Sivut

Olen kiitollinen jos viitsit kommentoida (asiallisesti ja ystävällisesti). Tästä blogista löytyy jo yli 70 julkaisua! Katso asiasanahakemisto.
Vaikka annan muiden äänen kuulua tässä blogissa, tapanani on kommentoida muutamalla rivillä julkaisemiani käännöksiä - yleensä värillisenä tekstinä ennen tai jälkeen varsinaisen kirjoituksen. Eräs lukija kutsui blogin sisältöä "hengelliseksi sekamelskaksi" - ja hän on oikeassa! Tässä blogissa Kristus ja Saatana paiskaavat kättä sulassa sovussa. Ei ole mitään yhtä teemaa - ainoa punainen lanka on, että kirjoitukset liittyvät laveasti henkisyyteen, ja niissä on usein kriittinen näkökulma - joskin nykyään olen jättänyt taakseni vanhat uskomukseni niin täydellisesti, että niiden kritisointikin tuntuu aivan turhalta. Jos mietit mihin minä sitten uskon, niin omasta henkisestä tiestäni voit lukea toisessa blogissani, Resurget Sol Fugiens: Minun tieni.

Ja kyllä tämän blogin kirjoitukset kertovat ennen kaikkea yhden ihmisen kehitystiestä, siitä minkä parissa milloinkin mieleni on askarrellut ja kuinka mielenkiinnon kohteeni ovat vuosien aikana vaihtuneet; joten kyllä näitä kirjoituksia jokin yhdistää, nimittäin minun persoonani! Vaikka olen "vain" kirjoitusten kääntäjä, totta kai valintojeni takana on ollut jokin syvempi ajatus, miksi kyseinen teksti on tuntunut henkilökohtaisesti tärkeältä juuri sillä hetkellä. Tämän blogin ensimmäinen kirjoitushan on julkaistu jo vuonna 2003, ja olen ehtinyt tässäkin ajassa vaihtaa katsomustani pariin otteeseen. Sitä paitsi ainakin minulle itselleni on selvää, että kaikilla viidellä blogillani (ks. luettelo sivupalkissa!) on jokaisella oma erityinen luonteensa, vaikka kaikki liittyvät henkisyyteen jollain tapaa.

Yhteydenotot: Henkilökohtaiset yhteydenotot kommentoimalla mitä tahansa kirjoitusta tässä blogissa. Jos viestisi on tarkoitettu vain minulle, mainitse asiasta ja en julkaise sitä; muista e-mail osoitteesi, jotta voin vastata siihen. Kaikki kommentit tarkistetaan ennen julkaisua jokatapauksessa.
"Mystiikka on myös gnosiksen siemen, joka on esoteerista teologiaa, aivan kuten magia on esoteerista taidetta ja okkultismi tai hermetismi on esoteerista filosofiaa...Koko ihminen on yhdellä ja samalla kertaa mystikko, gnostikko, maagikko ja filosofi; s.o. hän on uskonnollinen, kontemplatiivinen, taiteellinen ja intelligentti. Jokainen uskoo johonkin, ymmärtää jotain, kykenee johonkin ja ajattelee jotakin."
- Valentin Tomberg

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jiddu Krishnamurti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jiddu Krishnamurti. Näytä kaikki tekstit

25.5.13

Edward J. Parkinson, Ph.D.: Pohdintoja Vapaan Katolisen Kirkon ja sen haarautumien lahkolaisista varjoista

Alkuperäinen engl. kirjoitus: The Esoteric Christianity E-Magazine, The Liberal Catholic Church

Tämä essee on tarkoitettu varoituksena vapaakatolilaisille ja muille gnostikoille, mukaan lukien katolilaiset gnostikot, lahkolaiseen ajatteluun ja lahkojen ansaan joutumisen viettelevistä vaaroista.

"Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu."

Kun käytän termiä "vapaakatolinen", käytän sitä yleismerkityksessä, sisällyttämään ei ainoastaan alkuperäistä Kirkkoa - The Liberal Catholic Church Old Synod - vaan kaikki katoliset kirkot, jotka juontavat juurensa kokonaan tai osaksi piispojen C.W. Leadbeater ja Ingall Wedgwood vaikutuksesta. Siten sisällytän sellaiset organisaatiot kuten The Liberal Catholic Church New Synod, The Universal Catholic Church, The Liberal Catholic Church Teosophia Synod, The Liberal Catholic Church International, The Catholic Church of Antioch, ja monia muita. Siitä huolimatta kaikki mitä sanon tässä, soveltuu muihin gnostilaisiin organisaatioihin ja etenkin gnostilais-katolisiin kirkkoihin, vaikka ne eivät millään tavoin juontaisi apostolista seuraantoaan kahdesta edellämainitusta piispasta.
Piispat Leadbeater ja Wedgwood

Saattaisi näyttää ensialkuun täysin tarpeettomalta jakaa sellaisia varoituksia miehille ja naisille gnostilaisissa kirkoissa, koska sellaiset kirkot ylpeilevät epäauktoritaarisuudellaan ja ajattelun vapaudellaan. Piispat Leadbeater ja Wedgwood esimerkiksi tarkoittivat Vapaan Katolisen Kirkon aina toivottamaan tervetulleeksi kaikki vilpittömät palvojat, allekirjoittivatpa he periaatteiden ja opin esityksesä määritetyt uskomukset tai ei. Gnostikot pitävät edelleen kiinni siitä että ketään ei pitäisi - todellakin, että ketään ei voi - pakottaa omaksumaan mitään uskomuksia, ja että oppi on totta tietylle henkilölle ainoastaan jos henkilö joka pitää sitä hallussaan oman kokemuksensa tuloksena vilpittömästi ymmärtää sen. Kuitenkin apostoli Paavali näyttää ennakoineen 20. vuosisadan psykoanalyytikon, Carl Gustav Jungin oivalluksia, koskien varjojamme - niitä osia itsestämme jotka kielletään ja ovat siitä johtuen kätkössä katseeltamme. 
Me voimme usein paikantaa yksilön tai jopa ryhmän varjon, katsomalla mitä he tietoisesti arvostavat - "hyviä" puolia joita he kehuskelevat. Sellaiset "hyveet" todennäköisesti kätkevät vaarallisia vastakohtia, jotka he koettavat kieltää ja tukahduttaa. Hyvä esimerkki tästä voidaan löytää tarkastelemalla kaikkialle levinnyttä seksuaalista väärinkäytöstä ja saman peittelyä papiston ja piispojen toimesta roomalaiskatolisessa kirkossa. Harvat uskonnot ovat olleet niin äärimmäisiä kuin roomalaiskatolisuus "siveyden" arvostamisessa, jota usein ilmaistaan seksuaalisuuden epäterveenä tukahduttamisena. Virallinen kanta on ollut, että mikä tahansa vapaaehtoinen seksistä nauttiminen ulkopuolella heteroseksuaalisen avioliiton "avoinna uudelle elämälle", kuten se niin usein ilmaistaan, on "kuoleman synti" - s.o. ansaitsee iankaikkisen rangaistuksen helvetissä ellei sitä kaduta ennen kuolemaa. Heidän papistoaan - mukaan lukien hiippakuntapapit uskonnollisten sääntökuntien ulkopuolella, paitsi muutamassa epätavallisessa tapauksessa - vaaditaan omaksumaan täydellinen ja elinikäinen selibaatti. Ei yksikään toinen suuri uskonto, islam mukaanlukien, ole yhtä jyrkkä kieltäessään keinotekoisen syntyvyyden sääntelyn. Jos "sakramentaalisesti pätevä" avioliitto päättyy, kumpikaan osapuoli ei voi avioitua uudelleen - ja se merkitsee ehdottomasti ei seksiä - ennen kuin ensimmäinen puoliso kuolee. 
Vaikuttaisi siten hölmöltä varoittaa heitä vaaralta sallia alaikäisten seksuaalisen hyväksikäytön jäädä tutkimatta papiston joukossa ja piispojen peittelemäksi, mutta silmäys uutisiin mediassa viittaa siihen että tässä heidän ongelmansa ovat - heillä näyttää olevan vakavampi ongelma näiden asioiden kanssa kuin millään muulla suurella uskonnollisella instituutiolla ja epäilemättä paljon enemmän ongelmia kuin kirkoilla jotka ottavat "liberaalin" kannan sellaisiin asioihin; nämä ongelmat - siihen kuuluvine oikeusjuttuineen - ovat melkein tuntemattomia Unitaarien ja reformijuutalaisten keskuudessa kahtena esimerkkinä. Joten kenties, suuren "vapauden" arvostuksen näkökulmasta Vapaa katolisissa ja muissa gnostilais-katolisissa kirkoissa, ei ole järjetöntä epäillä josko siellä saattaisi olla jungilaisia varjoja koskien vapautta ja herkkyyttä lahkolaiseen ajatteluun vaanimassa pinnan alla.

Havainnollistaakseni näitä näkökohtia, vedän johtopäätöksiä varhaisen Vapaan Katolisen kirkon kokemuksesta Krishnamurtin kanssa - nuoren miehen, johon piispa Leadbeater ja muut Vapaa katolisen liikkeen perustajat ihastuivat kohtuuttomasti ja jonka vaikutus melkein onnistui suistamaan Vapaan Katolisen kirkon raiteiltaan sen katolisista kiinnikkeistä ja muuttamaan sen auktoritääriseksi lahkoksi. Krishnamurti puolsi muun muassa täydellistä luopumista kaikesta uskonnollisesta rituaalista, mukaan lukien Messu ja katolinen sakramentalismi, ja - siitä huolimatta - monet varhaiset vapaakatoliset uskoivat jonkin aikaa - nähtävästi jopa piispa Leadbeater itse - hänen olevan Maailmanopettajan inkarnaatio ja siten erehtymätön. Monet säilyttivät edelleen tuon näkemyksen hänestä jopa sen jälkeen kun hän itse selvästi kielsi moisen identiteetin.  
Jiddu Krishnamurti

Minun mielestäni Krishnamurti ja siihen kuuluvat ongelmat tuona varhaisen Vapaa katolisen historian ajanjaksona edustavat jatkuvaa ongelmaa gnostilais-katolisille kirkoille - ne olivat eräs ilmentymä jatkuvasta vaarasta, jota voidaan vain hallita mutta ei koskaan kerta kaikkiaan eliminoida. Tuo vaara vaikuttaa gnostilais-katolisiin kirkkoihin kokonaisuutena, ja moniin - vaikka ei kaikkiin - niiden jäseniin. Vaara jota ajattelen, on aina läsnä oleva lahkolaisen ajattelun houkutin. Voisiko mikä tahansa kirkko vapaakatolisessa perheessä muuttua lahkoksi? Ovatko monet niiden jäsenistä - kenties enemmän kuin useimmissa muissa kirkkokunnissa - alttiita lahkoon värväykselle? Vastaus näihin kysymyksiin - niin pelkään - on kyllä.

Meidän pitäisi luultavasti aloittaa määrittelemällä termit: Mikä on lahko ja mitä on lahkolainen ajattelu? Sosiologit usein käyttävät sanaa "lahko" [engl. "cult". - suom.huom.] oletettavasti arvoneutraalissa merkityksessä viittaamaan ryhmiin, joilla on tietyn valtavirran kulttuurin ulkopuolisia uskomuksia. Siten hindulaiset ja buddhalaiset organisaatiot Yhdysvalloissa ovat tämän määritelmän mukaan lahkoja, kuten ovat kristilliset kirkot Japanissa. Tämä määritelmä ei ole relevantti meidän tarkoituksiimme, joten voimme olla välittämättä siitä. Voimme myös olla välittämättä oletetusti "oikeaoppisten" kristittyjen taipumuksesta käyttää sanaa väheksyvästi ilmaisemaan "harhaoppeja", poikkeamia siitä mitä nämä konservatiivit pitävät teologisesti oikeana kristinuskona. Sellaiset ajattelijat kuten psykiatri Arthur Deikman (The Wrong Way Home) ja vertaileva uskontotieteilijä J. Gordon Melton ovat kuitenkin lähestyneet käsitettä käyttökelpoisemmalla tavalla: käyttäen termiä alentavasti määrittelemään ryhmiä, jotka omaavat tiettyjä toisiinsa liittyviä ja negatiivisia piirteitä, jotka kaventavat niiden jäsenten yksilöllistä valtaa jonkun johtajan tai johtajien ryhmän hyödyksi. Siten Deiman määrittelee "lahkon" sellaisena joka
aivopesee jäsenet idiosynkraattisilla uskomuksillaan. Tyypillisesti jäsenet ovat emotionaalisten ja taloudellisten tarpeidensa osalta riippuvaisia ryhmästä ja ovat katkaisseet siteensä ulkopuolella oleviin. Mitä täydellisempi riippuvuus ja mitä jäykemmät muurit erottamassa jäsenet ei-uskovista, sitä suurempaa vaaraa lahko aiheuttaa ja vahingoittaa jäseniään. 
Melton määrittelee "lahkot" "ryhminä, jotka jakavat monia yleisesti tuhoisia piirteitä. Vaikka yksikään ryhmä ei ehkä ilmennä niitä kaikkia, mikä tahansa lahko omaa suurimman osan." Hän siteeraa sitten neljäätoista piirrettä, jotka on listannut anti-lahko kirjoittaja Marcia Rudin. Se sisältää elementtejä kuten johtajan julistusten kyseenalaistamaton hyväksyminen, harhaanjohtavat värväyskäytännöt, eristäminen ulkomaailmalta - mukaan lukien perhe ja aiemmat ystävät, ideoiden ja informaation sensuroiminen, salassapito taloudellisista, seksuaalisista ja muista asioista joihin jäsenillä on oikeutettu kiinnostus, yksityisyyden puute ryhmän sisällä, ja emotionaalisen ja intellektuaalisen riippuvuuden suuri edistäminen. Näillä määrittelevillä lähestymistavoilla on seuraavat edut: (1) ne välttävät käyttämästä "lahkoa" automaattisena etikettinä viittaamaan mihin tahansa ryhmään jonka kanssa kyseinen kirjoittaja on eri mieltä; (2) ne ovat hyödyllisiä tunnistaessaan lahkotaipumuksia ryhmässä, jonka filosofiset perusteet saatamme jakaa. Näitä määritelmällisiä testejä voitaisiin soveltaa ryhmään joka kannattaa mitä tahansa erityisiä ajatuksia, olivatpa ne uskonnollisia, poliittisia tai psykoterapeuttisia; (3) nämä lähestymistavat tunnustavat, että ilmiselvät lahkot ja ilmiselvästi viattomat organisaatiot ovat laajan jatkumon ääripäitä, johon sisältyy monia monimutkaisia harmaan sävyjä. Siten arviointi sisältyy, ei yksiselitteinen havainto, ja ryhmät joiden filosofiaa voisimme oikeutetusti pitää terveenä, saattaisivat hiljaisuudessa kehittyä lahkolaiseen suuntaan monien jäsenten tajuamatta mitä on tekeillä ennen kuin on myöhäistä.

Piirteet joita nämä ja muut kirjoittajat ovat listanneet varoitusmerkkeinä, ovat kaikki oireyhtymän elementtejä, ja oireiden oireyhtymän oikeastaan, sairautta itseään voidaan luonnehtia ytimekkäämmin; lahkon johtaja edistää riippuvuutta jäsenissään hyödyntääkseen heitä omaksi edukseen, ja jäsenet osallistuvat johtuen monista ymmärrettävistä heikkouksista; nöyrtyä Jumalalle jollain yksinkertaisella, näkyvällä, konkreettisella tavalla (tämä on itsessään hyvä, aito uskonnollinen virike, mutta vaarallinen ellei siihen liity tietynlainen tietoisuus); yksinäisyys; pelko; halu paeta vastuuta; anteliaisuus yhdistettynä naiviuteen; syyllisyys; liiallinen luottamus; ja monta muuta. Tämä yksinkertainen malli sitoo yhteen ja selittää kaikkien alistuvien tukkuvärväyksen, kuusitoista tuntia päivässä orjatyötä tekevien jäsenten halvat, riittämättömät ruokavaliot, heidän värvätessään kaduilla tai lentokentillä tai työskennellessä tehtaissa tai maatiloilla tuottaen lahkon myymiä tuotteita, salailun, petoksen, sensuurin, eristämisen lahkon ulkopuolisilta vaikutteilta, niin monta kertaa dokumentoidun lahkon johtajien mielivaltaisen ja järjettömän väärinkäytöksen, vaatimus luovuttaa kaikki maallinen omaisuus, niin usein tapahtuva lahkon jäsenten seksuaalinen hyväksikäyttö.

Tässä on henkilökohtainen - puutteellinen mutta toivoakseni arvokas - määritelmäni lahkosta: ryhmä, joka harjoittaa suuressa määrin (1) yksityiskohtaista ja (2) ulkoista kontrollia jäseniinsä, (3) heidän haitakseen ja jonkun muun hyödyksi, (4) joka osallistuu (5) yleiseen ja (6) usein petolliseen värväykseen, (7) joka kieltää jäseniltään oikeuden ajatella itse ja riistää heiltä tarpeellisen tiedon (8) sensuurin ja (9) salaamisen avulla, ja (10) määrää heille jonkin jäykän kaiken kattavan uskomusjärjestelmän. Tämä ei ole tyhjentävä määritelmä, mutta pidän sitä hyvin käyttökelpoisena  tarkistuslistana. Kommentoikaamme lyhyesti näitä elementtejä.

(1 ja 2): Kaikki järjestöt säätävät jotain kontrollia jäsentensä käyttäytymiseen, jopa sosiaaliset kerhot. Ensimmäinen näkökohta harkittavaksi on, kuinka yksityiskohtaista se on. Roomalaiskatolinen kirkko esimerkiksi julistaa yksityiskohtaisia vaatimuksia joihinkin asioihin, kuten avioliittoon, mutta jättää jäsenet monelle alueella vapaiksi tulkitsemaan hyvin laveasti moraalisia suuntaviivoja. Joillakin lahkoilla kuitenkin on hyvin yksityiskohtaiset säännöt, jotka säätävät henkilön jokapäiväisen elämän jokaista aspektia - mieti esimerkiksi hasidijuutalaisuutta, jota harjoitetaan joissain yhteisöissä. On myös tärkeää pohtia missä määrin sellainen kontrolli on ulkoisesti määrättyä. Useimmat kirkot luottavat siihen että ihmiset valvovat itseään koskien juoruilua, ylensyöntiä, seksuaalista käyttäytymistä jne., mutta jotkin mormoniyhteisöt lähettävät piispan edustajan tarkistamaan määräystenmukaisuuden sellaisissa asioissa.

(3, 4 ja 5): Karmeliittakonventti tai trappistiluostari harjoittaisi suuressa määrin ulkoista kontrollia yksilöön, mutta sellaisten sääntökuntien esimiehillä on samanlainen elämäntyyli kuin muilla sääntökunnan jäsenillä; monissa lahkoissa toisaalta gurut ovat usein varakkaita ja seksuaalisesti epäsiveellisiä, kun taas rivijäsenet tekevät orjatyötä tukeakseen sellaista ylettömyyttä. Luostarimaiset katoliset uskonnolliset yhteisöt ottavat ainoastaan kandidaatteja, joita pitävät sopivina sellaiseen elämään, ja käännyttävät monia pois; lahkot päinvastoin ottavat kenet tahansa jota voivat käyttää hyväkseen, värväten New Orleansin, New Yorkin ja San Franciscon kaduilla, lentoasemilla, jne. Lisäksi sellaiset sääntökunnat ovat rehellisiä elämästä jota tarjoavat tuleville jäsenille; lahkot päinvastoin usein kutsuvat ihmisiä "workshoppeihin" tai "retriitteihin" eristetyillä alueilla, ja sitten estävät heitä lähtemästä ennen kuin melkoisesti aivopesua on tehty, seurana unen puute, jatkuvat tungettelevat kysymykset, väsyttävä rukoilu, jne.

(6, 7, 8, 9 ja 10): Millä tahansa kirkolla on oltava jokin oppi ja joitain hyväksyttäviä opillisia säätöarvoja, joten selvästikin tässä on kysymys määrästä. Esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko paavi Johannes Paavali toisen ja Benedictus kuudennentoista alaisuudessa on selvästi ollut lahkolaisempi kuin oli roomalaiskatolinen kirkko paavi Johannes XXIII, paavi Paavali VI, ja paavi Johannes Paavali I alaisuudessa. Todellakin, paavi Johannes Paavali toinen - toisin kuin hiljattaiset edeltäjänsä - vaati täydellistä myöntymystä jopa ei-erehtymättömiin julistuksiin - itse asiassa tehden melkein jokaisen paavillisen mielipiteen sellaiseksi josta ei keskustella. Arthur Deikman viittaa paavi Johannes Paavali toisen yritykseen karkottaa vastustus peruuttamalla kunnostautuneen katolisen oppineen, pastori Charles Curranin, oikeuden opettaa katolisessa yliopistossa. Curran oli ollut joissain näkökohdissa eri mieltä ei-erehtymättömästä mutta traditionaalisesta kirkon opetuksista seksuaalisesta etiikasta. Arkkipiispa Hickey selitti paavin ottamaa epätavallista ja ankaraa askelta: "Pyhä istuin on jatkanut sen selkiyttämistä meille, sanoen ettei ole oikeutta julkiseen toisinajatteluun..." Vatikaanin virkamiehet kommentoivat lisäksi, että "meillä on nyt Yhdysvalloissa tilanne, missä monet teologit opettavat ei ainoastaan kirkon oppia, vaan myös erimielisiä näkemyksiä... sitten nämä professorit pyytävät opiskelijoitaan valitsemaan... ehdottomasti ei-hyväksyttävä käytäntö."

Samankaltaisena juonteena vuosien kuluessa Ayn Randin vaatimukset seuraajilleen tulivat yhä enemmän kaikenkattaviksi, säätäen jopa mitä musiikkia ja maalauksia he voisivat hyväksyä tai eivät voisi hyväksyä.

Mutta palatkaamme Vapaa katoliseen kirkkoon ja Krishnamurtiin. Vapaa katolinen kirkko ei varmasti ole lahko minkään yllä olevan määritelmän mukaan, eivätkä myöskään mitkään sen vesat tällä hetkellä - todellakin, se näyttäisi suvaitsevaisuutensa ja henkilökohtaisen vapauden korkealle arvostamisensa myötä olevan minkään sellaisen vaaran mahdollisuuksien ulottumattomissa. Yhtälailla niitä jotka ovat viehättyneet lahkoihin, ei - siltä näyttäisi - ikinä löydy Vapaa katolisesta kirkosta, eivätkä myöskään ne jotka ovat Vapaa katolisessa kirkossa tai muussa gnositlaiskatolisessa kirkkokunnassa, ikinä osoita heikkouksia, jotka voisivat johtaa menestykselliseen lahkoon värväämiseen.

Mutta me kaikki tekisimme hyvin jos otamme vaarin Paavalin varoituksesta, jota on lainattu tämän esseen otsikossa: "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu." (1 Kor.10:12). Jung väitti, että vahvuudet ja hyveet joilla rehentelemme, osoittavat varjoihimme - kiellettyihin puoliin itsessämme, jotka usein ovat niin terävästi vastoin vahvuuksia joita ilmennämme pinnallisesti. Kun ennustamme käyttäen I Chingiä, kolmen yangin tai kolmen yinin kuvio tulkitaan "liikkuvana viivana", sellaisena joka on kääntymäisillään vastakohdakseen. Yhtälailla kahden yangin ja yhden yinin kuvio tulkitaan yininä, ja kahden yinin ja yhden yangin kuvio tulkitaan yangina. Tämä johtuu osittain siitä että I Chingin - muutosten kirjan, kuten sitä yleisesti kutsutaan, kokoajat tunnistivat että polariteetit ovat aina läheisesti liittyneet vastakohtiinsa. Ayn Randin seuraajat tietoisesti arvostivat yksilöllisyyttä liiallisessa määrin, ja halveksivat kaikkia itsen uhraamisen muotoja, kuitenkin ymmärtämättä mitä olivat tekemässä, he uhrasivat itsensä Ayn Randin epäterveille pakkomielteille mitä itsetuhoisimmalla tavalla (lukeaksesi kaikkein mielenkiintoisimman  kertomuksen tästä, tutustu Nathaniel Brandenin kirjaan Judgment Day, ja Barbara Brandenin kirjaan The Passion of Ayn Rand). Ja joskus suurin vahvuus jossain tai jopa useimmissa yhteyksissä voi tulla heikkoudeksi jossain toisessa yhteydessä - rohkeudesta voi tulla uhkarohkeutta, varovaisuudesta pelkuruutta, suvaitsevaisuudesta pahan suvaitsemista.

Vapaakatolilaisten suuret vahvuudet pitävät sisällään heikkouden idut, joita täytyy pitää tarkoin silmällä. Vapaakatolilaiset ja muut gnostilaiskatoliset ovat kunniakseen hyvin avaramielisiä henkisten asioiden suhteen. He eivät - toisin kuin fundamentalistiset tai konservatiiviset katolilaiset - automaattisesti torju ajatusta vain koska se on uusi tai vastoin intuitioita tai koska se on ristiriidassa jonkin perinteisen oikeaoppisuuden kanssa. Hyvä niin. Mutta muurit joita konservatiivit rakentavat ympärilleen, joskus pitävät poissa vahingollisia asioita, joskin on totta että ne usein sulkevat ulos paljon hyvää. Monet vapaakatolilaiset ovat mukana monissa New Age-järjestelmissä, kenties toisinaan kritiikittömästi.

Vapaakatolilaiset ovat vapaita rationaalisista ja materialistisista ennakkoluuloista, tunnistaen Hamletin kera että "taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin on uneksittukaan (sellaisissa filosofioissa)." Mutta taikausko voi olla sellaisen tunnistamisen tahaton varjopuoli. Henkisiä väitteitä ei pitäisi torjua suoralta kädeltä, mutta ei myöskään kritiikittömästi hyväksyä.

Vapaakatolilaiset ovat rakastavia, positiivisia, luottavaisia ihmisiä, oikeutetusti karttaen juoruilua ja negatiivisia ajatuksia muista, koska he tunnistavat turmelevan vaikutuksen, joka sellaisella ajattelulla voi olla fyysisellä, astraalisella ja mentaalisella tasolla. Jälleen hyvä niin. Mutta epäluulo toisten motiiveista ja sen tunnistaminen, että pahantahtoinen todellisuus voi kätkeytyä hyväntahtoisen julkisivun taakse, ovat suuria suojia ei ainoastaan lahkojohtajia vastaan, vaan myös lastenhyväksikäyttäjiä, raiskaajia, luottamuksella taiteilijoita, demagogisia poliitikkoja ja joukkoa muita saalistajia vastaan. Jeesus näki usein pimeän sisäpuolen verhottuna hurskauteen - esim. "valkaistuja hautoja täynnä kuolleiden luita" - ja Uusi testamentti on täynnä kehotuksia tarkkanäköisyyteen. Paavali varoittaa että maailma on täynnä -
vääriä apostoleja, petollisia työntekijöitä, he vain tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme, tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi. Ei siis ole mitenkään merkillistä, että hänen palvelijansa esiintyvät Jumalan asian palvelijoina. He saavat tekojensa mukaisen lopun.(2 Kor.11:13-15)
Samoin Johannes esittää tämän varoituksen ensimmäisessä kirjeessään: "älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja." (4:1)

Gnostilaiskatolilaiset ovat suuren uskon ihmisiä. Mutta skeptisyys on kenties yksi ainoa suurin suojamme lahkojohtajien väitteitä vastaan. Meitä täytyy joskus muistuttaa, että usko ja skeptisyys eivät ole vastakohtia vaan polariteetteja - terveessä henkisessä elämässä ne käyvät yhdessä, ja molemmat palvelevat kehitystämme.

Vapaakatolilaiset ovat kohteliaita ja rauhallisia ihmisiä, jotka eivät pidä epämiellyttävistä henkilökohtaisista yhteenotoista. Mutta joskus sellaisia yhteenottoja täytyy tapahtua - joskus jopa julkisesti - kun ihmiset esittävät kohtuuttomia väitteitä ja/tai vaatimuksia.

Krishnamurti ei muuttanut Vapaa katolista kirkkoa lahkoksi, mutta hän olisi voinut.

En näe syytä hyväksyä Krishnamurtia maailman opettajan inkarnaationa.

Sellainen maailman opettajan ilmestyminen 20. vuosisadalla olisi uskoakseni vastoin Jumalan suunnitelmaa henkiseksi kehitykseksemme. Kaikki uskonnot näyttävät sisällyttävän jonkin version toisesta tulemisesta. Buddhalaisuus - ainakin joissain muodoissaan - odottaa toista Buddha Maitreyaa, ja islamilainen uskomus sisältää jonkin mystisen vapahtajahahmon, Imam Mahdin, tulemisen maailman lopun lähellä, vaikka tätä ei useinkaan korosteta islamissa. Ja tietenkin juutalaiset elävät Messiaan tulon odotuksessa. Mutta nämä ovat kaikki ilmestymisiä aikakauden lopulla, sieluille jotka ovat täyttäneet tietyn tehtävän ja saavuttaneet korkeamman tietoisuuden tason. Jeesuksen toinen tuleminen vastaa maailman loppua sellaisena kuin sen tunnemme - "ahdinko on oleva niin suuri, ettei sellaista ole ollut maailman alusta tähän päivään asti eikä tule koskaan olemaan" (Matt.24:21) - maailmankaikkeuden lopun aika jolloin "aurinko pimenee eikä kuu anna valoaan. Tähdet putoavat taivaalta ja taivaiden voimat järkkyvät" (Matt.24:29). Messiaan tuleminen Erich Frommin mukaan vastaa "kaiken historian kataklysmistä loppua... muutosta ihmiskunnan tilanteessa..." Sillä välin Gautama Siddhartha ei ole kanssamme. "Jos kohtaat Buddhan, tapa hänet" sanoo suosittu zen-sanonta. Maisen vierailun jälkeinen Buddha on oleva sisäinen Buddha, ei ulkoinen. Vastaavasti islamissa Muhammadin jälkeen ei ole profeettoja - uskovaiset ovat omillaan kamppailussaan hänen jättämänsä sanoman ja sen tulkinnan kanssa. Viides Mooseksenkirja päättyy luultavasti pohjoisten elohistien lisäämään määräykseen hillitsemään "voideltujen" pohjoisten kuninkaiden ja Jerusalemin temppelipappien liiallisia kulttisia vaateita: "Israelin kansasta ei ole enää koskaan noussut toista sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra puhui kasvoista kasvoihin" (34:10). Jälleen yksi lopullinen ilmestys, ja sitten ihmiset ovat omillaan. Jeesus erityisesti lausuu, että hänen taivaaseen astumisensa - että hän lakkaa olemasta fyysisesti läsnä yhdessä osassa maailmaa - on välttämätön jotta Jumala olisi täysin läsnä meidän kanssamme: "teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne" (Joh.16:7). Ulkoinen Kristus täytyy täysin sisäistää, ennen kuin hän voi ilmentyä täydellisesti, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Meidän täytyy päästä täysin sisäiseen valtakuntaan, pukien ylle häävaatteemme, ennen kuin meidät voidaan kutsua valmiille ulkoiselle ja sisäiselle juhla-aterialle. Toisin sanoen, meidän täytyy pitkän prosessin kautta tehdä itsemme valmiiksi ennen kuin voimme odottaa sellaista toista tulemista. Samoin - sanoo Erich Fromm - monet juutalaiset ajattelijat ovat katsoneet että
Messias tulee... ihmisen oman jatkuvan kehittymisen tuloksena. Tämä on seuraavan lausunnon merkitys: "Jos Israel pitäisi kaksi sapattia lakien mukaisesti, se lunastettaisiin välittömästi." 
Sillä välin nykyisenä aikana kristittyjen ei pidä etsiä toista maailman opettajan ihmisilmentymää:
"Jos joku silloin sanoo teille: 'Täällä on Messias', tai: 'Messias on tuolla', älkää uskoko. Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan. Tämän minä olen teille nyt ennalta ilmoittanut.  "Jos siis teille sanotaan: 'Hän on tuolla autiomaassa', älkää lähtekö sinne, tai jos sanotaan: 'Hän on sisällä talossa', älkää uskoko sitä." (Matt.24:23-26)
Kun Herra tulee toisen  kerran, tietoisuutemme tulee olemaan niin laajentunut, että meidän on mahdotonta menettää sitä: "Sillä niin kuin salama leimahtaa idässä ja valaisee taivaan länteen asti, niin on oleva Ihmisen Pojan tulo." (Matt.24:27)
Ne vapaakatolilaiset, jotka hylkäsivät katoliset kiinnikkeensä Krishnamurtin sanojen tähden, olisivat tehneet hyvin jos olisivat ottaneet vaarin Paavalin ilmaisemasta pelosta:
Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen. Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen. Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte. (2 Kor.11:2-4)
Kuitenkin erillään sellaisista teologisista pohdinnoista, Krishnamurtin elämän ja opetusten tyyni harkinta väittäisi vastaan hänen hyväksymiselleen maailman opettajan inkarnaationa. En näe mitään merkittävää mikä pistäisi vastaan hänen varhaisessa teoksessaan, Mestarin jalkojen juuressa [Tosiasiassa kirjasen kirjoitti C.W. Leadbeater; ks. ed. artikkeli tässä blogissa! - suom.huom.], mutta en näe mitään uutta: se näyttää olevan hyvin perustavien gnostilaisten ideoiden uudelleen muotoilu, joita ovat julistaneet kaikkien suurten uskontojen pyhimykset ja mystiset kirjailijat läpi aikojen. Näyttäisi epätaloudelliselta jumalallisen energian kulutukselta maailman opettajalle ilmentyä lihassa toimittaakseen tämän sanoman. Meitä muistutetaan Hamletin rivistä: "Herrani, ei tarvita aavetta haudasta kertomaan meille tätä!"

1920-luvulla kuitenkin Krishnamurtin neuvot kehittyivät suuntaan, jotka ovat mahdottomia hyväksyä kenellekään katolilaisille. Mestarin jalkojen juuressa kirjoitettiin seuraavaa:
Sinun täytyy oppia että mitkään seremoniat eivät ole välttämättömiä; muuten pidät itseäsi jotenkin parempana kuin ne jotka eivät harjoita niitä. Sinun ei kuitenkaan pidä tuomita muita jotka yhä pitävät kiinni seremonioista. Antaa heidän tehdä kuten tahtovat; heidän ei vain pidä sekaantua sinuun joka tiedät totuuden - heidän ei pidä tyrkyttää sinulle sitä mistä olet kasvanut yli... Nyt kun silmäsi ovat avautuneet, jotkut vanhoista uskomuksistasi, vanhoista seremonioistasi, voivat näyttää sinusta absurdeilta, kenties ne todellakin ovat sellaisia. Kuitenkin vaikka et enää voi ottaa osaa niihin, kunnioita niitä niiden hyvien sielujen tähden, joille ne ovat vielä tärkeitä. Niillä on paikkansa, niillä on hyötynsä; ne ovat kuin nuo kaksoisviivat, jotka opastivat sinua lapsena kirjoittamaan suoraan ja tasaisesti, kunnes opit kirjoittamaan paremmin ja vapaammin ilman niitä. Oli aika jolloin tarvitsit niitä; mutta nyt tuo aika on mennyt.
 Mitä tässä kohdassa sanotaan, ei ole tarkkaan ottaen epätotta; seremoniallisuus ei ole ehdottoman välttämätöntä kenellekään, ja kehityksen hyvin korkealla tasolla me kasvamme sen yli - tosiaankin, yleisesti käytetty roomalaiskatolinen virsi odottaa aikaa "jolloin sakramentit lakkaavat". Mutta kohta näyttää tasapainottomalta. Hyvin harvat ihmiset ovat niin korkealla tasolla, että ovat "kasvaneet yli" katolisten seremonioiden, joskin suurempi joukko voi ajatella kasvaneensa, karkeasti yliarvioiden henkisen edistyksensä. Tätä koskien piispa Wedgwood tekee seuraavan purevan huomion:

"On huomion arvoista, että sellainen riippuvuus on este joka täytyy voittaa, ainoastaan kun valmistaudumme ottamaan toisen suurista vihkimyksistä. Useimmilla meistä ei tarvitse olla palavaa kiirettä vapauttaa itseämme seremonioista!"

Ja mitä tulee muutamaan jotka todella ovat saavuttaneet sellaisen tason - vaikuttaisi oudolta yrittää kommunikoida heidän kanssaan kirjoittamalla yleisesti julkaistava kirja! Krishnamurti viittaa "joihinkin" seremonioihin "absurdeina", mutta varmasti katolinen messu ei ole "absurdi". Totta on, että seremoniallisuuden puuttuminen ei tekisi henkistä kehittymistä mahdottomaksi, mutta Krishnamurti näyttää epäonnistuvan havaitsemaan kuinka suunnattomasti hitaampi ja vaikeampi polku olisi. Piispa Leadbeater ilmaisee asian kaunopuheisesti [Kuten sanottu, Leadbeater on todellisuudessa kirjoittanut ylläolevan lainauksen, joten viittaaminen häneen tässä kohtaa on hiukan hassua... - suom.huom.]:
Kuten Sri Aurobindo vakuutti, maya on ainoastaan osittain maya. Jos tavoittaisimme äärimmäiset korkeudet (kuvainnollisesti) tikkaidemme pitäisi olla lujasti perustettu maahan; energian ja elämän täyden skaalan kutsuu täysimpään elinvoimaisuuteen ainoastaan jännite kahden välillä. Äärimmäisiltä, tiheimmiltä aineen alueilta meidän täytyy tuoda kaikki uhrina, muunnettavaksi kehitysprosessin kautta jumalalliseen täyteyteen. Meidän ei pidä lentää pois johonkin kvietistin fantasiamaailmaan, olemisen veljeyden unohtaneena. Meidän täytyy olla yhtä sen kanssa ennen kuin voimme tulla yhdeksi tietoisuuden suurempien tasojen kanssa. Ykseys on jakamaton - kulunut sanonta, mutta nähtävästi joidenkin unohtama.
Piispa Wedgwood tekee sattuvia tähän liittyviä huomioita:
Kuinka paljon väitämmekin kasvaneemme ulos seremonioista, emme voi todella paeta niitä. Jumalan ilmeneminen Hänen maailmassaan edellyttää hengen ja aineen - tai elämän ja muodon - perustavanlaatuista kaksinaisuutta. Seremonia on muodon tiedettä. Ruumiimme liikkeet läpi päivän ovat yhtä pitkää seremoniaa. On olemassa yksityiskohtainen syömisen, pukeutumisen, liikkumisen prosessi, ja suhteemme toistemme kanssa kaikki vaativat itsensä ilmaisemista muodon avulla. Kveekari, joka vastustaa muotoja ja seremonioita, ainoastaan korvaa omalla yksinkertaisemmalla ja kenties sen tähden vähemmän vaikuttavalla muotojen käyttämisellään ne joita hän ei hyväksy muilla.
Krishnamurtin asenne näyttää minusta osoittavan omahyväistä kiittämättömyyttä niille Suurille, joiden työn kautta meitä on siunattu katolisilla seremonioilla. Se ei näytä suuren mystikon asenteelta, vaan rajoittuneen mielen, joka työskentelee monien rajoitusten alla modernin ajanjakson alussa, kuten Leadbeater kuvaa niin osuvasti:
Mutta kun säteiden muutos oli vasta alkamassa ilmentää itseään, ja samaan aikaan alempi mieli - analysoiva pikemmin kuin synteettinen mieli - oli tulossa hallitsevaksi, ihmiset alkoivat olla kärsimättömiä seremoniallisuuden suhteen ja pitää sitä hyödyttömänä lisäkkeenä, tai jopa jonain joka tuli heidän itsensä ja Jumalan väliin pikemmin kuin apuna Hänen palvontaansa ja ymmärtämiseensä. Sitten puritaaanisuuden suuri aalto, ja melkein samaan aikaan ateismin, kulki Euroopan yli. 
Leadbeater huomauttaa myös että "seremoniallisuus - koska se on henkisen voiman vuodattamisen kanava - on itsessään täsmällistä työtä, ja... ne jotka ottavat siihen osaa, tekevät jotain selvää ja varmaa kehityksen auttamiseksi" (Christian Gnosis, s. 289). Tämä näyttää myös osoittavan virheeseen Krishnamurtin ymmärryksessä. Kirjassa Mestarin jalkojen juuressa, hän kertoo meille [jälleen väärin: ei Krishnamurti vaan Leadbeater itse! - suom.huom.] että:
Hän joka on Polulla, ei ole olemassa itseään varten vaan muita; hän on unohtanut itsensä, jotta voi palvella heitä. Hän on kuin kynä Jumalan kädessä, jonka kautta Hänen ajatuksensa voi virrata ja löytää itselleen ilmaisun täällä alhaalla, jota sillä ilman kynää ei voisi olla. Kuitenkin samalla kertaa hän on myös elävä tulisulka, säteillen ulos maailmaan jumalallista rakkautta joka täyttää hänen sydämensä.
Krishnamurti ei näytä olleen tarpeeksi tarkkanäköinen tunnistaakseen että aivan kuten Jumala saattaisi tarvita inhimillisiä instrumentteja saadakseen aikaan tiettyjä muutoksia alemmilla tasoilla, ihmiset saattaisivat tarvita seremoniallisia instrumentteja tehdäkseen sellaista työtä vaikuttavasti. Kuten Wedgwood osoittaa, tämän havainto hävittää paljon vastaväitteistä seremoniallisuutta kohtaan.

1920-luvulla kuitenkin Krishnamurtin sanoma näyttää tulleen paljon huonommaksi. Hän alkoi vaatia että hänen kuulijansa välttävät seremoniallisuutta kokonaan. Tämä sai monet ihmiset jättämään Vapaa Katolisen Kirkon ja monet teosofit jättämään muut uskonnot. Hänen tullessaan radikaalimmaksi, hän ei vaatinut ainoastaan seremoniallisuuden lakkauttamista, vaan kaikkien uskonnollisten instituutioiden hajottamista. Kolmas yleinen Vapaan Katolisen Kirkon piispainsynodi viisaasti kieltäytyi omaksumasta virallisesti ajatusta, että hän oli Maailmanopettaja, mutta on häiritsevää että niin monet vapaakatolilaiset vakavasti harkitsivat sellaista askelta. Jopa piispa Leadbeater näytti tulleen hänen jymäyttämäkseen, ainakin joksikin aikaa - joskin, hänen kunniakseen, hän ei koskaan yrittänyt tyrkyttää näitä näkemyksiä vapaakatolilaisille. Artikkeli jonka piispa Leaadbeater kirjoitti lehteen The Liberal Catholic vuonna 1930, sisälsi seuraavaa tarkoitusperäistä järkeilyä ja erityisen vetoomuksen:
Jotkut ovat kieltäytyneet uskomasta, että Krishnaji voi mahdollisesti olla Maailmanoopettajan manifestaatio, johtuen tietyistä lausunnoista jotka hän on tehnyt, esim. sellaisista kuin: "Et voi lähestyä Totuutta mitään polkua pitkin, ei myöskään minkään uskonnon, riitin tai seremonian avulla. Uskonnollisten seremonioiden muodot voivat olla tarkoitetut auttamaan ihmistä, mutta minä pidän kiinni sanomastani että ne eivät voi auttaa..." 
Tämä on täsmälleen vastakohta tuhansien ihmisten kokemuksille; seremoniat ovat suuresti auttaneet ja kohottaneet meitä, ja (mikä on vielä paljon tärkeämpää) me olemme voineet niiden avulla suuresti auttaa toisia... 
Ettekö voi nähdä, että kun suuren uudistajan on liikutettava velttoa ja tarkkamatonta maailmaa, hänen täytyy puhua voimakkaasti, hänen täytyy jankuttaa tiettyä näkökulmaa jota hän korostaa, hänen täytyy olla välittämättä kaikista huomioista jotka puhuvat sitä vastaan. Hänen täytyy olla kokonaan yhden näkökulman takana, hänen ei pidä nähdä muuta puolta kuin omansa. Lyhyesti: hänen täytyy olla fanaattinen.
Ei, en näe piispa Leadbeaterin näkökulmaa. Se on ristiriidassa monien piispa Leadbeaterin ja piispa Wedgwoodin antamien lausuntojen kanssa henkisen kehityksen monimutkaisuudesta ja monipuolisuudesta, ja tarpeesta kunnioittaa kaikkia sieluja ja kohdata heidät siellä missä he ovat polullaan Jumalan luokse. Fanaattisuus viittaa kolmannen säteen laatujen heikkouteen, muiden heikkouksien lisäksi. En näe että suuret uudistajat voivat "liikuttaa velttoa ja tarkkaamatonta maailmaa" kehottamalla ihmisiä luopumaan Messusta ja katolisista sakramenteista. Vaikka korkeasti kehittyneet sielut eivät enää tarvitse sellaista seremoniallisuutta, "veltot ja tarkkamattomat" totisesti tarvitsevat! Piispa Leadbeater tavallisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta ei näytä ajatelleen loppuun saakka lausuntojensa seuraamuksia tässä artikkelissa.

Ja Krishnamurti ei näytä ajatelleen harkitsevasti asiayhteyttä ja yleisöä. Gautama Siddharta antoi seremoniallisuuden vastaisia lausuntoja, mutta hän puhui Intiassa aikana, jolloin häikäilemätön pappisluokka käytti seremonioita taikauskoisesti saadakseen itsekästä hyötyä toisista, kieltäen samalla henkisyyden olennaiset ainesosat, kuten rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Krishnamurti puhui sitä vastoin 20. vuosisadan teosofeille, mukaan lukien vapaakatolilaiset; aivan eri asia. Jeesus kielsi tyhjän muodollisuuden, mutta osallistui yhä juutalaisiin temppelipalveluksiin ja vietti pääsiäistä. Krishnamurtin lausunnot olisivat saattaneet olla arvokkaita, jos hän olisi puhunut yksinomaan pienelle joukolle äärimmäisen omintakeisia ensimmäisen säteen sieluja, jotka seuraavat jotain ajattelijaa kuten Patanjalia, mutta häneltä nähtävästi puuttui erottelukyky nähdä välttämättömyys sellaiselle sanomansa rajoittamiselle.

Ja tämä erottelukyvyn puute on itse vahva argumentti olla liittämättä häneen Maailmanopettajan statusta. "Suuri henkinen johtaja", piispa Wedgwood vakuutti kerran, "tulee vain harvoin maailmaan... Hän ei ole yksinkertainen. Hän on monien elämien ja lukemattomien menneiden kokemusten tuote... Sellaiset opettajat ovat harvinaisia, aikakauden kukka." Tämä kuvaus näyttää osoittavan korkeamman tason tietoisuuteen kuin Krishnamurti kykeni saavuttamaan. Monet vapaa katoliset ja teosofiset esivanhempamme uskossa, joille olemme niin paljon velkaa, näyttivät olleen merkillisen sokeita tässä asiassa. Annie Besant - ei koskaan virallisesti jäsen, mutta yhtäkaikki arvollinen hahmo pidettäväksi Vapaa Katolisen Kirkon ja Vapaa Katolisen liikkeen "tohtorina" - uskoi edelleen Krishnamurtin Maailmanopettajan asemaan jopa sen jälkeen kun hän kielsi sen ja hajotti Tähden järjestön. Tämä tuo mieleen Foxin sisarusten kannattajat, jotka edelleen uskoivat heihin jopa sen jälkeen kun he vannoivat että heidän vaikutuksensa olivat petoksen tuotosta. Tässä on olemassa vaara, jota on syytä pitää silmällä, heikkous gnostilaisuuteen taipuvissa ihmisissä.

Olen keskustellut aiemmin tässä esseessä joistain mahdollisista syistä tähän. Luulen, että kenties tärkein on vaikeus analysoida sisäisiä kiihokkeita ja arvostella tulevatko ne buddhiselta tai nirvaaniselta alueelta, vai itsemme matalammista osista astraalisella tai mentaalisella tasolla. Gnostilais-katolilaisella voi olla emotionaalinen kokemus joka eroaa niistä joita tapahtuu helluntaikirkoissa, mutta emotionaalinen kokemus yhtäkaikki; hän saattaa sitten väärintulkita sitä intuitiivisena tai henkisenä kokemuksena. Tämän tyyppinen erehdys on helppo tehdä, kuten Ristin Johannes, Avilan Teresa, Thomas Merton ja niin monet muut näistä asioista kirjoittavat ovat usein huomauttaneet.

Luulen että Krishnamurti oli vakavasti erehtynyt, mutta en haluaisi panetella hänen henkilöään. Olen sanonut että hän kenties "olisi voinut" muuttaa Vapaa Katolisen Kirkon lahkoksi - en ole sanonut että hän yritti tai halusi sitä. Hän hajotti Tähden järjestön, kielsi väitetyn asemansa Maailmanopettajana, irtautui Teosofisesta Seurasta aikana jolloin hän olisi saattanut kyetä hallitsemaan sitä, ja lopun elämäänsä vastusti organisaatioita kuten Tähden järjestö, ja kieltäytyi sellaisista titteleistä kuin Kristus tai Maailmanopettaja. Nämä tosiasiat näyttävät viittaavan siihen että hänellä ei ollut lahkon johtajan häikäilemättömiä motivaatioita. Mutta hänellä oli karisma, ja muilla karismaattisilla johtajilla saattaisi olla erilaiset motivaatiot, joten tämän aikakauden gnostilais-katolisen historian läksyt ansaitsevat tulla huomioon otetuksi, ei vain vapaakatolilaisten vaan yleisesti gnostikkojen toimesta.

VKK:n alttari Tampereen kirkkopäivillä vuonna 2009.
Kirjoittaja opettaa englantia ja tiedotusoppia läntisen Illinoisin yliopistossa USA:ssa. Hänet vihittiin papiksi vapaakatoliseen haaraumaan Young Rite 2009, ja hän oli aktiivinen Vapaa Katolisessa Kirkossa kaksitoista vuotta ennen vihkimistään. 
Ks. alaviitteet alkuperäisessä artikkelissa. 

Lainaukset kirjasta Mestarin jalkojen juuressa on artikkelin suomentaja kääntänyt itse englannista (vaikka omistaakin kappaleen kyseistä kirjasta suomeksi).

Ks. myös aikaisempi käännös tässä blogissa, Avataaran luominen, jossa käsitellään kriittisesti Krishnamurti-episodia, ja johon on viitattu tämän artikkelin suomentajan huomautuksissa sen suhteen, että yllä mainittu kirja ei ollut todellisuudessa Krishnamurtin vaan Leadbeaterin kirjoittama! 

Suomentaja itse on vanha Vapaa Katolisen Kirkon ystävä, joka nykyään itse asiassa tuntee vetoa mm. juuri Krishnamurtin sanomaan! Ks. elämäntarinaani blogissani Resurget Sol Fugiens... Sen perusteella mitä minä olen hänestä lukenut, ei hän mitään "vaatinut" keneltäkään - ei hän halunnut sokeaa uskoa ja opetuslapsia!
Tämä suomennos päättää sarjan teosofia-aiheisia kriittisiä kirjoituksia, ainakin tältä erää.

Lisäksi:
J.R. Hannula vastaa kysymykseen, "Mitä te arvelette Krishnamurtista?"
Teosofi-lehti nro 6/2006 Krishnamurti-teemalla (pdf-tiedosto).
Wikipedia: The Liberal Catholic Movement
Suomen Vapaa Katolinen Kirkko

24.2.13

CARLOS CARDOSO AVELINE: AVATAARAN LUOMINEN

Tutkimus Adyarin yrityksestä väärentää Kristuksen paluu.

Alkuperäinen engl.  kirjoitus: www.esoteric-philosophy.com

Artikkeli julkaistiin ensimmäisenä "Fohat" -lehdessä Kanadassa, syksyllä 2007.

[Avataara =   jumalan inkarnaatio hindulaisuudessa]
"Edellisenä yönä minulle näytettiin lintuperspektiivistä näkymä teosofisista seuroista. Näin muutaman luotettavan teosofin kuolinkamppailussa maailman kanssa yleensä, ja toisten - nimellisten mutta kunnianhimoisten - teosofien kanssa." 
H.P.Blavatsky kirjeessä William Q. Judgelle
 Erhe on tuomittu jäljittelemään totuutta ja todellista teosofiaa on aina ympäröinyt suuri joukko usein nerokkaita tai vaikuttavia pseudo-teosofian muotoja. Eräs merkittävä esimerkki tästä okkultisesta laista voidaan todeta teosofisen kultin luomisessa Jiddu Krishamurtin (1895-1986) persoonallisuuden ympärille. Jopa nyt Krishnamurtioppi yhä tulee toimeen, joskin melko hiljaisella tavalla, ja Rva Radha Burnier - Adyarin Teosofisen Seuran presidentti vuodesta 1980 - on sen vankkumattomimpia johtajia.

Jiddu Krishnamurti
Krishnamurti oli 14-vuotias kun hänet "löysi" Adyarissa alempien Iddhien* selvänäkijä, Hra C.W. Leadbeater. Siihen asti sekä Annie Besantilla että Leadbeaterilla oli ollut tapana käydä pitkiä kuvitteellisia keskusteluja jonkinlaisen "Herra Kristuksen" kanssa. Pian "löydön" jälkeen poika esiteltiin virallisesti maailmalle korkeana vihittynä ja tulevana avataarana - välineenä itse "Herra Kristuksen" toiselle tulemiselle. [* Iddhi, buddhalainen termi joka viittaa yliluonnollisiin voimiin. - suom.huom.]
On totta, että koskien odotettua Kristuksen paluuta, H.P. Blavatsky oli selittänyt selvin sanoin:

"Kaksi asiaa tulee selväksi kaikille (...): (a) 'Kristuksen tuleminen' merkitsee CHRISTOKSEN läsnäoloa uudistetussa maailmassa, eikä lainkaan 'Kristus' Jeesuksen tosiasiallista ruumiillista tulemista; (b) Kristusta ei tule etsiä sen paremmin erämaasta kuin 'sisäisistä kammioistakaan', ei myöskään minkään ihmisten rakentaman temppelin tai kirkon pyhäköstä; sillä Kristus - todellinen esoteerinen VAPAHTAJA - ei ole ihminen, vaan JUMALALLINEN PRINSIIPPI jokaisessa ihmisessä. Hän joka pyrkii ylösnostamaan hänen omien maisten intohimojensa hänessä ristiinnaulitseman ja hänen syntisen lihansa 'hautaan' syvälle haudatun Hengen; hän jolla on voimaa vierittää sivuun aineen kivi oman sisäisen pyhäkkönsä ovelta, hänellä on ylösnoussut Kristus itsessään. ('Mehän olemme elävän Jumalan temppeli' 2 Kor.6:16)"

Tässä kuten muissakin tapauksissa H.P. Blavatskyn sanat ovat olleet mitä selvimmät. Kuitenkin kuten yleinen sanonta sanoo, "kukaan ei ole niin sokea kuin ne jotka eivät halua nähdä". Adyarin johtajat olivat niin kiireisiä Herra Kristuksen väärentämisessä, että heillä ei ollut aikaa huomioida todellista teosofiaa.
H.P. Blavatsky

"Vapaa Katolinen Kirkko" organisoitiin sitten palvelemaan "välineenä" Krishnamurtia, Kristusta. Tähden järjestö oli oleva pääasiallinen messiaaninen organisaatio. Adyarin Teosofinen Seura ja esoteerinen koulu muutettiin avustaviksi välikappaleiksi adventistiselle kokeelle. Uusi Mestarin katekismus oli oleva pieni kirja, "Mestarin jalkojen juuressa", jonka oli nokkelasti kirjoittanut Leadbeater, mutta se esitettiin Adepti-opettajan ohjeiden tuloksena Krishnamurtille, joka oletetusti oli tehnyt muistiinpanoja.

Mary Lutyens, Krishnamurtin läheinen ystävä ja pääelämänkerturi, selostaa kirjansa "The Life and Death of Krishnamurti" ensimmäisessä luvussa että Krishnamurtin kirjoittamat oletetut muistiinpanot ja alkuperäiskappaleet "katosivat". Ainoat alkuperäiskappaleet joita kukaan ikinä näki tuosta hartauskirjasesta olivat ne jotka C.W. Leadbeater kirjoitti koneella. Krishnamurtin saavuttaessa aikuisuuden, hän kielsi olevansa "Mestarin jalkojen juuressa" teoksen kirjoittaja. Kirjasta ei koskaan sisällytetty Krishnamurtin teosten joukkoon. Krishnamurtin säätiöt eivät myy sitä. Kuitenkin Adyarin julkaisijat ovat yhä nimellisesti liittäneet sen kirjoittajaksi "Alcyonen" joka oli Leadbeaterin Krishnamurtia varten luoma pseudonyymi hänen fantasiakirjassaan "The Lives of Alcyone". 

Leadbeaterin selvällä tyylillä kirjotettu "Mestarin jalkojen juuressa" toistaa monia hänen väärinkäsityksiään henkisestä polusta. Tämän pienen kirjan väärä kirjailijanimi on yksi johtavista kirjallisista huijauksista "piispa" Leadbeaterin pitkällä kirjallisella uralla. Ensipainoksesta lähtien Adyarin Teosofisen seuran jäsenet ovat asettaneet kirjasen hyvin erityiselle sijalle. Tuhannet teosofit uskovat yhä kyseisen kirjan aitouteen. Harvat heistä ovat lukeneet entisen Adyarin seuran kansainvälisen sihteerin - Ernest Woodin - joka pitkään oli C.W. Leadbeaterin henkilökohtainen avustaja, antamaa todistusta. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan Wood kertoo arvostetun nuoren Adyarilaisen teosofin, Hra Subrahmanyamin tarinan. 1910-1911 Subrahmanyam sattui todistamaan paljastavaa keskustelua nuoren Krishnamurtin ja hänen isänsä välillä. Kysyttäessä Subrahmanyamin läsnäollessa "Mestarin jalkojen juuressa" kirjan kirjoittamisesta, Krishnamurti vastasi isälleen telugun kielellä:

"Kirja ei ole minun. He pistivät sen minun nimiini."

Syvästi yllättyneenä Subrahmanyam kertoi dialogista läheiselle ystävälleen Woodille. "Huonot uutiset leviävät nopeasti" yleisen sanonnan mukaan. Niin pian kuin kaikkivoipaa Annie Besantia oli informoitu tosiasiasta, hän kutsui Subrahmanyamin presidentin toimistoonsa. Rva Besant kertoi hänelle että yksinkertaisesti "ei ollut mahdollista" että Krishnamurti olisi ikinä sanonut sellaista. Sitten hän esitti Subrahmanyamille "välittömän sanojensa perumisen vaihtoehdon - tai karkotuksen Adyarista."

Soveltumattomana elämään "virallisesti ihannoitujen kuvitelmien" maailmassa, Subrahmanyam vastusti painostusta. Hän ei perunut sanojaan ja sen tähden hänen täytyi lähteä Adyarista heti ja lopullisesti. Hän palasi kotikaupunkiinsa, ja Wood kertoo että jostain syystä Subrahmanyam "kuoli siellä pian sen jälkeen, ollessaan itse yhä vain vähän enemmän kuin poikanen."

Niin kutsuttu "Maitreya"
Ilmestymisestään saakka 1910 best-seller kirjanen "Mestarin jalkojen juuressa" oli suuri ja mahtava tapaus. Sen menestys antoi voimaa messiaanisen organisaation - "Idän Tähden järjestön" - luomiseen. Rva Besantin näkökulmasta uuden Messiaan luomista eivät voisi häiritä sellaiset epämukavat tosiasiat kuten tuo Subrahmanyamin todistama dialogi. Pelkkää ajatusta että nuori poika oli kirjoittanut "aikuisen tekstin" käytettiin ja esitettiin "ilmiönä" itsessään. Se oli jotakin "aivan epätavallista". Se näytti kovalta todisteelta että Kristus/Maitreya oli todellakin päättänyt tulla takaisin. Kaikki mitä ihmisten piti tehdä, oli uskoa kuvitteellisten ihmeiden pyrotekniseen esitykseen.

Ernest E. Wood kirjoittaa "Tähden järjestöstä", joka kasvoi nopeasti maailmanlaajuisesti:

"Tuhannet Teosofisen seuran jäsenet heittäytyvät uuteen liikkeeseen. Jotkut pysyttelivät syrjässä, minä itse heidän joukossaan. Jotkut harvat kritisoivat sitä eri perustein. Yksi tai kaksi julisti mielipiteenään, että Krishnamurti ei osannut tarpeeksi englantia kirjoittaakseen kirjan lauseita. Olin aivan samaa mieltä heidän kanssaan, mutta selitin pulman pois sanomalla itselleni että alkusanat ilmoittivat ettei Krishnamurti ollut kirjoittanut sitä itse - ne olivat hänen Mestarinsa sanoja. Silti säilyi pulma, että Krishnamurti ei olisi osannut yhdistää lauseita ja pilkuttaa niitä niin hyvin. Myöskään hän ei olisi osannut kirjoittaa alkusanoja minun mielestäni. Nämä ongelmat jätin jännitykseen. Me voisimme hyvinkin odottaa josko Opettaja tulisi."

Ernest Wood huomasi että kirja oli liian yksinkertainen ja liian suppea omatakseen sellaista merkitystä sosiaalisena tapauksena. Wood kertoo suorasta keskustelusta, joka hänellä oli Leadbeaterin kanssa:

"Jaoin mielipiteeni - ihastuttava pieni kirja, mutta äärimmäisen yksinkertainen. Olisivatko siihen sisältyvät ohjeet riittäviä tuomaan henkilön 'oikealle Polulle', ensimmäiseen vihkimykseen, jota Rva Besant oli kuvannut kirjassaan? Kyllä, sanoi Hra Leadbeater, ja enemmänkin, täysin toteutettuna nämä ohjeet johtaisivat henkilön itse Adeptiuteen."

Tässä Leadbeater puhui ikään kuin olisi suuri tietäjä. Itse-tärkeyden kuvitelmat olivat niin vahvoja Adyarissa, että muutama vuosi myöhemmin, 1925, Annie Besant tuli ilmoittamaan mitä merkittävimmän tosiasian: hän itse, yhtä lailla kuin C.W. Leadbeater, J. Krishnamurti, George Arundale ja muut, olivat kaikki saavuttaneet adeptiuden ja olivat nyt "viidennen kierroksen Mestareita ja vihittyjä". Jostain syystä kuitenkin pian tämän ilmoituksen jälkeen tuli selväksi että Besant oli kadottanut sekä järkensä että tasapainonsa, kuten Mary Lutyens ja Ernest Wood asianmukaisesti kertovat.

Hra Wood jatkaa kuvaustaan keskustelustaan Leadbeaterin kanssa:

"Huomautin että käsikirjoituksessa oli pari merkillistä seikkaa. Se oli hyvin paljolti Hra Leadbeaterin omaa tyyliä, ja siinä oli joitain lauseita jotka olivat täsmälleen samoja kuin hänen kirjassaan, jonka olimme jo valmistaneet painoon. Hän kertoi minulle toivovansa todellakin että hän olisi kyennyt kirjoittamaan itse sellaisen kirjan. Mitä tulee lauseisiin jotka mainitsin, hän oli yleensä ollut läsnä kun Mestari opetti Krishnamurtia astraaliruumiissaan; hän muisti nämä kohdat..."
C.W. Leadbeater

Leadbeater selitti kaiken pois. Mitä Annie Besantiin tulee, Wood kertoo että hän itse päätti otsikon, "Mestarin jalkojen juuressa". Tietenkään siinä iässä Krishnamurti ei ollut kovin kiinnostunut kirjoista tai kirjoittamisesta. Kaikki mitä hänen odotettiin tekevän, oli näytellä nuoren vihityn ja tulevan messiaan ulkoista roolia. Toisaalta, se mitä kirjanen sanoo, eroaa myös hyvin paljon Mestarien opetuksesta. Nti Jean Overton Fuller, englantilainen teosofi, kertoo keskustelusta Nti Lutyensin kanssa:

"Puhuin Mary Lutyensille tästä. Hän kallistui ajattelemaan että rakenne oli hyvin laajasti Leadbeaterin."

Kirjasen sisältö vahvistaa tuon ajatuksen. "Mestarin jalkojen juuressa" kirjasessa sanaa "Jumala" käytetään lukemattomia kertoja. "Jumalalla on suunnitelma", sanoo kirjanen. "Jos kuka tahansa on Jumalan puolella, hän on meidän kanssamme", se väittää. Sen kirjoittaja sanoo: "Sillä SINÄ olet Jumala, ja sinä tahdot ainoastaan mitä Jumala tahtoo." Lisäksi esipuheessa Krishnamurti on pistetty sanomaan: "Nämä eivät ole minun sanojani; ne ovat Mestarin sanoja joka opetti minua."

On tutkimisen arvoista mitä aivan samalla Mestarilla, joka Leadbeaterin mukaan saneli kirjasen Krishnamurtille, oli sanottavana Jumalasta, tunnetussa kirjeessään 10 "Mahatmakirjeissä". Todellinen Adepti sanoo:

"Ei sen paremmin meidän filosofiamme kuin me itsekään usko Jumalaan, vähiten sellaiseen, jonka pronomini vaatii ison H:n." ("Hän" - suom.huom.)

Leadbeater - kirjasen salainen kirjoittaja - pistää kuvitteellisen Mestarinsa sanomaan: "Kuunnelkaa Hänen ääntään, joka on TEIDÄN äänenne." Toisaalta, todellinen Adepti opettaa:

"Jatkuva tunto säälittävästä riippuvuudesta jumaluuteen, jota hän pitää voiman yksinomaisena lähteenä, saa ihmisen kadottamaan kaiken itsenäisyyden ja kannustimet toimintaan ja aloitteeseen. Alettuaan luomalla isän ja oppaan itselleen, hänestä tulee kuin poikanen ja sellaisena hän pysyy vanhuuteensa saakka, odottaen tulevansa käden johdattamaksi elämän pienimmissä yhtä hyvin kuin suurimmissa tapahtumissa."

Leadbeater pistää "Mestarinsa" sanomaan: "Jumala on Viisaus yhtä lailla kuin Rakkaus; ja mitä enemmän viisautta sinulla on, sitä enemmän voit ilmentää Häntä." Kun taas Mahatma kirjeessä 134 Mahatmalta luetaan tämä:

"Usko Jumaliin ja Jumalaan ja muut taikauskot vetävät puoleensa miljoonia vieraita vaikutuksia, eläviä entiteettejä ja voimakkaita vaikuttajia ympärilleen, joiden suhteen meidän täytyisi käyttää enemmän kuin tavanomaista voiman käyttöä ajaaksemme ne pois. Me valitsemme olla tekemättä niin."

Mestari siten selittää että Adeptit voivat hädin tuskin päästä lähelle henkilöitä, jotka uskovat taikauskoihin kuten "Jumalaan tai Jumaliin". Miksi niin syvä kontrasti kahden näkökulman välillä? Itseasiassa C.W. Leadbeater - Krishnamurtin opettaja - oli epäonnistunut opetuslapseudessa pian sen jälkeen kun hänet oli laitettu koeajalle 1880-luvulla. Seurauksena myöhemmin häntä ei koskaan päästetty sisään HPB:n esoteeriseen kouluun niin kauan kuin tämä eli.

Mitä tulee "Jumala-asiaan", siinä ei ole pelkästään kyse "henkilökohtaisesta mielipiteestä". Se liittyy tekniseen ja käytännölliseen asiaan jolla on ratkaiseva merkitys okkultisessa oppimisessa. Uskomus kaikkivoipaan Jumalaan - aivan kuten "rajoittamattoman vallan" kuvitteellisten Adeptien jumaloiminen - on olennainen kohta idealisoidussa versiossa opetuslapseudesta jonka Annie Besant ja Hra Leadbeater loivat messiaanisessa pyrkimyksessään. Heidän mukaansa yksilöllinen autonomia on jätettävä kokonaan sivuun "antaumuksesta". Tässä kuten muissakin aspekteissa he ajattelivat hyvin paljon Vatikaanin pappien tavoin.

Kysymys kysymykseltä "Mestarin jalkojen juuressa" on ristiriidassa todellisen teosofian kanssa. Kirjanen sanoo esimerkiksi, että äärimmäisellä fyysisellä puhtaudella on suuri "okkultinen" merkitys. Leadbeater oli hiukan pakkomielteinen siitä, ja "Mestarin jalkojen juuressa" annetaan seuraava suositus opetuslapseuteen pyrkijöille:

"Ruumis on eläimesi - hevonen jolla ratsastat. Sen tähden (...) sinun täytyy ruokkia sitä oikein ainoastaan puhtaalla ruoalla ja juomalla, ja pitää se aina tarkasti puhtaana, jopa pienimmästäkin likatahrasta. Sillä ilman täydellisen puhdasta ja tervettä ruumista et voi tehdä valmistuksen vaativaa työtä, et kestä sen loputonta kuormitusta."

Muistakaamme sanat "aina tarkasti puhtaana" katsoessamme mitä Mestarit itse sanovat henkilökohtaisesta hygieniasta fyysisellä tasolla. "Mahatmakirjeissä" Adepti selittää Hra Sinnettille:

"Parhaimmat, oppineimmat ja pyhimmät adeptimme ovat 'rasvaisten tiibetiläisten' ja punjabilaisten Singhien heimoista - tiedät että leijona on tunnetusti likainen ja törkeä peto, huolimatta voimastaan ja rohkeudestaan."

Sana "Singh" tässä käytettynä on mystinen/symbolinen nimi jota käyttää sama Mahatma joka kirjoittaa kirjeen. Metaforinen samuus Mahatman ja "leijonien" välillä tulee tosiasiasta, että sanskritissa sana "Singh" merkitsee "leijonaa".

Tästä voimme päätellä että idän adeptit voivat usein olla fyysisesti "rasvaisia" ja "likaisia". Heidän vakinaiset oppilaansa joskus jopa kieltäytyvät esiintymästä puhtaissa vaatteissa, kuten Mahatma kertoo samassa kirjeessä. Itseasiassa eräs hänen cheeloistaan* painokkaasti kieltäytyi toimittamasta kirjettä Alfred Sinnettille, syyn ollessa että HPB oli yksinkertaisesti pyytänyt häntä esiintymään "puhtaammassa henkilökohtaisessa ulkoasussa" jotta ei loukkaisi Hra Sinnettin länsimaisia ennakkoluuloja "likaisia ihmisiä" vastaan. Mestari selittää Sinnettille että oppilas ei hyväksynyt toimimista fyysistä puhtautta suosittelevien ei-oikeutettujen ja kilpailevien lahkojen cheelojen tavoin.
[*Cheela, hindi ja sanskrit, "orja" tai "palvelija"; englannissa uskonnollinen oppilas. - suom.huom.]

Episodi osoittaa että sekä Mestarit että oppilaat kiinnittävät niukasti huomiota kysymykseen fyysisestä puhtaudesta tai likaisuudesta. Se osoittaa myös että todellinen Mestari kokonaan säilyttää oppilaan autonomian, joka sen tähden on ansainnut pitää ja säilyttää omat ennakkoluulonsa fyysistä puhtautta kohtaan. Samassa kirjeessä - sen lisäksi että myöntää cheelansa erehdyksen - Mestari myös tarjoaa länsimaisen esimerkin "pyhästä vastustuksesta" fyysistä puhtautta kohtaan.

"Ennakkoluulo ja kuollut kirjain jälleen. Sillä yli tuhannen vuoden ajan - niin sanoo Michelet - kristilliset pyhimykset eivät koskaan peseytyneet!"

Mikä sitten on todellinen syy, voidaan kysyä, Leadbeaterille suositella sellaista "okkultista fobiaa" kaikenlaista fyysistä likaisuutta vastaan? Esseessään "Toteemi ja tabu" Sigmund Freud tarjoaa meille psykiatrisen selityksen: Sellainen fobia, Freud sanoo, liittyy pakkoneuroosiin: "Kaikkein tavanomaisin näistä pakonomaisista toimista on vedessä peseytyminen (peseytymispakkomielle)."

Todellisuudessa opetuslapseus eli esoteerinen oppiminen on sisäinen prosessi, joka ei ainoastaan säilytä vaan lisää oppijan autonomiaa: ja tämä on aivan vastakkaista sille mitä löytyy "Mestarin jalkojen juuressa" ja muissa Besantin kauden kirjoissa.

Useimpien Adyarin kirjoittajien mukaan halukkaan opetuslapsen pitäisi kehittää totaalinen ja automaattinen kuuliaisuus oletetulle Mestarille. Tämä - he sanovat - täytyy tehdä antaumuksesta. Sellainen itseasiassa on "sen tekemisen mitä tahansa Mestari haluaa" sokean kuuliaisuuden periaate. Tietenkin ajatus on ollut mitä miellyttävin Adyarin johtajille, jotka asettavat itsensä "välittäjiksi" kuviteltujen Mestarien ja muun liikkeen välille ja siten keskittää kaiken vallan heidän omiin käsiinsä.

1950-luvun alkuun asti oletetuilta Mestareilta tulevia suoria "käskyjä" vastaanotettiin Adyarin Teosofisen Seuran ja sen esoteerisen koulun johtajien kautta. Järjestelmä toimi C. Jinarajadasan aikaan asti. Se lakkasi muodollisesti N. Sri Ramiin vuoteen 1953 mennessä; kuitenkin valta on siitä saakka pysynyt keskittyneenä kansainvälisten presidenttien ja esoteerisen koulun "johtajien" käsissä, joita muiden Adyarin jäsenten tavan mukaan täytyy epäsuorasti kohdella kuten paaveja, koska he esiintyvät "Mestareiden okkultisina edustajina".

"Mestarin jalkojen juuressa" kuten monissa Besantin ja Leadbeaterin teoksissa, voidaan lukea suoranainen antaumuksellisen kuuliaisuuden suositus:

"Kun sinusta tulee Mestarin oppilas, voit aina koetella ajattelusi totuutta asettamalla sen Hänen ajattelunsa viereen. Sillä oppilas on yhtä Mestarinsa kanssa, ja hänen tarvitsee ainoastaan palauttaa ajattelunsa Mestarin ajatteluun nähdäkseen heti käykö se yksiin. Jos ei, se on väärässä ja hän muuttaa sitä välittömästi, sillä Mestarin ajattelu on täydellistä, koska Hän tietää kaiken. Ne joita Hän ei ole vielä hyväksynyt, eivät voi tehdä aivan tätä, mutta he voivat suuresti auttaa itseään pysähtymällä usein ajattelemaan: 'Mitä Mestari sanoisi tai tekisi näissä olosuhteissa?' Sillä sinun ei koskaan pidä tehdä tai sanoa tai ajatella mitä et voi kuvitella Mestarin tekevän tai sanovan tai ajattelevan."

Väärät olettamukset ylläolevassa lainauksessa ansaitsevat hiukan tutkimista.

Ensiksi teksti olettaa, että oppilas kykenee täysin ymmärtämään Mestarinsa tietoisuutta ja ajatuksia. Absurdi ajatus on, ettei ole eroa - mentaalisessa näköpiirissä tai karmassa - Adeptin ja hänen kurjan, tietämättömän oppilaansa välillä.

Toiseksi teksti olettaa, että oppilaan pitäisi matkia Mestariaan yrittäessään jäljitellä hänen ajatuksiaan, hänen sanojaan ja tekojaan. Todellisuudessa koska Mestari ja oppilas ovat kaksi eri olentoa, joilla on hyvin erilainen määrä viisautta, heidän täytyy väistämättä ajatella, puhua ja toimia eri tavoin, jos ovat rehellisiä itselleen.

Tämä halukas oppilas täysin luopuu ajattelemasta itse, tai olemasta vastuullinen omasta elämästään ja teoistaan. Hän kätkeytyy sen taakse jonka hän kuvittelee olevan Mestarinsa ajatuksia. Tietenkin  tehdäkseen "opetuslapseuden" helpommaksi, sellaisia "ajatuksia Mestareilta välittävät" hänelle epäsuorasti tai selvästi Adyarin paavimaiset auktoriteetit. Hänelle riittää "uskominen".

Asiat ovat paljon tuota syvempiä esoteerisessa filosofiassa, ja myös demokraattisempia. Totta, oppilaat eivät voi verrata yksilöllisiä ajatuksiaan kenenkään Adeptin yksilöllisiin ajatuksiin. Toisaalta, he voivat helposti verrata näkemyksiään opetuslapseudesta Mestareiden yleisiin opetuksiin samasta aiheesta, niin kuin ne on turvallisesti tallennettu Mahatmakirjeisiin ja muualle.

Sellainen vertaileva tutkimus on paljastava ellei vallankumouksellinen kokemus. Mitä Mestarit itseasiassa opettavat opetuslapseudesta on ehdottomasti vastakohtaista sille mitä nähdään "Mestarin jalkojen juuressa" ja - alas - niin monissa muissa "myöhemmän ajan" kirjoituksissa. Niin varhain kuin 1882 Mestarit suoranaisesti taistelivat "sokean kuuliaisuuden heresiaa" vastaan, jota voidaan myös kutsua mekaanisen ellei mediumistisen "mentaalisen laiskuuden periaatteeksi", kuuliaisuudeksi kuvitteelliselle Mestarille. Himalajan Adepti kirjoitti:

"Viime vuoden vastaväitteet hiipivät myös esiin; sinulla on kirje minulta jossa selitän miksi me emme koskaan opasta cheelojamme (edes kaikkein edistyneimpiä; emme myöskään varoita heitä etukäteen, jättäen heidän omien syittensä tuottamat seuraukset opettamaan heille parempaa kokemusta. Pidä mielessä tuo tietty kirje. Ennen kuin kierros päättyy, jokainen väärinkäsitys tulisi pyyhkiä pois. Minä luotan siihen että sinä selvität ne kokonaan Prayagin tovereiden mielissä."

Keskeinen pedagoginen oppijan autonomian periaate on hajallaan HPB:n/Mestareiden kirjoituksissa. "Viisauden Mestarien kirjeissä" esimerkiksi luetaan Mahatman vetoomus tietylle rouvalle, jolla oli altruistisia aikomuksia:

"Olette tarjonneet itseänne Punaiselle Ristille; mutta, sisar, on sielun sairautta ja haavoja joita kirurgin taito ei voi parantaa. Autatteko meitä opettamaan ihmiskunnalle, että sielun-sairaiden täytyy parantaa itsensä?"

Tietoinen yksilöllinen vastuu elämän edessä perustava tila kenelle tahansa teosofian opiskelijalle, jos hän haluaa saavuttaa kohtuullisen määrän menestystä pyrkimyksissään. Sama soveltuu maallikko-oppilaisiin ja maallikko-opetuslapseuteen pyrkijöihin.

Vaikka Adyarin johtajien ja "piispojen" tekemä 20. vuosisadan messiaaninen yritys selvästi epäonnistui projektina, sen väärät käsitykset ja tiedostamaton riippuvuus miellyttäviin harhoihin yhä myrkyttävät teosofien mieliä ja sydämiä maailmanlaajuisesti. Siihen liittyvät mayamaiset* kehityssuunnat vaikuttavat moniin jotka eivät ole itse Adyarin Teosofisessa Seurassa. Useat teosofiset ryhmät jakavat sekä totuuden että harhat epäsuorasti ja ajattelemattomasti, okkultisella tasolla. Jopa nyt suurin osa nimellisistä teosofeista epäsuorasti hyväksyy samat "avataariset" ja selvänäköiset olettamukset ja harhat, jotka luotiin viime vuosisadan kolmella ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja ovat siten niiden rajoittamia..[* Maya tai maaja, "harha". - suom.huom.]
Tämä on yksi syy miksi jokaisen todellisen teosofin moton täytyy olla - kuten H.P. Blavatsky lausuu "Isiksessä" -

""En hyväksy varauksettomasti yhdenkään ihmisen - elävän tai kuolleen - näkemyksiä."

Jotenkin liikkeen täytyy läpikotaisin uudistaa itsensä ottaakseen välttämättömät askeleet kohti nyt näennäisen "etäistä" vuotta 2075. [200 vuotta Teosofisen Seuran perustamisesta - suom.huom.] Onneksi voidaan luottaa, että keinot itsen uudistamiseen ilmaantuvat oikeaan aikaan ja oikealla tavalla - kenties näkymättömissä, havaitsemattomana, ja vähän kerrassaan; kuitenkin yhtä varmasti kuin minkä tahansa uuden kierroksen saapuminen.

Katso myös: 

 Alaviitteet alkuperäisessä artikkelissa!

Krishnamurtin myöhempiä vastauksia häntä koskeviin kysymyksiin

Tässä blogissa edellinen artikkeli, "C.W. Leadbeater & Rudolf Steiner" !

25.11.12

C.W.LEADBEATER & RUDOLF STEINER

Alkuperäinen engl. kirjoitus:   Rudolf Steiner Web

C.W.Leadbeater
C.W.Leadbeater (1854-1934) oli karismaattinen, voimakas hahmo jota ympäröi nuorekas energia pitkälti vanhaan ikään asti. Hän syntyi 1854 Stockportissa, Cheshiressä, Isossa Britanniassa. Hänen isänsä oli rautateiden kirjanpitäjä, joten Charlesin tausta oli melko vaatimaton. Paljon ei tiedetä hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja paljon siitä mitä hän väitti itsestään on todistetusti paikkansa pitämätöntä. Ollessaan lähellä viittäkymmentä, hän lisäsi seitsemän vuotta elämäänsä, väittäen syntyneensä 1847. Vasta 1982 hänen syntymätodistuksensa löydettiin ja hänen väärä lausuntonsa korjattiin. Yhtälailla muut aspektit hänen nuoruudestaan hyväksyttiin suoralta kädeltä kunnes ne murentuivat tutkinnan alla. Hänen kertomansa mukaan hänen isänsä oli rautatieyhtiön puheenjohtaja ja hänen perheensä muutti syvimpään Etelä-Amerikkaan hänen ollessaan nuori. Brasilian viidakoissa hänellä oli monia seikkailuja, luultavasti H.G. Rider Haggardin romaanien inspiroimana. Intiaanit hyökkäsivät väijyksistä hänen kimppuunsa viidakossa, pääkallonmetsästäjät paahtoivat häntä elävältä, kapinalliset ampuivat ja haavoittivat häntä, ja eräässä seikkailussa veli jota hänellä ei ollut - Gerald - sai traagisesti surmansa. Vieraillessaan Perussa hänet vietiin veden alle salaiseen inkojen aarrevarastoon. Palattuaan Englantiin hän aloitti Queens Collegen Oxfordissa (joskin erään kertomuksen mukaan St.Johnin Collegen Cambridgessä) ja oleili isänsä "hyvän ystävän", Edward Bulwer-Lyttonin kanssa, kuuluisan kirjailijan, joka oli kirjoittanut useita romaaneja ruusuristiläisestä vihkimyksestä ja oli hyvin tunnettu okkultismin asiantuntija. Vierailulla Skotlantiin hänet traagisesti pakotettiin puukottamaan ihmissusi. Kun taas Blavatsky oli todella matkannut tunnetun maailman läpi ja kokenut kuukaudessa useampia seikkailuja kuin monilla ihmisillä on elinaikanaan, Leadbeater kopioi esikuvan elämättä sitä todellisuudessa.

Proosallisempi historiallinen Leadbeater köyhtyi hänen isänsä kuollessa 36-vuoden nuorella iällä. Perheystävän väliintulo salli nuoren miehen tulla vihityksi anglikaaniseksi papiksi ja hänestä tuli pienen seurakunnan pastori Hampshiressä, Bramshottissa. Selittäen kuinka päätyi tänne, Leadbeater kuvasi kuinka hänen isänsä omaisuus meni pankin konkurssissa, pakottaen hänet lopettamaan Collegessa ja ottamaan aseman pastorina. Hän vaikuttaa olleen jotakuinkin kyllästynyt työhönsä, ja eräs alue josta hän todella nautti, oli tapahtumien ja ulkoilun järjestäminen nuorille ja etenkin pojille. Hän oli ilmiselvästi hyvin dynaaminen nuorisojohtaja, ja nuoret tunsivat vetoa hänen puoleensa. Monien aikansa ihmisten lailla häntä ei täysin tyydyttänyt uskontonsa teologia, ja niin jatkui hänen etsintänsä. Eräässä kohtaa Lontossa hän osallistui Annie Besantin - joka oli silloin ateistivaiheessaan.- esitelmään. Hän kiinnostui myös yliluonnollisesta ja löysi koko joukon kirjoja, jotka suuresti kiinnostivat häntä. Mitä niillä kaikilla oli yhteistä, oli se, että ne oli julkaissut Teosofinen Seura. Leadbeater liittyi seuraan 1883. Innokkaana auttamaan, hänelle annettiin tehtäväksi vastata kirjeisiin, ja pian Teosofisesta Seurasta tuli tärkein asia hänen elämässään. Hän tapasi Blavatskyn itsensä 1884, ja purjehti hänen kanssaan Intiaan tuona samana vuonna. Leadbeater vietti noin kuusi kuukautta intensiivisissä tutkimuksissa seuran päämajassa Adyarissa, minkä seurauksena hän julisti saavuttaneensa "astraalisen tietoisuuden". Alkaen näillä main hän myös alkoi väittää Blavatskyn mestareiden vierailleen luonaan ja he alkoivat kertoa viestejä hänelle. Kaksi vuotta myöhemmin hän liittyi Olcottin seuraan Ceylonilla, missä hän totesi (kuvitteellisen) veljensä jälleensyntymän nuoressa Jinarajadasassa. Hän onnistui tulemaan pojan lailliseksi huoltajaksi, ja he palasivat yhdessä Lontooseen 1889 kolmen Ceylonilla vietetyn vuoden jälkeen. Kuuden vuoden valmistelun jälkeen Jinarajadasa aloitti Oxfordissa, valmistuen neljä vuotta myöhemmin. Leadbeater oli Lontoossa Blavastkyn viimeisten kahden vuoden aikana siellä, mutta he eivät olleet paljon tekemisissä toistensa kanssa. Leadbeater kanavoi jo usein viestejä Blavatskyn mestareilta, joita Blavatsky piti ongelmallisina, mutta hän vaikeni asiasta. Kun Blavatsky kuoli, Leadbeater nousi johtavaksi selvänäkijäksi  liikkeessä ja  Teosofisen Seuran pääyhteydeksi mestareihin, jotka olivat sen perustaneet. 
Annie Besant

Annie Besant oli se, jonka kanssa Blavatsky oli läheisin viimeisinä päivinään. Hän asui Besantin talossa ja monien silmissä valmisti Besantia ottamaan johdon. Besantista tuli Blavatskyn loosin (Teosofisen Seuran Lontoon haaran) presidentti, Blavatskyn lehden toinen päätoimittaja, ja myös esoteerisen osaston jäsen, joka oli hyvin pieni ryhmä Blavatskyn henkilökohtaisia oppilaita. Kun Blavatsky kuoli, Besant otti esoteerisen osaston johdon, ja vähitellen koko Teosofisen Seuran. Besant ja Leadbeater tapasivat ensi kerran 1890, mutta vasta 1894 Blavatskyn kuoleman jälkeen he aloittivat yhteistyönsä. Besantin luonnollisiin kiinnostuksiin sisältyi kaksi Teosofisen Seuran kolmesta ohjelmakohdasta. Hän oli hyvin kiinnostunut luomaan ihmisten yleisen veljeyden, ja myös vertailevasta uskontojen tutkimuksesta. Kolmas ohjelmakohta, luonnon selittämättömien lakien ja ihmisessä latenttina olevien fyysisten kykyjen  tutkiminen oli sellainen jossa hän tarvitsi opastusta. Ja se oli Leadbeater joka auttaisi häntä tämän kanssa. Hänestä tuli Besantin esoteerinen opettaja ja vuoteen 1895 mennessä he olivat vakiinnuttaneet elämänpituisen, läheisen työsuhteen. Besant alistui Leadbeaterille kaikissa okkultisissa asioissa ja Leadbeater alistui Besantille kaikissa hallinnollisissa asioissa. He jatkoivat tätä suhdetta seuraavat 40 vuotta. 

Yhdessä Besant ja Leadbeater työskentelivät väsymättä Blavatskyn työn systematisoijina. On vakiintunut kuvio, että ensimmäinen sukupolvi suositussa liikkeessä kuten uskonnossa, ovat luojia, ja rohkeasti luo uusia periaatteita ja ideoita vasten suurta vastustusta. Kun nämä ideat on kerran vakiinnutettu, seuraavalle sukupolvelle jää niiden käsittely vakiintuneina faktoina. Tässä kohtaa loogiset ristiriidat alkavat ilmetä, ja yleensä ryhdytään systemaattiseen pyrkimykseen opin tai uskomuksen kiinteän rakenteen luomiseksi. Sellainen kuvio esiintyi reformaation aikana, sellaisten hahmojen kuin Luther ja Calvin mukana, ja toistui jälleen Blavatskyn kanssa. Hunnuton Isis ja Salainen Oppi ovat tiedon ja ideoiden rikkaita löytöjä henkisistä todellisuuksista ja okkultisesta historiasta. Mutta ne eivät ole systemaattisia tietokokoelmia ja huomattava ponnistus vaadittiin tekemään niistä sellaisia. Mutta sekä Besant että Leadbeater olivat väsymättömiä kirjoittajia ja uupumattomia työntekijöitä, ja käyttivät vuosikymmeniä ponnistukseen, alkaen jo 1890-luvulla. Välillänsä he tuottivat hyvinkin yli 100 kirjaa ja pamflettia ja lukemattomia artikkeleita. Ajan henkeen pitäytyen, he pyrkivät välittämään tieteellisen perusteellisuuden tunnon työssään. Kosmos Blavatskyn paljastamana oli monimutkainen mutta luokiteltava. Ja he luokittelivat sen. 

Steiner ja Leadbeater

Rudolf Steiner
Tätä taustaa vasten Rudolf Steiner liittyi Teosofiseen Seuraan Saksan osaston pääsihteerinä 1902. Hän nousi nopeasti merkittäväksi eurooppalaisen teosofisen liikkeen sisällä, vetäen puoleensa kaikkien suurten hahmojen kunnioituksen. Kuitenkin koska hän työskenteli yksinomaan saksaksi, ja seura oli etupäässä englantia puhuva, Steiner pysyi kaiken kaikkiaan marginaalisena hahmona. Alusta saakka pieni ystävien piiri käänsi ja julkaisi joitain hänen teoksiaan englanniksi. Vuoteen 1905 mennessä yksityisiä kopioita muistiinpanoista hänen esitelmistään kiersi niin kaukana kuin Lontoossa. Mutta suurin osa hänen työstään pysyi saatavissa ainoastaan saksaksi, ja tähän päivään asti yli puolta hänen työstään ei ole käännetty. Siten johtuen kielimuurista, Rudolf Steinerin vaikutus Teosofiseen Seuraan kokonaisuudessaan pysyi vähäpätöisenä. Oli myös muita syitä.

Steinerilla itsellään oli suuria suunnitelmia teosofian varalle, suunnitelmia jotka reilusti ylittivät olemassaolevan Teosofisen Seuran. Teosofiasta, s.o.  siitä mitä hän ymmärsi teosofialla, pitäisi tulla käytännöllistä ja sen pitäisi muuttaa maailma. Ja Steiner oli myös varma siitä että Teosofisen Seuran nykyinen teosofia oli monessa suhteessa virheellistä. Yksityisesti hän saattoi olla varsin avoin tästä, vaikka julkisesti hän yleensä vaikeni tahdikkaasti asiasta. Erään esitelmän jälkeen pitkäaikainen teosofi astui esiin ja sanoi Steinerille: "Mutta mitä te olette sanonut, ei ole millään muotoa yhtäpitävää Mrs. Besantin opetuksen kanssa." Puhuja oli asiantuntija teosofiassa. Steiner vastasi: "Silloin, epäilemättä, asia on niin kuin sanotte." Steinerilla oli monia korjauksia, pieniä ja suuria, teosofian oppeihin, Blavatskyn teoksiin, ja etenkin Leadbeaterin. 

Steiner sanoi vain vähän suoranaisesti Leadbeaterista. Omaelämäkerrassaan Steiner kirjoitti eräästä tapaamisestaan Leadbeaterin kanssa 1902, että... "hän ei tehnyt erityistä vaikutusta minuun." Niiden jotka ovat tuttuja Leadbeaterin työn kanssa, on mahdollista nähdä kuinka Steiner jatkuvasti korjaa sitä omissa esitelmissään ja kirjoissaan. Kahden esimerkin pitäisi riittää. 1903 kirjassaan Selvänäkö, Leadbeater kirjoittaa, "tämän epätodellisuuden tunnon hälventämisessä saattaa auttaa, jos yritämme ymmärtää, että selvänäköisyys, kuten niin monet muut asiat luonnossa, on pääasiassa värähtelykysymys..." johon Steiner kirjoitti:
"Meidän ei pidä langeta tiettyjen teosofisten piirien erehdykseen ja kuvitella, että eetteri- ja astraaliruumiit muodostuvat yksinkertaisesti hienommista aineista kuin on läsnä fyysisessä ruumiissa. Sillä se olisi materialistinen käsitys näistä ihmisluonnon korkeammista jäsenistä. Eetteriruumis on voimamuoto; se muodostuu aktiivisista voimista eikä aineesta. Astraali- eli tunneruumis on sisäisesti liikkuvien, värillisten, loistavien kuvien hahmo."
 Toinen esimerkki tulee samasta kirjasta, missä Leadbeater kuvaa akaasisen arkiston lukemista seuraavasti:
 "Kun vierailija [mentaalisella eli deevakaanisella] tasolla ei ajattele sitä erityisesti millään tavoin, arkisto muodostaa yksinkertaisesti taustan mille tahansa mitä tapahtuu, aivan kuten heijastuksen peilissä huoneen toisella puolella saattavat muodostaa taustan ihmisten elämälle huoneessa. Täytyy aina pitää mielessä, että näiden olosuhteiden vallitessa ne ovat todella pelkästään heijastuksia suuren Tietoisuuden loputtomasta toiminnasta paljon korkeammalla tasolla, ja niillä on hyvin paljon loputtoman cinematografien eli elävien valokuvien sarjan vaikutelma. Ne eivät sula toisiinsa kuten ristikuva-näkymät, eikä myöskään sarja tavallisia kuvia seuraa toisiaan; vaan heijastuvien hahmojen toiminta jatkuvasti etenee ikään kuin katselisi näyttelijöitä etäisellä näyttämöllä. Mutta jos harjaantunut tutkija kääntää huomionsa erityisesti johonkin tiettyyn kohtaukseen, tai tahtoo kutsua sen eteensä, epätavallinen muutos tapahtuu välittömästi, sillä tämä on ajatustaso, ja minkä tahansa ajatteleminen tuo sen välittömästi eteesi. Esimerkiksi jos ihminen tahtoo nähdä tallenteen tuosta tapahtumasta johon aiemmin viittasimme - Julius Caesarin maihinnoususta, hän löytää itsensä sillä hetkellä - ei katsomassa mitään kuvaa, vaan seisomassa rannalla legioonalaisten joukossa, koko kohtauksen toistuessa hänen ympärillään, tarkalleen joka aspektissa kuten hän olisi nähnyt sen jos olisi seisonut siellä sen syysaamun hetkenä vuonna 55 eKr. Koska se mitä hän näkee, on vain heijastusta, näyttelijät ovat tietysti kokonaan tietämättömiä hänestä, eikä mikään hänen pyrkimyksensä muuta heidän toimintansa suuntaa pienimmässäkään määrin, paitsi että hän voi hallita nopeutta millä draama kulkee hänen edessään - voi saada koko vuoden tapahtumat toistumaan silmiensä edessä yhdessä tunnissa, tai voi millä tahansa hetkellä pysäyttää liikkeen kokonaan ja pitää tiettyä kohtausta näkyvissä kuvana niin kauan kuin tahtoo."
Esitelmässä 1907 Rudolf Steiner selittää: 
"Mikä on akaasinen arkisto? Voimme muodostaa totuudellisimman käsityksen siitä ymmärtämällä, että mitä tulee tapahtumaan maamme päällä, tekee pysyvän vaikutuksen tiettyihin herkkiin perusolemuksiin, vaikutelman, jonka voi löytää vihkimyksen saavuttanut näkijä. Se ei ole tavallinen vaan elävä aikakirja. Oletetaan ihmisen eläneen ensimmäisellä vuosisadalla jälkeen Kristuksen; mitä hän ajatteli, tunsi ja tahtoi noina päivinä, muuttui teoiksi - tämä ei häviä vaan säilyy herkässä perusolemuksessa. Näkijä voi katsoa sitä - ei niin kuin se olisi tallennettu historian kirjaan, vaan kuten se itseasiassa tapahtui. Kuinka ihminen liikkui, mitä hän teki, matka jonka hän teki - kaikki se voidaan nähdä näissä henkisissä kuvissa; tahdon, tunteiden ja ajatatusten virikkeet voidaan myös nähdä.  Mutta meidän ei pidä kuvitella että nämä kuvat ovat fyysisten persoonallisuuksien kuvia. Niin ei ole laita. Ottaaksemme yksinkertaisen esimerkin - kun ihminen liikuttaa kättään, hänen tahtonsa leviää liikkuvaan käteen ja tämä tahdon voima on se joka voidaan nähdä akaasisissa arkistoissa. Mikä on henkisesti aktiivista meissä ja on virrannut fyysiseen, on siellä nähtävissä henkisessä. Oletetaan, esimerkiksi, että etsimme Caesaria. Voimme seurata kaikkia hänen puuhiaan, mutta olkaamme täysin selvillä, että ne ovat pikemminkin hänen ajatuksiaan jotka näemme akaasisissa arkistoissa; kun hän lähti matkaan tehdäkseen jotain, näemme kokonaisen sarjan tahdon päätöksiä siihen asti missä teko itseasiassa suoritettiin. Tietyn tapahtuman tarkkaileminen akaasisissa arkistoissa ei ole helppoa. Meidän täytyy auttaa itseämme liittymällä ulkoiseen tietoon. Jos näkijä yrittää havaita jonkin Caesarin teon ja ottaa historiallisen päivämäärän keskittymispisteeksi, tulos tulee helpommin. Historialliset päivämäärät ovat - se on totta - usein epäluotettavia, mutta joskus niistä on apua. Kun näkijä suuntaa katseensa Caesariin, hän itseasiassa näkee Caesarin persoonan toiminnassa, aaveen kaltaisena, ikään kuin seisoisi hänen edessään, puhumassa hänen kanssaan. Mutta kun ihminen katsoo menneisyyteen, monia asioita voi tapahtua hänelle, jos - huolimatta siitä että omaa jonkin määrän näkijänkykyä, hän ei ole täysin löytänyt suuntaansa korkeammissa maailmoissa."
Mainitsematta Leadbeateria, Steiner on hyvin selvästi erottanut kokemuksensa Leadbeaterin kuvauksista selvänäöstä. Johtuen hienovaraisesta tavasta, jolla Steiner esitti nämä oikaisut, ne eivät ole sellaisina ilmiselviä. Kummankaan lukijoille ei ole selvää, että oli olemassa oleellinen kamppailu Leadbeaterin ja Steinerin välillä henkisen maailman luontoa koskien. Senaikaiset teosofit, sikäli kuin pystyivät kohtaamaan Steinerin työn (ja johtuen kielimuurista, nämä olivat enimmäkseen saksaa puhuvia teosofeja Keski-Euroopassa), kokivat jännitteen kahden erilaisen maailmankuvan välillä. Mutta useimmat teosofit Keski-Euroopan ulkopuolella olivat tietämättömiä konfliktista. 

Leadbeaterin ja Steinerin välissä seisoi Annie Besant. Hän pysyi nöyränä omista kyvyistään, ja kommetoidessaan työsuhdettaan Leadbeaterin kanssa, väitti omaavansa henkilökohtaista selvänäköistä oivallusta vain harvoin. Sen sijaan hän asetti itsensä suuremman päämäärän palvelukseen. Hän oli lahjakas puhuja ja ilmiömäinen organisoija. Hänen johdossaan Teosofinen Seura ylitti 100 000 jäsentä, ja sillä oli maailmanlaajuinen vaikutus. Mutta hän oli riippuvainen Leadbeaterin ohjeista. Tämä on hänen elämänsä ironia, riippumattomuudelle omistetun elämän: hän päätyi riippuvaiseksi Leadbeaterin henkisestä oivalluksesta ja ohjauksesta. Hänen ollessaan todellakin lahjakas ja taitava puhuja, tosiasia että hänellä ei ollut mitään omaa sanottavaa, oli selvää erottaville kuulijoille, kuten näkyy Albert Schweitzerin kommentista 1906 Steinerille, hänen vaikutelmastaan eräästä Besantin puheesta: "Henkilö, jolta aivan puuttuu itsenäisyys, jolla ei ole mitään sanottavaa." Kuinka Steiner kertoi tämän kirjeessä Marie von Sieversille, viittasi siihen että hän oli samaa mieltä. Oli ominaista Besantille, että hän asetti lahjansa toisten näyn palvelukseen. Olipa se Kristus, Marx, Blavatsky tai Leadbeater, hänen aikomuksensa oli palvella kaikella kyvyllään ja tahdollaan. Siinä suhteessa hänen aikomuksensa olivat hyvät. 

Ei Besant sen paremmin kuin Steinerkaan näytä tunteneen mitään todellista henkilökohtaista vihamielisyyttä toista kohtaan. Besantin epäonni oli hänen yhteytensä kanssamaanmieheensä Leadbeateriin, joka osoittautui vahvemmaksi kuin hänen pyrkimyksensä henkiseen itsenäisyyteen ja totuuteen. Tapahtumat olisivat voineet kehkeytyä eri tavalla, jos hän olisi asettanut organisatoriset ja retoriset taitonsa Steinerin henkisten virikkeiden palvelukseen pikemmin kuin Leadbeaterin selvänäköisen näyn. Kuitenkin ottaen huomioon Besantin taustan ja hänen kokemuksensa kristinuskosta, se olisi vaatinut häneltä paljon.

1906 Leadbeater aiheutti skandaalin Teosofiselle Seuralle. Hän oli aina poikien ympäröimä, enimmäkseen 10-16 vuotiaiden. Hänen kiinnostuksensa nähtiin isällisenä, ja hyvinkin myöhäisen viktoriaanisen ja edwardilaisen yhteiskunnan normien sisäisenä. Jopa hänen nukkumisensa samassa huoneessa, tai jopa samassa vuoteessa, ei vaikuttanut hänen aikalaisistaan epätavalliselta, ei edes hänen päivittäinen kylpyrituaalinsa alastomana heidän kanssaan. Ja erityisesti piireissä missä Leadbeater matkusti, hänet nähtiin edistyneenä selvänäkijänä. ja siten tavanomaisten inhimillisten halujen yläpuolella olevana, saati sitten minkään kieroutuneen. Siten oli järkytys monille kun hotellin portieeri tuli esiin kirjeen kera, joka löytyi Leadbeaterin juuri asuttamasta huoneesta. Se oli kirjoitettu yksinkertaisella koodilla, joka oli helposti ratkaistavissa. Sisältöä pidettiin niin rivona tuohon aikaan, että sitä ei voitu painaa Englannissa. Ne olivat ohjeita pojalle kuinka masturboida. Samoihin aikoihin, ja riippumatta, kaksi muuta poikaa, molemmat merkittävien teosofien poikia, kertoivat vanhemilleen vastaavista ohjeista joita olivat saaneet. Olcott kutsui koolle tutkimuspaneelin, ja Leadbeater haastatteluissa ei kieltänyt sellaisten ohjeiden antamista eikä kiistänyt olevansa kirjeen kirjoittaja. Hän jopa tunnusti että hänen "ohjeensa" olivat saattaneet sisältää hiukan koskettelua. Ennen kuin Olcott oli päättänyt kuinka käsitellä tätä asiaa, Leadbeater erosi, "säästääkseen Teosofisen Seuran häpeältä". Mutta hän ei koskaan henkilökohtaisesti osoittanut mitään katumusta tai säädyttömyyden tajua. Mielipiteet säilyvät jakautuneina tähän päivään asti, joidenkin nähdessä Leadbeaterin edistyksellisenä marttyyrina, toisten seksuaalisena perverssinä.

Leadbeaterin jatkuva okkultinen johto Teosofisen Seuran sisällä osoittautui tulenaraksi. Jo erimielisyyttä aiheuttavana persoonana aiemman skandaalin takia, hänen uusi projektinsa jakoi vielä enemmän teosofeja. Kurkottaen taaksepäin Blavatskyn suulliseen lausuntoon, Leadbeater ja Besant alkoivat harkita uuden Maailmanopettajan tulemisen tärkeyttä. Huolimatta tosiasiasta että Blavatsky oli viitannut tämän tapahtuvan 20. vuosisadan toisella puoliskolla, he valmistautuisivat tähän nyt. Maailmanopettaja projekti oli heidän mielissään jo 1907. Idea oli hyödyllinen lukuisilla tasoilla. Puhtaasti organisatorisesta näkökulmasta, se antoi yhteen kokoavan näkökohdan ja painopisteen jäsenistölle, joka ajoittain vaikutti hiukan tuuliajolla olevalta. 

Jiddu Krishnamurti
Ajatukset Maailmanopettaja projektista mielensä taustalla, Leadbeater ulkona päivittäisellä uinnillaan valtameressä seuralaisten kanssa, yhtäkkiä huomasi rannalla olevan nuoren pojan - joka muuten oli joka tavalla tavanomainen - huomionarvoisen auran. Poika olisi suuri, Leadbeater päätti. Muutaman haastattelun jälkeen ja jonkin aikaa pohdittuaan, Leadbeater julisti että poika - Jiddu Krishnamurti - tulisi olemaan Maailmanopettaja. 

Leadbeater heittäytyi projektiin. Poikaa täytyy kouluttaa, sekä perinteisesti että henkisesti. Ja Teosofisen Seuran täytyy olla valmistautunut vastaanottamaan Maailmanopettaja. Hän tutki tärkeän yksilöllisyyden - jota hän kutsui Alcyoniksi - aikaisempia elämiä, julkaisten löytönsä sarjassa artikkeleita otsikolla "repeämiä ajan hunnussa" englanninkielisessä aikakausijulkaisussa Theosophist alkaen huhtikuusta 1910. Nämä koottiin hänen kirjaansa, The Lives of Alcyone. Mennen taaksepäin 23 650 vuotta ennen Kristusta, Leadbeater kuvasi Alcyonia (jonka hän myöhemmin identifioi Krishnamurtiksi) ja ihmisiä hänen ympärillään toisiaan seuraavien inkarnaatioiden yli. Tärkeitä ihmisiä teosofisessa liikkeessä sisältyi näihin aiempiin elämiin, yleensä mitä tärkeämpi henkilö nykyisessä Teosofisessa Seurassa, sitä merkittävämpiä he olivat historiassa. Leadbeater oli "Sirius" ja Besant oli "Hercules". Edes teosofien keskuudessa hänen kuvauksiaan ei aina otettu vakavasti, kuten todistaa limerikki, "elämissä, elämissä, minulla on ollut kaikenlaisia miehiä ja vaimoja" [“In the Lives, in the Lives, I've had all sorts of husbands and wives"]. Steiner oli etenkin poissa. Vaikka jotkut aikanaan epäilemättä ihmettelivät, Steiner itse tiesi miksi. Kesäkuussa 1909 Besant oli tarjonnut hänelle Johannes Kastajan asemaa hankkeessa - rooli joka vastasi sitä mitä Besant kuvitteli hänelle: Kristuksen airut. Steiner oli kohteliaasti kieltäytynyt. Hänen reaktionsa oli jatkaa esitelmien pitämistä läpi Euroopan, hänen Kristus-tapahtuman ymmärryksestään, joka oli keskeinen maan kehitykselle. Alusta asti Steiner oli tehnyt selväksi, että hän opettaisi ainoastaan mitä hän itse havaitsi, eikä missään olosuhteissa esittäisi jonkin puolueen oppia. 

Uusi seura perustettiin Teosofisen Seuran sisällä tukemaan ja valmistamaan Maailmanopettajan tuloa: Idän Tähden Järjestö. Ironiaa oli, että Besant, joka oli viettänyt aikuiselämänsä kyseenalaistaen oikeaoppisuutta,  oli nyt tukemassa sellaista. Mutta se oli korkeamman totuuden palveluksessa, kuten Leadbeater paljasti. Saksassa Rudolf Steiner päätti että kukaan ei voisi kuulua Idän Tähden Järjestöön ja myös hänen Teosofisen Seuran saksalaiseen osastoonsa. Besant päätti että tämä oli vastoin Teosofisen Seuran säädöksiä ja vaati hänen eroaan. Hän myös syytti Steineria jesuiittojen työkaluksi. Olisi saattanut viedä useita kuukausia kirjeiden matkata puolen maailman ympäri ja takaisin, mutta Besant ei odottanut niin kauan ja erotti hänet muutama viikko myöhemmin. Saksalaisen osaston jäsenet olivat tyrmistyneitä. Käytännössä he kaikki erosivat Teosofisen Seuran jäsenyydestä ja liittyivät uuteen muodostettuun Antroposofiseen seuraan. Intiassa 8000 jäsenen menetystä 48 loosissa hädin tuskin huomattiin. Ne olivat murto-osa seuran 100 000 maailmanlaajuisesta jäsenestä. Todellinen hinta pitäisi mitata pikemminkin menetetyssä potentiaalissa. Steiner menetti suuren maailmanlaajuisen ja kohtuullisen kunnioitetun liikkeen kannatuksen, yhtä hyvin kuin potentiaalisen pääsyn englantia puhuvaan maailmaan vakiintuneen organisaation avulla. Teosofinen Seura menetti enemmän.

Kulttuuri- ja kielimuurit esittivät myös tiettyä roolia. Besantista tuntui miellyttävämmältä Leadbeaterin - kanssabritin - kanssa kuin Steinerin, saksaa puhuvan itävaltalaisen. Käännösmuurit estivät Steinerin työtä tulemasta välittömästi saataville englantia puhuvien teosofien keskuuteen, rajoittaen hänen vaikutustaan tähän päivään asti. Suurten valtojen konflikti, joka pian panisi saksaa puhuvan Keski-Euroopan tappelemaan Englantia, Ranskaa ja Venäjää vastaan I maailmansodassa, oli myös tekijänä; kulttuurillinen nationalismi joka sytyttäisi tämän konfliktin, oli jo ilmeinen useilla tasoilla 1907.

Kristinusko oli myös oleellinen muuri Besantin ja Steinerin välillä. Besant oli kärsinyt hirveästi vakiintuneen Englannin Kirkon alla. Hän oli antanut koko sydämensä ja sielunsa Kristukselle ja omistanut elämänsä Kirkolle, ja hänen palkkionsa oli kertakaikkinen kärsimys. Hänen myöhempi kirkon opin ja jopa Jumalauskon kieltämisensä ei ollut pelkästään emotionaalinen reaktio; hän oli laajasti lukenut teologiassa, ja hänellä oli järkiperäinen kanta. Itseasiassa hänen pamflettiaan 1887, Miksi en usko Jumalaan, pidetään tähän päivään asti eräänä parhaista argumenttien yhteenvedoista ateismin puolesta. Hän saattoi siirtyä eteenpäin teosofiaan, koska karman oppi tyydytti hänen moraalista oikeudenmukaisuuden tajuaan maailmankaikkeudessa (loppujen lopuksi, hänen kriisikysymyksensä oli, miksi armollinen Jumala salli kärsimyksen), mutta hän oli kykenemätön yhdistämään kristinuskoa teosofiaan, joka oli jotain jonka Steiner oli määrätietoisesti tekevä. 

1907 oli tärkeä vuosi teosofialle ja antroposofiselle liikkeelle. Olcottin kuolema merkitsi Teosofisen Seuran pioneeriajan loppua, ja Annie Besantin nousu presidentiksi aloitti uuden vaiheen. Miltä tuo vaihe näyttäisi, ei ollut vielä selvää 1907. Olisiko se uudestielpyminen? Virtaisivatko uudet virikkeet teosofiaan nuorentaen sitä? Yhtälailla Steinerille vuosi osoittautui käänteentekeväksi, merkiten siirtymistä teoreettisesta käytännön työhön, siirtymistä, joka veisi hänet vain yhdestä filosofista kokonaan uuden kulttuurin vihkijäksi. Vaikka se olisi saattanut olla vuosi jolloin nämä kaksi virikettä yhdistyvät, sen sijaan se oli vuosi jolloin ne erosivat, vaikka tämä ei olisi selvää vähään aikaan.

Steiner kuoli 1925. Annie Besant eli vuoteen 1933, Leadbeater vuoteen 1934. Jiddu Krishnamurti kypsyi vakavaksi ja jyrkäksi henkiseksi opettajaksi. Hänen filosofiansa oli, että ei mikään polku tai opetus valaistumiseen ole yhtään parempi kuin mikään toinen, ja kaikki olivat olennaisesti hyödyttömiä. Niinpä hän hajotti Idän Tähden Järjestön 1928. Besant yritti todella kovasti sovitella itsensä tähän, ja pysyi loppuun asti uskollisena ystävänä. Leadbeater muutti Australiaan, ja jatkoi okkultista tutkimustaan, kirjoittaen suunnattomasti loppuun saakka. Krishnamurtista tuli merkittävä riippumaton henkinen opettaja, ja hän eli vuoteen 1986. Antroposofinen seura kasvoi Keski-Euroopassa, kun taas Teosofinen Seura jatkoi Intiassa. 1950-luvulle mennessä Teosofinen Seura oli selvästi alamäessä, ja antroposofia aloitti sodanjälkeisen noususuhdanteen. Tänä päivänä Steinerin seuraajat ovat lukuisampia kuin teosofit. Mutta pääasiallinen ero on kulttuurillisessa vaikutuksessa. Steinerin työ on suoraan ja epäsuoraan muuttanut kymmenien miljoonien ihmisten elämää, vaikka vain pieni määrä näistä tuntee hänen nimensä tai hänen työnsä. Loput kokevat hänen kulttuurillisen uudistamisen vaikutuksensa, joko syömällä biodynaamista ruokaa, lähettämällä lapsensa Steinerkouluihin (muissa maissa usein Waldorf-koulu), tai käymällä antroposofisen lääketieteen klinikalla. Vaikka Steinerin vaikutus ei ole niin näkyvää ja valmista kuin hän aikoi, se ei ole yhtään vähempää oleellista. Ja tähän Steiner tähtäsi vuoden 1907 helluntaikonferenssissa. 

Yksityiskohtaisemman kuvauksen tarjoaa  Alice Leighton Cleather, kirjeessä jonka hän kirjoitti 1913 ja joka painettiin kirjan osana 1923:
"Jos todellinen intialainen vihitty, Brahmiini tai muu, kypsällä iällä olisi tullut Eurooppaan omissa velvollisuuksissaan tai mestariensa nimissä opettamaan oppejaan, mikään ei olisi ollut luonnollisempaa tai mielénkiintoisempaa... Mutta se ei ollut tässä muodossa kun me katselimme uutta apostolia Adyarista. Nuori intialainen, iältään kolmetoista, Mr. Leadbeaterin vihkimä,  julistetaan ja esitellään eurooppalaiselle yleisölle uuden aikakauden tulevana opettajana. Krishnamurtilla, nyt Alcyoneksi kutsutulla, ei ole muita suosituksia kuin mestarinsa määräykset ja Mrs. Besantin tuki. Hänen kolmekymmentäkaksi aikaisempaa inkarnaatiotaan ovat samaa sukua lopulta, varhaisimpien mennessä atlantislaiseen aikakauteen. Nämä kertomukset, jotka on annettu Mr. Leadbeaterin ja Mrs. Besantin näkyjen tuloksena, ovat suurimmaksi osaksi irvokkaan lapsellisia, eivätkä voisi vakuuttaa vakavaa okkultistia. Ne on näennäisesti suunniteltu todistamaan, että kaksi- tai kolmekymmentä tuhatta vuotta tärkeimmät arvohenkilöt Teosofisessa Seurassa ovat valmistautuneet "Suureen Työhön", joka pian suoritetaan. Inkarnaatioidensa kuluessa, jotka muistuttavat minusta sanomalehtinovellia, nämä arvohenkilöt on koristeltu suurilla nimillä kreikkalaisesta mytologiasta, ja kaikkein kirkkaimilla tähdillä taivaankannella."
Cleather, Alic Leighton. H. P. Blavatsky: A Great Betrayal. Calcutta, India: Thacker, Spink & Co., 1922.