismaista? Koska se trivialisoi sen mikä on pyhää - mielikuvitus (Voi, se ei ole muuta kuin sinun mielikuvitustasi!), intuitio (naismainen asia), luovuus (Mutta emme ole koskaan ennen tehneet niin!), mahdollisuudet (Se on mahdotonta!). 

Nähtynä psykologian linssien läpi, paholaisella on "autonomisen persoonallisuuden luonne", joka "on suurempi kuin ihmisen tietoisuus, ja suurempi kuin hänen tahtonsa." "Lipidon eläimellisenä puolena" paholainen on "...se osa psyykeä, jota ei ole sulautettu tietoisuuteen..." Vaikka se saattaa näyttää  meistä "hämmästyttävältä ja etevältä" (ajattele kaikkia ihmeellisiä teknologisia vehkeitä jotka luovuutemme on kehittänyt), Jung varoitti että se on samanaikaisesti "vaarallisen petollinen noumenaalisen luontonsa johdosta." 

Mikä tahansa arkkityyppi voi kiehtoa meitä johtuen sen noumenaalisuudesta, eikä paholainen eroa tästä. Ollen autonominen, varjo - sisäinen paholaisemme - voi "hivuttautua" jokapäiväiseen elämään ja aiheuttaa kaikenlaista sekasortoa. Ympäristöongelmamme ovat vain yksi monista esimerkeistä. 

Jung tunnisti että paholainen voi ilmetä kun pidämme jotain mahdottomana. Kun epäonnistumme tunnistamaan varjopuolemme, esimerkiksi väittäen ettemme mitenkään voi olla homo, rasisti, seksisti, terroristi, tai murhaaja, avaamme itsemme paholaismaiselle omahyväisyydelle. Samankaltaisesti kun passiivisesti hyväksymme lääketieteellisen diagnoosin hyläten paranemisen mahdollisuuden, tarjoamme tilaisuuden paholaiselle astua elämäämme. 

"...Kun et ole tietoinen siitä että sinulla on varjo, julistat osan persoonallisuuttasi olemattomaksi. Silloin se astuu olemattomuuden valtakuntaan joka paisuu ja vie valtavia osuuksia. Kun et tunnista että sinulla on sellaisia ominaisuuksia, sinä yksinkertaisesti ruokit paholaisia. Lääketieteellisellä kielellä, jokainen ominaisuus psyykessä edustaa tiettyä energeettistä arvoa, ja jos julistat energeettisen arvon olemattomaksi, paholainen ilmestyy sen sijaan..."

Kuten tyypillistä Jungille, jonka ajatuskuviot usein näyttävät eroavan meidän tavanomaisista sovinnaisuuksistamme, Jung kehotti meitä arvostamaan Jumalallista sen koko täyteydessä - sekä hyvää että "pahaa". Nämä etiketit ovat meidän inhimillisiä käsityksiämme ja ego-mieli on erehtyväinen. Se ei havaitse tai tulkitse elämää Itsen laajemmasta/korkeammasta perspektiivistä. Mitä arvoa Jung näki paholaisessa? Kuinka voisimme ajatella pahaa jonain positiivisena?

Ensinnäkin Jung näki sisäisen daimonimme sinä voimana, joka "ajaa meitä kohti individuaatiota". Sinä sisäisenä voimana joka sallii meidän erottaa, luoda, reagoida spontaanisti uuteen mahdollisuuteen, herätä elämän aspekteihin, joita meiltä on puuttunut - tämä on sisäinen paholainen, ja sellaisin tavoin sisäinen daimonimme kasvattaa meitä elämään syvemmin sitä mitä me olemme. Tämä paholaisen liittäminen individuaatioon ei ollut ainutlaatuista Jungille; John Milton ja keskiajan alkemistit ennen häntä tunnistivat paholaisen individuaation periaatteena. Kiitos Saatanan kapinan, ihmisillä on myös voima kapinoida. Ellei Jumala olisi sallinut Saatanalle vapautta kapinoida, ihmiset eivät olisi olleet paljoa enempää kuin koneita, ja "...kaikki olisi pysynyt Yhtenä ikuisesti."

Niin ikään Jung muistuttaa meille että Saatana opetti ihmiselle taiteita ja tieteitä - siitä hänen nimensä "Lucifer", valontuoja, valaistuksen lähde. Paradoksaalisesti energia joka liitetään mustuuteen ja pimeyteen on sama energia, joka tarjosi tiedon, taidon, teknologian ja oppimisen valaistuksen inhimillisessä kulttuurissa.

Jung piti Lucifer-myyttiä "terapeuttisena myyttinä". Parantavana myyttinä se edistää tietoisuuteen tulemistamme, sekä positiivisin että negatiivisin tavoin: unityön, analyysin, tietoisen työn kautta tullaksemme tietoisiksi "sisäisestä kaupungistamme", ja onnettomuuksien, särkyneiden suhteiden, itsetuhoisten käyttäytymiskuvioiden, ja henkilökohtaisen menetyksen ja myllerryksen kautta - jotka kaikki on tarkoitettu "herätys"-kutsuiksi meille kasvaaksemme ja muuttuaksemme. 

Paholainen sisällämme tarjoaa meille aloitekyvyn, sysäyksen tehdä asioita, aloittaa asioita, haastaa jumalat: Eeva söi omenan, "lankeemuksessa joka teki meistä suuria". Prometheus toi meille tulen, yhden lahjan joka asettaa meidät erilleen eläimistä: lämpö, kuumuus, valo, energia ja kaikki teknologiamme rakentuu tämän lahjan varaan. 

Viimein Jung ammensi Goethen Faustin tarinasta oivalluksen että "vaati paholaisen väliintulon" saada Faust tunnistamaan kuinka paljon hänen elämästään häneltä oli puuttunut. Tällä tavalla paholainen voi olla agent provocateur ("yllyttävä agentti"), tunkeilevainen, ei tervetullut, häiritsevä voima joka ravistaa, kenties tuhoten pitkään vaalittuja unelmia (joista tulemme aikanaan oivaltamaan, etteivät ne olisi palvelleet meitä), samalla myös avaten uusia elämisen reittejä. Sisäistä paholaista voidaan ajatella "autonomisena dynamiikkana, jota osuvasti kutsutaan ihmisen daimoniksi, geniukseksi, suojelusenkeliksi, paremmaksi itseksi, sydämeksi, sisäiseksi ääneksi, sisäiseksi ja korkeammaksi ihmiseksi, ja niin edelleen. Lähellä näiden rinnalla, positiivisen rinnalla, "oikean" omatunnon rinnalla, sijaitsee negatiivinen, "väärä" omatunto nimeltä paholainen, viettelijä, kiusaaja, paha henki jne..."
Meidän haasteemme persoonina jotka työskentelevät tullakseen tietoisemmiksi, on erottaa kumpi omatunto on toiminnassa kullakin hetkellä.

"....Aikamme historialliset tapahtumat ovat maalanneet kuvan ihmisen psyykkisestä todellisuudesta veren ja tulen lähtemättömin värein, antaen hänelle objektiivisen läksyn jota hän ei kykene koskaan unohtamaan jos - ja tämä on suuri kysymys - hän on tänä päivänä hankkinut tarpeeksi tietoisuutta pysyäkseen sisäisen paholaisensa raivoisassa tahdissa. Ainoa toinen toivo on että hän voi oppia hillitsemään luovuutta joka tuhlaa itsensä aineellisen voiman hyväksikäytössä. Valitettavasti kaikki pyrkimykset tuohon suuntaan näyttävät verettömiltä utopioilta."

Mutta Jung ei ollut vailla ehdotuksia kuinka saattaisimme käsitellä tilannettamme: Jokaisella yksilöllä on vastuu ottaa tehtävä:

sietää konfliktia Kristuksen ja paholaisen välillä, "kunnes se aika tai käännekohta on tavoitettu, jolloin hyvä ja paha alkavat suhteellistua, epäillä itseään, ja huuto kohoaa 'hyvän ja pahan tuolla puolen' olevan moraalin puolesta..."


Lähteet:







Muita aihetta sivuavia blogijulkaisujani:








23.12.11

VALOA PIMEYTEEN

William Blake

 Tämän kirjoituksen olen koonnut yksinkertaisesti siitä syystä, että se heijastelee tämänhetkisiä kiinnostuksen kohteitani: Lucifer arkkityyppisenä symbolina - positiivisessa valossa!

Onko Saatanan ja Luciferin välillä mitään eroa? Länsimaalaiset yleisesti ottaen sanoisivat heidän olevan yksi ja sama. Etenkin fundamentalistisissa kristillisissä piireissä Luciferia pidetään arkkienkelinä, joka lankesi pois armosta ja heitettiin ulos taivaasta synnillisen ylpeytensä tähden. Hänen "syntinsä" oli ajatella olevansa tasaveroinen Jumalan kanssa ja Häntä vastaan kapinointi. Tämä kapinallinen enkeli tunnetaan Saatanana, Luciferina tai paholaisena, joka viekoittelee meitä pahaan. Oletettavasti eräs pahimmista asioista joihin Lucifer meitä viekoittelee, on saada meidät ajattelemaan että me olemme Jumala. Joten niitä jotka uskovat kaiken elämän olennaiseen jumalallisuuteen, syytetään usein Saatanan synnistä ja Luciferin vaikutuksessa olemisesta. Mistä nämä ajatukset Luciferista ja Saatanasta tulevat? Onko niille raamatullista perustetta?

 Lucifer nimenä merkitsee "Valon kantajaa" (lat. Lucem Ferre). Tämä nimi annettiin aamunkoitteessa näyttäytyvälle planeetta Venukselle, joka ennustaa päivän valosta. Uusi testamentti ei nimeä paholaista Luciferiksi. Luciferin sanoma on, että ihmiskunta on oman tulevaisuutensa arkkitehti, jonka täytyy ottaa vastuu omista teoistaan, katsoa sydämeensä ja panna sivuun pelkonsa ja opinkappaleensa. Satanistit ja kristityt voivat kiistellä niin paljon kuin haluavat, mutta argumentti Saatana=Lucifer ei koskaan sovellu. Hieronymus teki suuren erehdyksen kääntäessään heprealaisen Raamatun latinaksi; heprean Aamutähti, "Loistava, Aamunkoiton poika", ei samaistu latinan "Valonkantajaan". Koko Raamatussa on vain kaksi mainintaa Luciferista, yksi Jeesuksesta, toinen Babylonian kuninkaasta. Jesaja 14 profeetta piikittelee Babylonian kuningasta "heprealaisten kuvainnollisella kielellä...tähti merkitsee loistavaa kuningasta tai ruhtinasta...Monarkkia johon tässä viitataan, ylitettyään kaikki muut kuninkaat kuninkaallisessa loistossa, verrataan päivän airueeseen, jonka loisto ylittää ympäröivien tähtien loiston. (A Cyclopedia of Biblical Literature, John Kitto ed., 3rd ed., J. B. Lippincott and Co, Philadelphia, 1866, 2:857-8). On niitä jotka väittävät, että todellinen olento jota tässä kohdassa puhutellaan, on Saatana, mutta sille ei ole todisteita. Päinvastoin, Jesaja (14:18) sanoo: "Kansojen kuninkaat lepäävät kunniassa kukin omassa kammiossaan, mutta sinut on viskattu kauas haudastasi kuin kelvoton villiverso..." Tämä näyttää selvältä viittaukselta ihmiseen, kansan kuninkaaseen, ei arkkienkeliin. On vielä toinenkin syy miksi ei ole mitään järkeä lukea paholaista Jesaja 14:sta; Saatanan perinteinen rooli Vanhassa testamentissa. Saatana tulee heprean satan-sanasta, joka merkitsee "vastustajaa". Strong's Concordancen mukaan tämä sana esiintyy 1 Aikakirjassa, Jobin kirjassa, psalmeissa, ja Sakarjan kirjassa. Psalmeissa sanaa käytetään sekä monikossa (vastustajat) että ylimalkaisessa merkityksessä. Aikakirjoissa ja Sakarjalla sen käyttö on tulkinnanvarainen, kun taas Jobilla "satan" Vastustajana esiintyy ainoastaan kahdessa ensimmäisessä sen 42 luvusta. On kuitenkin tärkeää pitää mielessä että Vanhan testamentin tekstit eivät saavuttaneet "lopullista" muotoaan kuin vasta Babyloniaan karkotuksen jälkeen. Ennen tätä heprealaisissa kirjoituksissa ei ole todisteita Vastustajasta voimana, joka vastustaa Jumalaa, ja sen jälkeenkin se on yhä kyseenalaista. Vaikka Jobin tarina on hyvin vanha, sen lopullinen versio ajoittuu karkotuksen jälkeen, sen jälkeen kun heprealaiset olivat tulleet kosketuksiin dualistisen zarathustralaisen uskonnon kanssa, sen hyvine ja pahoine jumalineen.

Jopa Vanhan testamentin tutkijat jakautuvat siinä pitäisikö pahaa yhdistää lainkaan Saatanaan. Jotkut sanovat ettei Saatanaa alunperin pidetty pahana, vaan hänet samastettiin vähitellen epämiellyttäviin toimiinsa. Tämän lähestymistavan mukaisesti Saatana on yhä Jumalan palvelija. Jobin kirjassa on paljon sellaista joka taipuu tukemaan tätä näkemystä. Saatana esiintyy vain kahdessa ensimmäisessä luvussa ja katoaa sitten. Jotkut uskovat, että kaksi ensimmäistä kappaletta lisättiin paljon myöhemmin, sillä viimeisestä luvusta luemme: "He rohkaisivat häntä ja osoittivat hänelle myötätuntoa kaikkien niiden onnettomuuksien vuoksi, joiden Herra oli antanut kohdata häntä." (42:11) Näyttää siltä, ettei heprealaisilla ollut paholaisen kaltaista voimaa joka vastusti Jumalaa. Saatana on enkeli Jumalan hovissa, joka toimii syyttäjän ominaisuudessa (Job 1:6). On myös viitteitä siihen, että kaiken sen mukana joka on "hyvää", kaikki se joka on "pahaa", tulee Jumalalta, ei Saatanalta. Jesaja 45:7 Jumala sanoo: Minä..."luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen." Valentine's Jewish Encyclopedia vahvistaa ajatuksen siitä, että on radikaali ero sen välillä miten Saatana nähdään Vanhassa testamentissa ja miten hänet nähdään Uudessa testamentissa, ja että tämä uusi rooli ei kehittynyt hänen alkuperäisestä roolistaan: missään "esi-kristillisessä kirjassa ei ole viittauksia kapinallisiin enkeleihin...Saatanan hahmo Heprealaisessa Raamatussa ja Uudessa testamentissa vastaavasti painottavat eroa käsitteessä. Siinä ei ole kehitystä, vaan perustava ero...Ainoastaan kristillisessä kirjallisuudessa ajatus kahdesta vastakkaisesta valtakunnasta, Saatana Jumalan vihollisena, on pysynyt järkähtämättömänä." (Valentine's Jewish Encyclopedia, A. M. Hyamson and A. M. Silberman eds., Shapiro, Valentine and Co, London, 1938, p. 36). 

Vanhassa testamentissa on itseasiassa hyvin vähän tukea ajatukselle Saatanasta kapinallisena enkelinä ja Jumalaa vastustavana valtana. Hänet kuvataan yleensä taivaallisena yliasianajajana (syyttäjänä), joka toimii Jumalan alaisuudessa, ja tämä vain vahvistaa argumenttia olla lukematta Saatanaa Jesajan kohtaan 14:12 Luciferista. Jesaja on yksi vanhimmista kirjoista Raamatussa ja ehdottomasti ajalta ennen pakkosiirtolaisuutta. Ellei ole järkevää raamatullista perustetta liittää Lucifer Saatanaan, mistä sitten tulee tarina siitä että hän on kapinallinen enkeli joka lankesi ylpeyden tähden? Kristillinen kirkko tulkitsi, että Jesaja 14:12 liittyy Luukkaan jakeeseen 10:18: "Jeesus sanoi heille: 'Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama.'" Perusteeton, epäraamatullinen yhteys Luciferin ja Saatanan välillä on johtanut yleiseen väärinymmärrykseen, että Lucifer on paholaisen toinen nimi. Luciferin ollessa aamutähti, kointähti, tai Venus, mielettömyys yhdistää hänet paholaiseen paljastuu kolmessa Uuden testamentin kohdassa, missä aamutähti tai kointähti mainitaan:


"Siksi me voimme entistä lujemmin luottaa profeetalliseen sanaan. Ja hyvin teette tekin, jos kiinnitätte katseenne siihen kuin pimeässä loistavaan lamppuun, kunnes päivä sarastaa ja kointähti syttyy teidän sydämessänne." (2 Piet.1:19)
"Hän saa saman vallan, jonka minä olen Isältäni saanut; minä annan hänelle aamutähden." (Ilm.2:28)

"Minä, Jeesus, olen lähettänyt enkelin luoksenne, jotta seurakunnat saisivat tämän todistuksen. Minä olen Daavidin juuriverso ja suku, kirkas aamutähti." (Ilm.22:16)
Kaikki nämä viittaukset aamutähteen osoittavat Jeesukseen tai asioihin, joita Jeesus sanoo tai antaa. Vulgatassa sana "aamutähti" 2 Pietarin kirjeessä on jopa käännetty Luciferiksi. Kahdessa muussa kohdassa se on stella matutina. On ongelmallista että Luukas 10:18 käyttäisi salamaa Saatanaan liittyen, etenkin kun harkitaan kahta muuta viittausta salamaan Uudessa testamentissa: Matt.24:27 ja Luuk.17:24. Nämä kaksi viittausta liittävät salaman Ihmisen Poikaan eli Jeesukseen ja hänen toiseen tulemiseensa, joka on ymmärrettävää kun tutkii vanhaa uskonnollista symboliikkaa: "Juutalais-kristillisessä ajattelussa salama on Jumalan välittömän läsnäolon symboli...tai viimeisen tuomion. ("Lightning," Dictionary of Symbolism, Hans Biedermann, Penguin Books, New York, 1992). Vaikka pistäisimme sivuun kysymyksen siitä, miksi Jumalan "vastustajaa" pitäisi kutsua, säilyy tosiasiana, että kertomus kapinallisesta enkelistä joka lankesi ylpeytensä tähden, ei ole lainkaan Raamatussa. Jotkut väittävät että langennut Saatana on läsnä aivan alusta asti, vaikka hänen nimensä ei esiinny 1. Mooseksen kirjassa. Paavali esitti että käärme oli Saatana, seurauksena se että Saatana viekoitteli Aadamia. Kuitenkin useimmat varhaiset kirkkoisät uskoivat että Saatana lankesi Aadamin jälkeen. Kirkolta kesti yli 200 vuotta todeta että Saatanan synti oli ylpeys, että hän lankesi ennen ihmisen luomista, ja että hän oli käärme joka viekoitteli Aadamia ja Eevaa.

  Gustave Dorén

Löytääksemme tarinan Saatanan lankeemuksesta, meidän täytyy mennä muihin lähteisiin kuin Raamattuun. Karkeasti vuosien 200 eKr. ja 150 jKr.välillä tuotettiin paljon kirjallisuutta, mukaan lukien Apokryfit ja Pseudepikrafit. Jotkin näistä ovat apokalyptisia -  ne profetoivat mullistavista tapahtumista ja maailman lopusta. Tässä kirjallisuudessa voidaan nähdä pahan hengen idean kehittyminen, mutta edes apokalyptisessä kirjallisuudessa paholaisesta ei tule kokonaan pahaa alkuperältään ja olemukseltaan. Monet tämän aikakauden kirjoista heijastelevat juutalaisen kansan kurjuutta Syyrian ja Rooman sorron alla. Niiden kirjoitukset käsittelevät näkyjä maailman lopusta, maailmasta paholaisen vallassa, ja Messiaasta joka voittaa paholaisen ja tuo uuden vanhurskauden aikakauden. Eenokin kirjaa monet pitävät yhtenä varhaisimmista ja tärkeimmistä selostuksista taivaallisen hovin (enkelten) kommelluksista. Se kuvaa myös enkeli Satanailin kapinaa ja hänen heittämistään ulos taivaasta. Jotkut tutkijat näkevät tämän merkitsevän että Saatanan ja Luciferin yhdistäminen juontuu ensimmäiselle vuosisadalle. Toisen Eenokin kirjan uudelleen ajoitus kuitenkin sijoittaa sen kolmatta vuosisataa myöhemmäksi, jopa seitsemännelle vuosisadalle. Tästä syystä jotkut ehdottavat että Origenes oli luultavasti Luciferin ja Saatanan samaistamisen keksijä. (Satan: The Early Christian Tradition, Jeffrey Burton Russell, Cornell University Press, Ithaca, 1991, p. 130 & fn).
Aadamin ja Eevan elämä, juutalainen kirjoitus jonka tutkijat ajoittavat 200 eKr. ja 200 jKr. väliin, kertoo että Saatana kertoo Aadamille ja Eevalle että hänen lankeemuksensa taivaasta johtuu hänen kieltäytymisestään palvoa Aadamia, Jumalan kuvaa. Samankaltainen kertomus löytyy myös Koraanista. (Suura 2:34) Nämä legendat heijastelevat teemaa joka on lähellä alkukantaista "ylpeyttä", joka johti niin kutsuttuun Saatanan lankeemukseen.

Koska Vanha testamentti ei kytke ylpeyttä tai lankeemusta Saatanaan, paholaiseen, eli Vastustajaan, ainoa raamatullinen"tuki" tälle käsitykselle on Luciferin lankeemuksen väärintulkinta (Babylonian kuningas) ja tietyt kohdat Uudessa testamentissa. Mutta Uusi testamentti ei myöskään anna mitään selvää tietoa Saatanan lankeemuksesta ylpeyden tähden. Yksi kohta missä Lucifer yhdistetään ylpeyteen, on Miltonin Kadotettu Paratiisi. Hän "sovelsi nimeä synnillisen ylpeyden demoniin." ("Lucifer," A Dictionary of Angels, Gustav Davidson, The Free Press, New York, 1967).
 R.J.Zwi Werblovsky väittää vuonna 1952 julkaistussa klassisessa, psykologisessa kirjallisuusarvostelussaan Lucifer ja Prometeus, että John Miltonin Kadotetun paratiisin Saatanasta tuli vetovoimainen hahmo johtuen ominaisuuksista jotka hän jakaa kreikkalaisen mytologian titaanin, Prometheuksen, kanssa. Miltonin Saatana ruumiillistaa sekä positiivisia että negatiivisia arvoja. Werblovskyn kirja on ollut merkittävä myös osoittaessaan Prometheuksen ja hänen kaksinaisen, Kristuksen kaltaisen/Saatanallisen luontonsa olennaisen monitulkinnallisuuden, joka on kehittynyt kristillisessä traditiossa.

Näyttää siltä, että koko tarina Luciferista Saatanana, langenneena kapinallisena enkelinä, perustuu kokonaan ei-kanonisiin lähteisiin; niin kutsuttuihin Apokryfikirjoihin ja Pseudepikrafeihin. On myös monia esi-kristillisiä myyttejä ja allegorioita, jotka pitävät sisällään kertomuksia Luciferista, joka on latinankielinen nimi kreikankieliselle Eosforokselle.  Theogoniassaan Hesiodos puhuu kahdesta jumalallisesta olennosta, veljeksistä Eosforos (aamutähti) ja Hesperos (iltatähti). He ovat Astraioksen (tähtitaivaan) ja Eoksen (aamunkoiton) lapsia. Aamutähti kuten Meren neitsyt, on eräs titteleistä jotka on annettu jumalallisille Äitijumalattarille, kuten roomalainen Venus, foinikialainen Astarte, juutalainen Astoreth, ja myöhemmin kristillinen Pyhä Neitsyt. Vanhimmissa zarathustralaisissa allegorioissa Mithran oletetaan valloittaneen Venus-planeetan. Kristillisessä traditiossa Mikael voittaa Luciferin.
Venus-planeetta on valontuoja. Ensimmäinen valon säde joka pyyhkii yön pimeyttä. Se symboloi jumalallisen valon kehittymistä ihmisessä, ensimmäistä itse-tietoisuuden heräämistä, itsenäistä ajattelua ja vapaan tahdon todellista soveltamista. Se merkitsee myötätuntoisen ymmärryksen valon tuomista ihmismieleen. Tästä laajemmasta näkökulmasta aamutähden yhteys Jeesukseen on hyvin ymmärrettävä, koska myötätunto on Jeesuksen opetuksen ydin. Tämä opetus heijastaa suurinta yksimielisyyttä läpi Uuden testamentin: se mainitaan Matteuksella, Markuksella, Luukkaalla, Johanneksella, Roomalaiskirjeessä, Galatalaiskirjeessä, 1 Tessalonikalaiskirjeessä, Heprealaiskirjeessä, 1 Johanneksen kirjeessä, Jaakobin kirjeessä ja 1 Pietarin kirjeessä. Parhaiten tunnettu kohta on Matteuksella (22:37-40).

Saatana on vain titteli. Lucifer on Saatana joillekin ihmisille, mutta toisaalta niin on Buddhakin, tai mikä tahansa uskonnollinen jumala tai hahmo, jonka fundamentalistit sanovat lapsilleen olevan paha, eli vastakkainen heidän jumalalleen, joka on yleensä Jahve, toisten demiurgi eli Saatana.

 "Langenneiden enkeleiden" salaisuus on olennaisesti mysteeri, joka on aivan evoluutiosuunnitelman takana, sillä solaaristen enkeleiden alttius "langeta", uhrata itsensä tuodakseen mielen prinsiipin valon siihen mikä silloin oli eläinihminen, oli merkkinä suuren dualiteetin Lain toimintaan tulemisesta, jonka avulla ainetta, muotoa - negatiivista ja passiivista - voitiin nopeuttaa hengen avulla. Tämä uhriteko inhimillisen historian aamunkoitteessa on maailman suurten pyhien kirjoitusten ja mytologioiden läpi kudottu lanka, mukaan lukien Prometheuksen myytti, joka varasti tulen (mielen) ihmiselle, ja raamatullinen kertomus tuhlaajapojasta, joka jätti Isän kodin aloittaakseen kokemuksen polulla, muodon ja aistien elämässä - matkan "kaukaiseen maahan."
Solaaristen enkeleiden roolista ja heidän uhristaan ihmiskunnan puolesta on keskusteltu runsaasti H.P.Blavatskyn Salaisessa Opissa. Itseasiassa, 1887 Teosofisen Seuran lehti otti nimekseen "Lucifer",  tavoitteenaan tuoda selvyyttä siihen mitä se piti epäreilusti parjattuna uhrautuvana enkelinä. Valon tuoja; mielten avautuminen ja tie valaistukseen. Sinä olet elämäsi valo; ilman valoasi maailma vajoaa mustaan anarkiaan; on voimia, jotka tahtovat tukahduttaa valosi vangitsemalla tai aivopesemällä sinut hyväksymään yhteiskunnan keskinkertaisuuden. Ei mielikuvitusta, ei epäilyä, ei valoa: ei elämää.
 Vaikka ylenmääräinen valo tuhoaa, valo on inhimillisen luovuuden lähde. Rudolf Steiner on eräs nykyajan esoteristi, joka on kehittänyt tämän näkemyksen Luciferista valon olentona, henkenä joka saattaa valaista ihmistä kohti Kristusta, joka on todellinen valo. Steiner tarkastelee Luciferia nykyajan vastavaikuttajana pimeälle Ahrimanille dualismin sisällä, joka on syvälle juurtunut gnostilaisiin ja jopa varhaisempiin demonologisiin spekulaatioihin. 

Samalla kun Ahriman pyrkii vetämään ihmisen yhä syvemmin sotkeutumaan luontoon (joka ei ole ihmisen oikea koti) ja jopa yliluonnollisten voimien yhteyteen, jotka kuuluvat demoniseen maailmaan, Lucifer pyrkii kohottamaan ihmisen ylöspäin valon valtakuntiin, missä hengellä on todellinen vapaus. Taiteiden kautta ihminen ilmentää mitä intiimeimmin ja ylpeimmillään tarvetta pysyä maahan kahlitsemattomana ja pyrkiä jumalankaltaisuuteen. Taiteessa ylpeyden kiusaukset niihin kuuluvine lankeemuksineen pienoismuodossa saattavat helposti vallata ihmisen.
Jos Steinerin näkemystä Luciferista voi lainkaan yksinkertaistaa, silloin voidaan sanoa, että Lucifer, tässä ihmisen henkisen tukijan hahmossa, täytyy nähdä oikeassa yhteydessään. Lucifer hengittää ihmiseen ihmeellisen kyvyn pyrkiä kohti henkistä valtakuntaa, tulla taiteilijaksi, jumalaksi pienoismuodossa, ja niin tehdessään hän tekee ihmisen kykeneväksi riuhtautumaan vapaaksi Ahrimanin maahan upottavasta otteesta. 

Kuitenkin Lucifer on taipuvainen myös ylettömyyteen ja tässä on vaaransa. Ihminen ei ole kokonaan maan olento, kuten Ahriman toivoisi. Hän ei ole yhtään enempää enkeli, vapaa maasta. Kuitenkin juuri tämän Lucifer (henkisen valon kantajana) haluaisi ihmisen saavuttavan. Steinerin demonologiassa huomaamme sen tähden, että on tilanteita, joissa lucifeerisia kiusauksia, jotka johtavat vastuuttomaan vapaaseen pudotukseen läpi henkisen maailman (jollaista esimerkiksi tietyt huumeet saattaisivat tarjota), tulee vastustaa yhtä lujasti kuin Ahrimanin.
On ikään kuin Ahriman muuttaisi ihmisen elottomaksi maaksi, jotta ihminen unohtaisi henkisen esihistoriansa ja kohtalonsa, samalla kun Lucifer antaisi henkistä elämää niin yltäkylläisesti, että hän unohtaisi kohtalonsa liittyvän maan vastuulliseen ja rakastavaan uudistamiseen, maan, jonka pinnalla hänen täytyy pitää jalkansa lujasti. Kuva Mikaelista keihästämässä Saatanaa saa sen tähden uuden merkityksen esoteerisen perimätiedon kehyksissä, sillä on mahdollista nähdä sellaisen kuvan esittävän dualistista konfliktia valon olento Luciferin ja maan demoni Ahrimanin välillä, kuvaten konfliktia, joka raivoaa jokaisessa ihmissielussa. Kuitenkin demoninen dualismi ilmaistuna okkultisen näkemyksen sisällä Luciferia koskien, ei ole löytänyt tyydyttävää selitystä teologiassa.
Persoonallisessa symboliikassa joka läpäisee Blaken runouden, Lucifer on ensimmäinen "Jumalan silmistä", Molok toisena. Silmät ovat symbolisia tasoja, jotka johtavat Luciferin kertakaikkisen itsekeskeisestä tilasta Kristuksen vapaaseen henkisyyteen. Paradoksaalisesti tarve uhrata toisia, Molokin luonnossa ilmaistuna, on vapautus Luciferin kauheasta jäykkyydestä, sillä se ainakin sallii tietoisuuden toisista ihmisistä, kuinka huonosti heitä kohdellaankin tuon tietoisuuden seurauksena.

Fey Pomerance: Luciferin käden luominen

Modernin juutalaisen taidemaalarin, Fey Pomerancen visiossa Luciferista, Lucifer nähdään kapinallisena enkelinä, joka määrätietoisesti pyrkii saamaan taivaasta hengen tulen, jonka hän näkee tekevän ihmisen kykeneväksi tulemaan enkeleitä suuremmaksi. Hänen siivenkärkensä eivät kuitenkaan sovellu tarttumiseen, eikä hän voi ottaa liekkejä. Sen tähden hän syöksee oikean siipensä hengen tuleen ja saman aikaisesti piirtää mentaalisen kuvan jonka avulla käsi siitetään. Kun oikea käsi syntyy, hänen ensimmäinen tekonsa on väkivaltainen, sillä hän käyttää sitä nykäistäkseen kyljestään hyödyttömän oikean siiven. Nyt hän ei voi sen paremmin hallita lentoa taivaissa, kuin käyttää kättäänkään tuossa eteerisessä valtakunnassa. Niinpä hän laskeutuu maan päälle, tuoden mukanaan lunastuksen siemenen, joka on suojattu hänen oikean kätensä kämmenen ihon alle. 

Käännetty seuraavista lähteistä: