Edward J. Parkinson, Ph.D.: Pohdintoja Vapaan Katolisen Kirkon ja sen haarautumien lahkolaisista varjoista

Alkuperäinen engl. kirjoitus: The Esoteric Christianity E-Magazine, The Liberal Catholic Church

Tämä essee on tarkoitettu varoituksena vapaakatolilaisille ja muille gnostikoille, mukaan lukien katolilaiset gnostikot, lahkolaiseen ajatteluun ja lahkojen ansaan joutumisen viettelevistä vaaroista.

"Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu."

Kun käytän termiä "vapaakatolinen", käytän sitä yleismerkityksessä, sisällyttämään ei ainoastaan alkuperäistä Kirkkoa - The Liberal Catholic Church Old Synod - vaan kaikki katoliset kirkot, jotka juontavat juurensa kokonaan tai osaksi piispojen C.W. Leadbeater ja Ingall Wedgwood vaikutuksesta. Siten sisällytän sellaiset organisaatiot kuten The Liberal Catholic Church New Synod, The Universal Catholic Church, The Liberal Catholic Church Teosophia Synod, The Liberal Catholic Church International, The Catholic Church of Antioch, ja monia muita. Siitä huolimatta kaikki mitä sanon tässä, soveltuu muihin gnostilaisiin organisaatioihin ja etenkin gnostilais-katolisiin kirkkoihin, vaikka ne eivät millään tavoin juontaisi apostolista seuraantoaan kahdesta edellämainitusta piispasta.

Piispat Leadbeater ja Wedgwood

Saattaisi näyttää ensialkuun täysin tarpeettomalta jakaa sellaisia varoituksia miehille ja naisille gnostilaisissa kirkoissa, koska sellaiset kirkot ylpeilevät epäauktoritaarisuudellaan ja ajattelun vapaudellaan. Piispat Leadbeater ja Wedgwood esimerkiksi tarkoittivat Vapaan Katolisen Kirkon aina toivottamaan tervetulleeksi kaikki vilpittömät palvojat, allekirjoittivatpa he periaatteiden ja opin esityksesä määritetyt uskomukset tai ei. Gnostikot pitävät edelleen kiinni siitä että ketään ei pitäisi - todellakin, että ketään ei voi - pakottaa omaksumaan mitään uskomuksia, ja että oppi on totta tietylle henkilölle ainoastaan jos henkilö joka pitää sitä hallussaan oman kokemuksensa tuloksena vilpittömästi ymmärtää sen. Kuitenkin apostoli Paavali näyttää ennakoineen 20. vuosisadan psykoanalyytikon, Carl Gustav Jungin oivalluksia, koskien varjojamme - niitä osia itsestämme jotka kielletään ja ovat siitä johtuen kätkössä katseeltamme. 

Me voimme usein paikantaa yksilön tai jopa ryhmän varjon, katsomalla mitä he tietoisesti arvostavat - "hyviä" puolia joita he kehuskelevat. Sellaiset "hyveet" todennäköisesti kätkevät vaarallisia vastakohtia, jotka he koettavat kieltää ja tukahduttaa. Hyvä esimerkki tästä voidaan löytää tarkastelemalla kaikkialle levinnyttä seksuaalista väärinkäytöstä ja saman peittelyä papiston ja piispojen toimesta roomalaiskatolisessa kirkossa. Harvat uskonnot ovat olleet niin äärimmäisiä kuin roomalaiskatolisuus "siveyden" arvostamisessa, jota usein ilmaistaan seksuaalisuuden epäterveenä tukahduttamisena. Virallinen kanta on ollut, että mikä tahansa vapaaehtoinen seksistä nauttiminen ulkopuolella heteroseksuaalisen avioliiton "avoinna uudelle elämälle", kuten se niin usein ilmaistaan, on "kuoleman synti" - s.o. ansaitsee iankaikkisen rangaistuksen helvetissä ellei sitä kaduta ennen kuolemaa. Heidän papistoaan - mukaan lukien hiippakuntapapit uskonnollisten sääntökuntien ulkopuolella, paitsi muutamassa epätavallisessa tapauksessa - vaaditaan omaksumaan täydellinen ja elinikäinen selibaatti. Ei yksikään toinen suuri uskonto, islam mukaanlukien, ole yhtä jyrkkä kieltäessään keinotekoisen syntyvyyden sääntelyn. Jos "sakramentaalisesti pätevä" avioliitto päättyy, kumpikaan osapuoli ei voi avioitua uudelleen - ja se merkitsee ehdottomasti ei seksiä - ennen kuin ensimmäinen puoliso kuolee. 

Vaikuttaisi siten hölmöltä varoittaa heitä vaaralta sallia alaikäisten seksuaalisen hyväksikäytön jäädä tutkimatta papiston joukossa ja piispojen peittelemäksi, mutta silmäys uutisiin mediassa viittaa siihen että tässä heidän ongelmansa ovat - heillä näyttää olevan vakavampi ongelma näiden asioiden kanssa kuin millään muulla suurella uskonnollisella instituutiolla ja epäilemättä paljon enemmän ongelmia kuin kirkoilla jotka ottavat "liberaalin" kannan sellaisiin asioihin; nämä ongelmat - siihen kuuluvine oikeusjuttuineen - ovat melkein tuntemattomia Unitaarien ja reformijuutalaisten keskuudessa kahtena esimerkkinä. Joten kenties, suuren "vapauden" arvostuksen näkökulmasta Vapaa katolisissa ja muissa gnostilais-katolisissa kirkoissa, ei ole järjetöntä epäillä josko siellä saattaisi olla jungilaisia varjoja koskien vapautta ja herkkyyttä lahkolaiseen ajatteluun vaanimassa pinnan alla.

Havainnollistaakseni näitä näkökohtia, vedän johtopäätöksiä varhaisen Vapaan Katolisen kirkon kokemuksesta Krishnamurtin kanssa - nuoren miehen, johon piispa Leadbeater ja muut Vapaa katolisen liikkeen perustajat ihastuivat kohtuuttomasti ja jonka vaikutus melkein onnistui suistamaan Vapaan Katolisen kirkon raiteiltaan sen katolisista kiinnikkeistä ja muuttamaan sen auktoritääriseksi lahkoksi. Krishnamurti puolsi muun muassa täydellistä luopumista kaikesta uskonnollisesta rituaalista, mukaan lukien Messu ja katolinen sakramentalismi, ja - siitä huolimatta - monet varhaiset vapaakatoliset uskoivat jonkin aikaa - nähtävästi jopa piispa Leadbeater itse - hänen olevan Maailmanopettajan inkarnaatio ja siten erehtymätön. Monet säilyttivät edelleen tuon näkemyksen hänestä jopa sen jälkeen kun hän itse selvästi kielsi moisen identiteetin.  

Jiddu Krishnamurti

Minun mielestäni Krishnamurti ja siihen kuuluvat ongelmat tuona varhaisen Vapaa katolisen historian ajanjaksona edustavat jatkuvaa ongelmaa gnostilais-katolisille kirkoille - ne olivat eräs ilmentymä jatkuvasta vaarasta, jota voidaan vain hallita mutta ei koskaan kerta kaikkiaan eliminoida. Tuo vaara vaikuttaa gnostilais-katolisiin kirkkoihin kokonaisuutena, ja moniin - vaikka ei kaikkiin - niiden jäseniin. Vaara jota ajattelen, on aina läsnä oleva lahkolaisen ajattelun houkutin. Voisiko mikä tahansa kirkko vapaakatolisessa perheessä muuttua lahkoksi? Ovatko monet niiden jäsenistä - kenties enemmän kuin useimmissa muissa kirkkokunnissa - alttiita lahkoon värväykselle? Vastaus näihin kysymyksiin - niin pelkään - on kyllä.

Meidän pitäisi luultavasti aloittaa määrittelemällä termit: Mikä on lahko ja mitä on lahkolainen ajattelu? Sosiologit usein käyttävät sanaa "lahko" [engl. "cult". - suom.huom.] oletettavasti arvoneutraalissa merkityksessä viittaamaan ryhmiin, joilla on tietyn valtavirran kulttuurin ulkopuolisia uskomuksia. Siten hindulaiset ja buddhalaiset organisaatiot Yhdysvalloissa ovat tämän määritelmän mukaan lahkoja, kuten ovat kristilliset kirkot Japanissa. Tämä määritelmä ei ole relevantti meidän tarkoituksiimme, joten voimme olla välittämättä siitä. Voimme myös olla välittämättä oletetusti "oikeaoppisten" kristittyjen taipumuksesta käyttää sanaa väheksyvästi ilmaisemaan "harhaoppeja", poikkeamia siitä mitä nämä konservatiivit pitävät teologisesti oikeana kristinuskona. Sellaiset ajattelijat kuten psykiatri Arthur Deikman (The Wrong Way Home) ja vertaileva uskontotieteilijä J. Gordon Melton ovat kuitenkin lähestyneet käsitettä käyttökelpoisemmalla tavalla: käyttäen termiä alentavasti määrittelemään ryhmiä, jotka omaavat tiettyjä toisiinsa liittyviä ja negatiivisia piirteitä, jotka kaventavat niiden jäsenten yksilöllistä valtaa jonkun johtajan tai johtajien ryhmän hyödyksi. Siten Deiman määrittelee "lahkon" sellaisena joka

aivopesee jäsenet idiosynkraattisilla uskomuksillaan. Tyypillisesti jäsenet ovat emotionaalisten ja taloudellisten tarpeidensa osalta riippuvaisia ryhmästä ja ovat katkaisseet siteensä ulkopuolella oleviin. Mitä täydellisempi riippuvuus ja mitä jäykemmät muurit erottamassa jäsenet ei-uskovista, sitä suurempaa vaaraa lahko aiheuttaa ja vahingoittaa jäseniään. 

Melton määrittelee "lahkot" "ryhminä, jotka jakavat monia yleisesti tuhoisia piirteitä. Vaikka yksikään ryhmä ei ehkä ilmennä niitä kaikkia, mikä tahansa lahko omaa suurimman osan." Hän siteeraa sitten neljäätoista piirrettä, jotka on listannut anti-lahko kirjoittaja Marcia Rudin. Se sisältää elementtejä kuten johtajan julistusten kyseenalaistamaton hyväksyminen, harhaanjohtavat värväyskäytännöt, eristäminen ulkomaailmalta - mukaan lukien perhe ja aiemmat ystävät, ideoiden ja informaation sensuroiminen, salassapito taloudellisista, seksuaalisista ja muista asioista joihin jäsenillä on oikeutettu kiinnostus, yksityisyyden puute ryhmän sisällä, ja emotionaalisen ja intellektuaalisen riippuvuuden suuri edistäminen. Näillä määrittelevillä lähestymistavoilla on seuraavat edut: (1) ne välttävät käyttämästä "lahkoa" automaattisena etikettinä viittaamaan mihin tahansa ryhmään jonka kanssa kyseinen kirjoittaja on eri mieltä; (2) ne ovat hyödyllisiä tunnistaessaan lahkotaipumuksia ryhmässä, jonka filosofiset perusteet saatamme jakaa. Näitä määritelmällisiä testejä voitaisiin soveltaa ryhmään joka kannattaa mitä tahansa erityisiä ajatuksia, olivatpa ne uskonnollisia, poliittisia tai psykoterapeuttisia; (3) nämä lähestymistavat tunnustavat, että ilmiselvät lahkot ja ilmiselvästi viattomat organisaatiot ovat laajan jatkumon ääripäitä, johon sisältyy monia monimutkaisia harmaan sävyjä. Siten arviointi sisältyy, ei yksiselitteinen havainto, ja ryhmät joiden filosofiaa voisimme oikeutetusti pitää terveenä, saattaisivat hiljaisuudessa kehittyä lahkolaiseen suuntaan monien jäsenten tajuamatta mitä on tekeillä ennen kuin on myöhäistä.

Piirteet joita nämä ja muut kirjoittajat ovat listanneet varoitusmerkkeinä, ovat kaikki oireyhtymän elementtejä, ja oireiden oireyhtymän oikeastaan, sairautta itseään voidaan luonnehtia ytimekkäämmin; lahkon johtaja edistää riippuvuutta jäsenissään hyödyntääkseen heitä omaksi edukseen, ja jäsenet osallistuvat johtuen monista ymmärrettävistä heikkouksista; nöyrtyä Jumalalle jollain yksinkertaisella, näkyvällä, konkreettisella tavalla (tämä on itsessään hyvä, aito uskonnollinen virike, mutta vaarallinen ellei siihen liity tietynlainen tietoisuus); yksinäisyys; pelko; halu paeta vastuuta; anteliaisuus yhdistettynä naiviuteen; syyllisyys; liiallinen luottamus; ja monta muuta. Tämä yksinkertainen malli sitoo yhteen ja selittää kaikkien alistuvien tukkuvärväyksen, kuusitoista tuntia päivässä orjatyötä tekevien jäsenten halvat, riittämättömät ruokavaliot, heidän värvätessään kaduilla tai lentokentillä tai työskennellessä tehtaissa tai maatiloilla tuottaen lahkon myymiä tuotteita, salailun, petoksen, sensuurin, eristämisen lahkon ulkopuolisilta vaikutteilta, niin monta kertaa dokumentoidun lahkon johtajien mielivaltaisen ja järjettömän väärinkäytöksen, vaatimus luovuttaa kaikki maallinen omaisuus, niin usein tapahtuva lahkon jäsenten seksuaalinen hyväksikäyttö.

Tässä on henkilökohtainen - puutteellinen mutta toivoakseni arvokas - määritelmäni lahkosta: ryhmä, joka harjoittaa suuressa määrin (1) yksityiskohtaista ja (2) ulkoista kontrollia jäseniinsä, (3) heidän haitakseen ja jonkun muun hyödyksi, (4) joka osallistuu (5) yleiseen ja (6) usein petolliseen värväykseen, (7) joka kieltää jäseniltään oikeuden ajatella itse ja riistää heiltä tarpeellisen tiedon (8) sensuurin ja (9) salaamisen avulla, ja (10) määrää heille jonkin jäykän kaiken kattavan uskomusjärjestelmän. Tämä ei ole tyhjentävä määritelmä, mutta pidän sitä hyvin käyttökelpoisena  tarkistuslistana. Kommentoikaamme lyhyesti näitä elementtejä.

(1 ja 2): Kaikki järjestöt säätävät jotain kontrollia jäsentensä käyttäytymiseen, jopa sosiaaliset kerhot. Ensimmäinen näkökohta harkittavaksi on, kuinka yksityiskohtaista se on. Roomalaiskatolinen kirkko esimerkiksi julistaa yksityiskohtaisia vaatimuksia joihinkin asioihin, kuten avioliittoon, mutta jättää jäsenet monelle alueella vapaiksi tulkitsemaan hyvin laveasti moraalisia suuntaviivoja. Joillakin lahkoilla kuitenkin on hyvin yksityiskohtaiset säännöt, jotka säätävät henkilön jokapäiväisen elämän jokaista aspektia - mieti esimerkiksi hasidijuutalaisuutta, jota harjoitetaan joissain yhteisöissä. On myös tärkeää pohtia missä määrin sellainen kontrolli on ulkoisesti määrättyä. Useimmat kirkot luottavat siihen että ihmiset valvovat itseään koskien juoruilua, ylensyöntiä, seksuaalista käyttäytymistä jne., mutta jotkin mormoniyhteisöt lähettävät piispan edustajan tarkistamaan määräystenmukaisuuden sellaisissa asioissa.

(3, 4 ja 5): Karmeliittakonventti tai trappistiluostari harjoittaisi suuressa määrin ulkoista kontrollia yksilöön, mutta sellaisten sääntökuntien esimiehillä on samanlainen elämäntyyli kuin muilla sääntökunnan jäsenillä; monissa lahkoissa toisaalta gurut ovat usein varakkaita ja seksuaalisesti epäsiveellisiä, kun taas rivijäsenet tekevät orjatyötä tukeakseen sellaista ylettömyyttä. Luostarimaiset katoliset uskonnolliset yhteisöt ottavat ainoastaan kandidaatteja, joita pitävät sopivina sellaiseen elämään, ja käännyttävät monia pois; lahkot päinvastoin ottavat kenet tahansa jota voivat käyttää hyväkseen, värväten New Orleansin, New Yorkin ja San Franciscon kaduilla, lentoasemilla, jne. Lisäksi sellaiset sääntökunnat ovat rehellisiä elämästä jota tarjoavat tuleville jäsenille; lahkot päinvastoin usein kutsuvat ihmisiä "workshoppeihin" tai "retriitteihin" eristetyillä alueilla, ja sitten estävät heitä lähtemästä ennen kuin melkoisesti aivopesua on tehty, seurana unen puute, jatkuvat tungettelevat kysymykset, väsyttävä rukoilu, jne.

(6, 7, 8, 9 ja 10): Millä tahansa kirkolla on oltava jokin oppi ja joitain hyväksyttäviä opillisia säätöarvoja, joten selvästikin tässä on kysymys määrästä. Esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko paavi Johannes Paavali toisen ja Benedictus kuudennentoista alaisuudessa on selvästi ollut lahkolaisempi kuin oli roomalaiskatolinen kirkko paavi Johannes XXIII, paavi Paavali VI, ja paavi Johannes Paavali I alaisuudessa. Todellakin, paavi Johannes Paavali toinen - toisin kuin hiljattaiset edeltäjänsä - vaati täydellistä myöntymystä jopa ei-erehtymättömiin julistuksiin - itse asiassa tehden melkein jokaisen paavillisen mielipiteen sellaiseksi josta ei keskustella. Arthur Deikman viittaa paavi Johannes Paavali toisen yritykseen karkottaa vastustus peruuttamalla kunnostautuneen katolisen oppineen, pastori Charles Curranin, oikeuden opettaa katolisessa yliopistossa. Curran oli ollut joissain näkökohdissa eri mieltä ei-erehtymättömästä mutta traditionaalisesta kirkon opetuksista seksuaalisesta etiikasta. Arkkipiispa Hickey selitti paavin ottamaa epätavallista ja ankaraa askelta: "Pyhä istuin on jatkanut sen selkiyttämistä meille, sanoen ettei ole oikeutta julkiseen toisinajatteluun..." Vatikaanin virkamiehet kommentoivat lisäksi, että "meillä on nyt Yhdysvalloissa tilanne, missä monet teologit opettavat ei ainoastaan kirkon oppia, vaan myös erimielisiä näkemyksiä... sitten nämä professorit pyytävät opiskelijoitaan valitsemaan... ehdottomasti ei-hyväksyttävä käytäntö."

Samankaltaisena juonteena vuosien kuluessa Ayn Randin vaatimukset seuraajilleen tulivat yhä enemmän kaikenkattaviksi, säätäen jopa mitä musiikkia ja maalauksia he voisivat hyväksyä tai eivät voisi hyväksyä.

Mutta palatkaamme Vapaa katoliseen kirkkoon ja Krishnamurtiin. Vapaa katolinen kirkko ei varmasti ole lahko minkään yllä olevan määritelmän mukaan, eivätkä myöskään mitkään sen vesat tällä hetkellä - todellakin, se näyttäisi suvaitsevaisuutensa ja henkilökohtaisen vapauden korkealle arvostamisensa myötä olevan minkään sellaisen vaaran mahdollisuuksien ulottumattomissa. Yhtälailla niitä jotka ovat viehättyneet lahkoihin, ei - siltä näyttäisi - ikinä löydy Vapaa katolisesta kirkosta, eivätkä myöskään ne jotka ovat Vapaa katolisessa kirkossa tai muussa gnositlaiskatolisessa kirkkokunnassa, ikinä osoita heikkouksia, jotka voisivat johtaa menestykselliseen lahkoon värväämiseen.

Mutta me kaikki tekisimme hyvin jos otamme vaarin Paavalin varoituksesta, jota on lainattu tämän esseen otsikossa: "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu." (1 Kor.10:12). Jung väitti, että vahvuudet ja hyveet joilla rehentelemme, osoittavat varjoihimme - kiellettyihin puoliin itsessämme, jotka usein ovat niin terävästi vastoin vahvuuksia joita ilmennämme pinnallisesti. Kun ennustamme käyttäen I Chingiä, kolmen yangin tai kolmen yinin kuvio tulkitaan "liikkuvana viivana", sellaisena joka on kääntymäisillään vastakohdakseen. Yhtälailla kahden yangin ja yhden yinin kuvio tulkitaan yininä, ja kahden yinin ja yhden yangin kuvio tulkitaan yangina. Tämä johtuu osittain siitä että I Chingin - muutosten kirjan, kuten sitä yleisesti kutsutaan, kokoajat tunnistivat että polariteetit ovat aina läheisesti liittyneet vastakohtiinsa. Ayn Randin seuraajat tietoisesti arvostivat yksilöllisyyttä liiallisessa määrin, ja halveksivat kaikkia itsen uhraamisen muotoja, kuitenkin ymmärtämättä mitä olivat tekemässä, he uhrasivat itsensä Ayn Randin epäterveille pakkomielteille mitä itsetuhoisimmalla tavalla (lukeaksesi kaikkein mielenkiintoisimman  kertomuksen tästä, tutustu Nathaniel Brandenin kirjaan Judgment Day, ja Barbara Brandenin kirjaan The Passion of Ayn Rand). Ja joskus suurin vahvuus jossain tai jopa useimmissa yhteyksissä voi tulla heikkoudeksi jossain toisessa yhteydessä - rohkeudesta voi tulla uhkarohkeutta, varovaisuudesta pelkuruutta, suvaitsevaisuudesta pahan suvaitsemista.

Vapaakatolilaisten suuret vahvuudet pitävät sisällään heikkouden idut, joita täytyy pitää tarkoin silmällä. Vapaakatolilaiset ja muut gnostilaiskatoliset ovat kunniakseen hyvin avaramielisiä henkisten asioiden suhteen. He eivät - toisin kuin fundamentalistiset tai konservatiiviset katolilaiset - automaattisesti torju ajatusta vain koska se on uusi tai vastoin intuitioita tai koska se on ristiriidassa jonkin perinteisen oikeaoppisuuden kanssa. Hyvä niin. Mutta muurit joita konservatiivit rakentavat ympärilleen, joskus pitävät poissa vahingollisia asioita, joskin on totta että ne usein sulkevat ulos paljon hyvää. Monet vapaakatolilaiset ovat mukana monissa New Age-järjestelmissä, kenties toisinaan kritiikittömästi.

Vapaakatolilaiset ovat vapaita rationaalisista ja materialistisista ennakkoluuloista, tunnistaen Hamletin kera että "taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin on uneksittukaan (sellaisissa filosofioissa)." Mutta taikausko voi olla sellaisen tunnistamisen tahaton varjopuoli. Henkisiä väitteitä ei pitäisi torjua suoralta kädeltä, mutta ei myöskään kritiikittömästi hyväksyä.

Vapaakatolilaiset ovat rakastavia, positiivisia, luottavaisia ihmisiä, oikeutetusti karttaen juoruilua ja negatiivisia ajatuksia muista, koska he tunnistavat turmelevan vaikutuksen, joka sellaisella ajattelulla voi olla fyysisellä, astraalisella ja mentaalisella tasolla. Jälleen hyvä niin. Mutta epäluulo toisten motiiveista ja sen tunnistaminen, että pahantahtoinen todellisuus voi kätkeytyä hyväntahtoisen julkisivun taakse, ovat suuria suojia ei ainoastaan lahkojohtajia vastaan, vaan myös lastenhyväksikäyttäjiä, raiskaajia, luottamuksella taiteilijoita, demagogisia poliitikkoja ja joukkoa muita saalistajia vastaan. Jeesus näki usein pimeän sisäpuolen verhottuna hurskauteen - esim. "valkaistuja hautoja täynnä kuolleiden luita" - ja Uusi testamentti on täynnä kehotuksia tarkkanäköisyyteen. Paavali varoittaa että maailma on täynnä -

vääriä apostoleja, petollisia työntekijöitä, he vain tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme, tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi. Ei siis ole mitenkään merkillistä, että hänen palvelijansa esiintyvät Jumalan asian palvelijoina. He saavat tekojensa mukaisen lopun.(2 Kor.11:13-15)

Samoin Johannes esittää tämän varoituksen ensimmäisessä kirjeessään: "älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja." (4:1)

Gnostilaiskatolilaiset ovat suuren uskon ihmisiä. Mutta skeptisyys on kenties yksi ainoa suurin suojamme lahkojohtajien väitteitä vastaan. Meitä täytyy joskus muistuttaa, että usko ja skeptisyys eivät ole vastakohtia vaan polariteetteja - terveessä henkisessä elämässä ne käyvät yhdessä, ja molemmat palvelevat kehitystämme.

Vapaakatolilaiset ovat kohteliaita ja rauhallisia ihmisiä, jotka eivät pidä epämiellyttävistä henkilökohtaisista yhteenotoista. Mutta joskus sellaisia yhteenottoja täytyy tapahtua - joskus jopa julkisesti - kun ihmiset esittävät kohtuuttomia väitteitä ja/tai vaatimuksia.

Krishnamurti ei muuttanut Vapaa katolista kirkkoa lahkoksi, mutta hän olisi voinut.

En näe syytä hyväksyä Krishnamurtia maailman opettajan inkarnaationa.

Sellainen maailman opettajan ilmestyminen 20. vuosisadalla olisi uskoakseni vastoin Jumalan suunnitelmaa henkiseksi kehitykseksemme. Kaikki uskonnot näyttävät sisällyttävän jonkin version toisesta tulemisesta. Buddhalaisuus - ainakin joissain muodoissaan - odottaa toista Buddha Maitreyaa, ja islamilainen uskomus sisältää jonkin mystisen vapahtajahahmon, Imam Mahdin, tulemisen maailman lopun lähellä, vaikka tätä ei useinkaan korosteta islamissa. Ja tietenkin juutalaiset elävät Messiaan tulon odotuksessa. Mutta nämä ovat kaikki ilmestymisiä aikakauden lopulla, sieluille jotka ovat täyttäneet tietyn tehtävän ja saavuttaneet korkeamman tietoisuuden tason. Jeesuksen toinen tuleminen vastaa maailman loppua sellaisena kuin sen tunnemme - "ahdinko on oleva niin suuri, ettei sellaista ole ollut maailman alusta tähän päivään asti eikä tule koskaan olemaan" (Matt.24:21) - maailmankaikkeuden lopun aika jolloin "aurinko pimenee eikä kuu anna valoaan. Tähdet putoavat taivaalta ja taivaiden voimat järkkyvät" (Matt.24:29). Messiaan tuleminen Erich Frommin mukaan vastaa "kaiken historian kataklysmistä loppua... muutosta ihmiskunnan tilanteessa..." Sillä välin Gautama Siddhartha ei ole kanssamme. "Jos kohtaat Buddhan, tapa hänet" sanoo suosittu zen-sanonta. Maisen vierailun jälkeinen Buddha on oleva sisäinen Buddha, ei ulkoinen. Vastaavasti islamissa Muhammadin jälkeen ei ole profeettoja - uskovaiset ovat omillaan kamppailussaan hänen jättämänsä sanoman ja sen tulkinnan kanssa. Viides Mooseksenkirja päättyy luultavasti pohjoisten elohistien lisäämään määräykseen hillitsemään "voideltujen" pohjoisten kuninkaiden ja Jerusalemin temppelipappien liiallisia kulttisia vaateita: "Israelin kansasta ei ole enää koskaan noussut toista sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra puhui kasvoista kasvoihin" (34:10). Jälleen yksi lopullinen ilmestys, ja sitten ihmiset ovat omillaan. Jeesus erityisesti lausuu, että hänen taivaaseen astumisensa - että hän lakkaa olemasta fyysisesti läsnä yhdessä osassa maailmaa - on välttämätön jotta Jumala olisi täysin läsnä meidän kanssamme: "teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne" (Joh.16:7). Ulkoinen Kristus täytyy täysin sisäistää, ennen kuin hän voi ilmentyä täydellisesti, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Meidän täytyy päästä täysin sisäiseen valtakuntaan, pukien ylle häävaatteemme, ennen kuin meidät voidaan kutsua valmiille ulkoiselle ja sisäiselle juhla-aterialle. Toisin sanoen, meidän täytyy pitkän prosessin kautta tehdä itsemme valmiiksi ennen kuin voimme odottaa sellaista toista tulemista. Samoin - sanoo Erich Fromm - monet juutalaiset ajattelijat ovat katsoneet että

Messias tulee... ihmisen oman jatkuvan kehittymisen tuloksena. Tämä on seuraavan lausunnon merkitys: "Jos Israel pitäisi kaksi sapattia lakien mukaisesti, se lunastettaisiin välittömästi." 

Sillä välin nykyisenä aikana kristittyjen ei pidä etsiä toista maailman opettajan ihmisilmentymää:

"Jos joku silloin sanoo teille: 'Täällä on Messias', tai: 'Messias on tuolla', älkää uskoko. Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos mahdollista, valitutkin harhaan. Tämän minä olen teille nyt ennalta ilmoittanut.  "Jos siis teille sanotaan: 'Hän on tuolla autiomaassa', älkää lähtekö sinne, tai jos sanotaan: 'Hän on sisällä talossa', älkää uskoko sitä." (Matt.24:23-26)

Kun Herra tulee toisen  kerran, tietoisuutemme tulee olemaan niin laajentunut, että meidän on mahdotonta menettää sitä: "Sillä niin kuin salama leimahtaa idässä ja valaisee taivaan länteen asti, niin on oleva Ihmisen Pojan tulo." (Matt.24:27)

Ne vapaakatolilaiset, jotka hylkäsivät katoliset kiinnikkeensä Krishnamurtin sanojen tähden, olisivat tehneet hyvin jos olisivat ottaneet vaarin Paavalin ilmaisemasta pelosta:

Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen. Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen. Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte. (2 Kor.11:2-4)

Kuitenkin erillään sellaisista teologisista pohdinnoista, Krishnamurtin elämän ja opetusten tyyni harkinta väittäisi vastaan hänen hyväksymiselleen maailman opettajan inkarnaationa. En näe mitään merkittävää mikä pistäisi vastaan hänen varhaisessa teoksessaan, Mestarin jalkojen juuressa [Tosiasiassa kirjasen kirjoitti C.W. Leadbeater; ks. ed. artikkeli tässä blogissa! - suom.huom.], mutta en näe mitään uutta: se näyttää olevan hyvin perustavien gnostilaisten ideoiden uudelleen muotoilu, joita ovat julistaneet kaikkien suurten uskontojen pyhimykset ja mystiset kirjailijat läpi aikojen. Näyttäisi epätaloudelliselta jumalallisen energian kulutukselta maailman opettajalle ilmentyä lihassa toimittaakseen tämän sanoman. Meitä muistutetaan Hamletin rivistä: "Herrani, ei tarvita aavetta haudasta kertomaan meille tätä!"

1920-luvulla kuitenkin Krishnamurtin neuvot kehittyivät suuntaan, jotka ovat mahdottomia hyväksyä kenellekään katolilaisille. Mestarin jalkojen juuressa kirjoitettiin seuraavaa:

Sinun täytyy oppia että mitkään seremoniat eivät ole välttämättömiä; muuten pidät itseäsi jotenkin parempana kuin ne jotka eivät harjoita niitä. Sinun ei kuitenkaan pidä tuomita muita jotka yhä pitävät kiinni seremonioista. Antaa heidän tehdä kuten tahtovat; heidän ei vain pidä sekaantua sinuun joka tiedät totuuden - heidän ei pidä tyrkyttää sinulle sitä mistä olet kasvanut yli... Nyt kun silmäsi ovat avautuneet, jotkut vanhoista uskomuksistasi, vanhoista seremonioistasi, voivat näyttää sinusta absurdeilta, kenties ne todellakin ovat sellaisia. Kuitenkin vaikka et enää voi ottaa osaa niihin, kunnioita niitä niiden hyvien sielujen tähden, joille ne ovat vielä tärkeitä. Niillä on paikkansa, niillä on hyötynsä; ne ovat kuin nuo kaksoisviivat, jotka opastivat sinua lapsena kirjoittamaan suoraan ja tasaisesti, kunnes opit kirjoittamaan paremmin ja vapaammin ilman niitä. Oli aika jolloin tarvitsit niitä; mutta nyt tuo aika on mennyt.

 Mitä tässä kohdassa sanotaan, ei ole tarkkaan ottaen epätotta; seremoniallisuus ei ole ehdottoman välttämätöntä kenellekään, ja kehityksen hyvin korkealla tasolla me kasvamme sen yli - tosiaankin, yleisesti käytetty roomalaiskatolinen virsi odottaa aikaa "jolloin sakramentit lakkaavat". Mutta kohta näyttää tasapainottomalta. Hyvin harvat ihmiset ovat niin korkealla tasolla, että ovat "kasvaneet yli" katolisten seremonioiden, joskin suurempi joukko voi ajatella kasvaneensa, karkeasti yliarvioiden henkisen edistyksensä. Tätä koskien piispa Wedgwood tekee seuraavan purevan huomion:

"On huomion arvoista, että sellainen riippuvuus on este joka täytyy voittaa, ainoastaan kun valmistaudumme ottamaan toisen suurista vihkimyksistä. Useimmilla meistä ei tarvitse olla palavaa kiirettä vapauttaa itseämme seremonioista!"

Ja mitä tulee muutamaan jotka todella ovat saavuttaneet sellaisen tason - vaikuttaisi oudolta yrittää kommunikoida heidän kanssaan kirjoittamalla yleisesti julkaistava kirja! Krishnamurti viittaa "joihinkin" seremonioihin "absurdeina", mutta varmasti katolinen messu ei ole "absurdi". Totta on, että seremoniallisuuden puuttuminen ei tekisi henkistä kehittymistä mahdottomaksi, mutta Krishnamurti näyttää epäonnistuvan havaitsemaan kuinka suunnattomasti hitaampi ja vaikeampi polku olisi. Piispa Leadbeater ilmaisee asian kaunopuheisesti [Kuten sanottu, Leadbeater on todellisuudessa kirjoittanut ylläolevan lainauksen, joten viittaaminen häneen tässä kohtaa on hiukan hassua... - suom.huom.]:

Kuten Sri Aurobindo vakuutti, maya on ainoastaan osittain maya. Jos tavoittaisimme äärimmäiset korkeudet (kuvainnollisesti) tikkaidemme pitäisi olla lujasti perustettu maahan; energian ja elämän täyden skaalan kutsuu täysimpään elinvoimaisuuteen ainoastaan jännite kahden välillä. Äärimmäisiltä, tiheimmiltä aineen alueilta meidän täytyy tuoda kaikki uhrina, muunnettavaksi kehitysprosessin kautta jumalalliseen täyteyteen. Meidän ei pidä lentää pois johonkin kvietistin fantasiamaailmaan, olemisen veljeyden unohtaneena. Meidän täytyy olla yhtä sen kanssa ennen kuin voimme tulla yhdeksi tietoisuuden suurempien tasojen kanssa. Ykseys on jakamaton - kulunut sanonta, mutta nähtävästi joidenkin unohtama.

Piispa Wedgwood tekee sattuvia tähän liittyviä huomioita:

Kuinka paljon väitämmekin kasvaneemme ulos seremonioista, emme voi todella paeta niitä. Jumalan ilmeneminen Hänen maailmassaan edellyttää hengen ja aineen - tai elämän ja muodon - perustavanlaatuista kaksinaisuutta. Seremonia on muodon tiedettä. Ruumiimme liikkeet läpi päivän ovat yhtä pitkää seremoniaa. On olemassa yksityiskohtainen syömisen, pukeutumisen, liikkumisen prosessi, ja suhteemme toistemme kanssa kaikki vaativat itsensä ilmaisemista muodon avulla. Kveekari, joka vastustaa muotoja ja seremonioita, ainoastaan korvaa omalla yksinkertaisemmalla ja kenties sen tähden vähemmän vaikuttavalla muotojen käyttämisellään ne joita hän ei hyväksy muilla.

Krishnamurtin asenne näyttää minusta osoittavan omahyväistä kiittämättömyyttä niille Suurille, joiden työn kautta meitä on siunattu katolisilla seremonioilla. Se ei näytä suuren mystikon asenteelta, vaan rajoittuneen mielen, joka työskentelee monien rajoitusten alla modernin ajanjakson alussa, kuten Leadbeater kuvaa niin osuvasti:

Mutta kun säteiden muutos oli vasta alkamassa ilmentää itseään, ja samaan aikaan alempi mieli - analysoiva pikemmin kuin synteettinen mieli - oli tulossa hallitsevaksi, ihmiset alkoivat olla kärsimättömiä seremoniallisuuden suhteen ja pitää sitä hyödyttömänä lisäkkeenä, tai jopa jonain joka tuli heidän itsensä ja Jumalan väliin pikemmin kuin apuna Hänen palvontaansa ja ymmärtämiseensä. Sitten puritaaanisuuden suuri aalto, ja melkein samaan aikaan ateismin, kulki Euroopan yli. 

Leadbeater huomauttaa myös että "seremoniallisuus - koska se on henkisen voiman vuodattamisen kanava - on itsessään täsmällistä työtä, ja... ne jotka ottavat siihen osaa, tekevät jotain selvää ja varmaa kehityksen auttamiseksi" (Christian Gnosis, s. 289). Tämä näyttää myös osoittavan virheeseen Krishnamurtin ymmärryksessä. Kirjassa Mestarin jalkojen juuressa, hän kertoo meille [jälleen väärin: ei Krishnamurti vaan Leadbeater itse! - suom.huom.] että:

Hän joka on Polulla, ei ole olemassa itseään varten vaan muita; hän on unohtanut itsensä, jotta voi palvella heitä. Hän on kuin kynä Jumalan kädessä, jonka kautta Hänen ajatuksensa voi virrata ja löytää itselleen ilmaisun täällä alhaalla, jota sillä ilman kynää ei voisi olla. Kuitenkin samalla kertaa hän on myös elävä tulisulka, säteillen ulos maailmaan jumalallista rakkautta joka täyttää hänen sydämensä.

Krishnamurti ei näytä olleen tarpeeksi tarkkanäköinen tunnistaakseen että aivan kuten Jumala saattaisi tarvita inhimillisiä instrumentteja saadakseen aikaan tiettyjä muutoksia alemmilla tasoilla, ihmiset saattaisivat tarvita seremoniallisia instrumentteja tehdäkseen sellaista työtä vaikuttavasti. Kuten Wedgwood osoittaa, tämän havainto hävittää paljon vastaväitteistä seremoniallisuutta kohtaan.

1920-luvulla kuitenkin Krishnamurtin sanoma näyttää tulleen paljon huonommaksi. Hän alkoi vaatia että hänen kuulijansa välttävät seremoniallisuutta kokonaan. Tämä sai monet ihmiset jättämään Vapaa Katolisen Kirkon ja monet teosofit jättämään muut uskonnot. Hänen tullessaan radikaalimmaksi, hän ei vaatinut ainoastaan seremoniallisuuden lakkauttamista, vaan kaikkien uskonnollisten instituutioiden hajottamista. Kolmas yleinen Vapaan Katolisen Kirkon piispainsynodi viisaasti kieltäytyi omaksumasta virallisesti ajatusta, että hän oli Maailmanopettaja, mutta on häiritsevää että niin monet vapaakatolilaiset vakavasti harkitsivat sellaista askelta. Jopa piispa Leadbeater näytti tulleen hänen jymäyttämäkseen, ainakin joksikin aikaa - joskin, hänen kunniakseen, hän ei koskaan yrittänyt tyrkyttää näitä näkemyksiä vapaakatolilaisille. Artikkeli jonka piispa Leaadbeater kirjoitti lehteen The Liberal Catholic vuonna 1930, sisälsi seuraavaa tarkoitusperäistä järkeilyä ja erityisen vetoomuksen:

Jotkut ovat kieltäytyneet uskomasta, että Krishnaji voi mahdollisesti olla Maailmanoopettajan manifestaatio, johtuen tietyistä lausunnoista jotka hän on tehnyt, esim. sellaisista kuin: "Et voi lähestyä Totuutta mitään polkua pitkin, ei myöskään minkään uskonnon, riitin tai seremonian avulla. Uskonnollisten seremonioiden muodot voivat olla tarkoitetut auttamaan ihmistä, mutta minä pidän kiinni sanomastani että ne eivät voi auttaa..." 
Tämä on täsmälleen vastakohta tuhansien ihmisten kokemuksille; seremoniat ovat suuresti auttaneet ja kohottaneet meitä, ja (mikä on vielä paljon tärkeämpää) me olemme voineet niiden avulla suuresti auttaa toisia... 
Ettekö voi nähdä, että kun suuren uudistajan on liikutettava velttoa ja tarkkamatonta maailmaa, hänen täytyy puhua voimakkaasti, hänen täytyy jankuttaa tiettyä näkökulmaa jota hän korostaa, hänen täytyy olla välittämättä kaikista huomioista jotka puhuvat sitä vastaan. Hänen täytyy olla kokonaan yhden näkökulman takana, hänen ei pidä nähdä muuta puolta kuin omansa. Lyhyesti: hänen täytyy olla fanaattinen.

Ei, en näe piispa Leadbeaterin näkökulmaa. Se on ristiriidassa monien piispa Leadbeaterin ja piispa Wedgwoodin antamien lausuntojen kanssa henkisen kehityksen monimutkaisuudesta ja monipuolisuudesta, ja tarpeesta kunnioittaa kaikkia sieluja ja kohdata heidät siellä missä he ovat polullaan Jumalan luokse. Fanaattisuus viittaa kolmannen säteen laatujen heikkouteen, muiden heikkouksien lisäksi. En näe että suuret uudistajat voivat "liikuttaa velttoa ja tarkkaamatonta maailmaa" kehottamalla ihmisiä luopumaan Messusta ja katolisista sakramenteista. Vaikka korkeasti kehittyneet sielut eivät enää tarvitse sellaista seremoniallisuutta, "veltot ja tarkkamattomat" totisesti tarvitsevat! Piispa Leadbeater tavallisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta ei näytä ajatelleen loppuun saakka lausuntojensa seuraamuksia tässä artikkelissa.

Ja Krishnamurti ei näytä ajatelleen harkitsevasti asiayhteyttä ja yleisöä. Gautama Siddharta antoi seremoniallisuuden vastaisia lausuntoja, mutta hän puhui Intiassa aikana, jolloin häikäilemätön pappisluokka käytti seremonioita taikauskoisesti saadakseen itsekästä hyötyä toisista, kieltäen samalla henkisyyden olennaiset ainesosat, kuten rakkauden ja oikeudenmukaisuuden. Krishnamurti puhui sitä vastoin 20. vuosisadan teosofeille, mukaan lukien vapaakatolilaiset; aivan eri asia. Jeesus kielsi tyhjän muodollisuuden, mutta osallistui yhä juutalaisiin temppelipalveluksiin ja vietti pääsiäistä. Krishnamurtin lausunnot olisivat saattaneet olla arvokkaita, jos hän olisi puhunut yksinomaan pienelle joukolle äärimmäisen omintakeisia ensimmäisen säteen sieluja, jotka seuraavat jotain ajattelijaa kuten Patanjalia, mutta häneltä nähtävästi puuttui erottelukyky nähdä välttämättömyys sellaiselle sanomansa rajoittamiselle.

Ja tämä erottelukyvyn puute on itse vahva argumentti olla liittämättä häneen Maailmanopettajan statusta. "Suuri henkinen johtaja", piispa Wedgwood vakuutti kerran, "tulee vain harvoin maailmaan... Hän ei ole yksinkertainen. Hän on monien elämien ja lukemattomien menneiden kokemusten tuote... Sellaiset opettajat ovat harvinaisia, aikakauden kukka." Tämä kuvaus näyttää osoittavan korkeamman tason tietoisuuteen kuin Krishnamurti kykeni saavuttamaan. Monet vapaa katoliset ja teosofiset esivanhempamme uskossa, joille olemme niin paljon velkaa, näyttivät olleen merkillisen sokeita tässä asiassa. Annie Besant - ei koskaan virallisesti jäsen, mutta yhtäkaikki arvollinen hahmo pidettäväksi Vapaa Katolisen Kirkon ja Vapaa Katolisen liikkeen "tohtorina" - uskoi edelleen Krishnamurtin Maailmanopettajan asemaan jopa sen jälkeen kun hän kielsi sen ja hajotti Tähden järjestön. Tämä tuo mieleen Foxin sisarusten kannattajat, jotka edelleen uskoivat heihin jopa sen jälkeen kun he vannoivat että heidän vaikutuksensa olivat petoksen tuotosta. Tässä on olemassa vaara, jota on syytä pitää silmällä, heikkous gnostilaisuuteen taipuvissa ihmisissä.

Olen keskustellut aiemmin tässä esseessä joistain mahdollisista syistä tähän. Luulen, että kenties tärkein on vaikeus analysoida sisäisiä kiihokkeita ja arvostella tulevatko ne buddhiselta tai nirvaaniselta alueelta, vai itsemme matalammista osista astraalisella tai mentaalisella tasolla. Gnostilais-katolilaisella voi olla emotionaalinen kokemus joka eroaa niistä joita tapahtuu helluntaikirkoissa, mutta emotionaalinen kokemus yhtäkaikki; hän saattaa sitten väärintulkita sitä intuitiivisena tai henkisenä kokemuksena. Tämän tyyppinen erehdys on helppo tehdä, kuten Ristin Johannes, Avilan Teresa, Thomas Merton ja niin monet muut näistä asioista kirjoittavat ovat usein huomauttaneet.

Luulen että Krishnamurti oli vakavasti erehtynyt, mutta en haluaisi panetella hänen henkilöään. Olen sanonut että hän kenties "olisi voinut" muuttaa Vapaa Katolisen Kirkon lahkoksi - en ole sanonut että hän yritti tai halusi sitä. Hän hajotti Tähden järjestön, kielsi väitetyn asemansa Maailmanopettajana, irtautui Teosofisesta Seurasta aikana jolloin hän olisi saattanut kyetä hallitsemaan sitä, ja lopun elämäänsä vastusti organisaatioita kuten Tähden järjestö, ja kieltäytyi sellaisista titteleistä kuin Kristus tai Maailmanopettaja. Nämä tosiasiat näyttävät viittaavan siihen että hänellä ei ollut lahkon johtajan häikäilemättömiä motivaatioita. Mutta hänellä oli karisma, ja muilla karismaattisilla johtajilla saattaisi olla erilaiset motivaatiot, joten tämän aikakauden gnostilais-katolisen historian läksyt ansaitsevat tulla huomioon otetuksi, ei vain vapaakatolilaisten vaan yleisesti gnostikkojen toimesta.

VKK:n alttari Tampereen kirkkopäivillä vuonna 2009.

Kirjoittaja opettaa englantia ja tiedotusoppia läntisen Illinoisin yliopistossa USA:ssa. Hänet vihittiin papiksi vapaakatoliseen haaraumaan Young Rite 2009, ja hän oli aktiivinen Vapaa Katolisessa Kirkossa kaksitoista vuotta ennen vihkimistään. 

Ks. alaviitteet alkuperäisessä artikkelissa. 

Lainaukset kirjasta Mestarin jalkojen juuressa on artikkelin suomentaja kääntänyt itse englannista (vaikka omistaakin kappaleen kyseistä kirjasta suomeksi).

Ks. myös aikaisempi käännös tässä blogissa, Avataaran luominen, jossa käsitellään kriittisesti Krishnamurti-episodia, ja johon on viitattu tämän artikkelin suomentajan huomautuksissa sen suhteen, että yllä mainittu kirja ei ollut todellisuudessa Krishnamurtin vaan Leadbeaterin kirjoittama! 

Suomentaja itse on vanha Vapaa Katolisen Kirkon ystävä, joka nykyään itse asiassa tuntee vetoa mm. juuri Krishnamurtin sanomaan! Ks. elämäntarinaani blogissani Resurget Sol Fugiens... Sen perusteella mitä minä olen hänestä lukenut, ei hän mitään "vaatinut" keneltäkään - ei hän halunnut sokeaa uskoa ja opetuslapsia!
Tämä suomennos päättää sarjan teosofia-aiheisia kriittisiä kirjoituksia, ainakin tältä erää.

Lisäksi:
J.R. Hannula vastaa kysymykseen, "Mitä te arvelette Krishnamurtista?"
Teosofi-lehti nro 6/2006 Krishnamurti-teemalla (pdf-tiedosto).
Wikipedia: The Liberal Catholic Movement
Suomen Vapaa Katolinen Kirkko