KATARISMI

Tämän tekstin olen koonnut jo vuonna 2005 erästä alustusta varten, ja se on sen jälkeen ollut vuosia erään kaverin nettisivulla luettavissa, mutta hän on nyt poistanut sivunsa, josta syystä julkaisen kirjoituksen tässä uudelleen. Olin 90-luvulla oppilaana Lectorium Rosicrucianumissa, gnostilaisessa mysteeriokoulussa, joka katsoo olevansa kataarien suora hengellinen perillinen, joten asia on omakohtaisestikin tuttu.

Nimi kataari tulee kreikan sanasta catharos, "puhdas". Etelä-Ranskan kataareista puhutaan myös albigensseina Albi -kaupungin mukaan. Kataareja olivat myös bogomiilit slaavilaisbysanttilaisella alueella. Itse he kutsuivat itseään vaatimattomasti kristityiksi. He katsoivat edustavansa apostolisen ajan puhdasta kristinoppia toisin kuin katolinen kirkko. 

Katarismiin oli syvästi vaikuttanut gnostilaisuus, joka historiallisesti ymmärretään ajanlaskumme alussa tapahtuneena uskonnollisena liikehdintänä Välimeren alueella ja joka on tulkittavissa synkretistisenä uskontona. Gnostilainen kristillisyys oli toisella ja kolmannella vuosisadalla jKr. yksi merkittävimmistä kristillisistä suuntauksista. Sen opista voi puhua vain yleistäen - gnostilaisuuden perusluonne on yksilökeskeistä, toisinajattelevaa. Varhaisilla kristillisillä seurakunnilla oli erilaisia tulkintoja, eikä toisinajattelijoita välttämättä tuomittu. Gnosis on kokemus, tunne yhteydestä, yhtymisestä ja omasta jumalallisesta alkuperästä, tieto, joka jokaisen on löydettävä itse ja herätettävä itsessään, vastakohtana uskolle. Gnostikko ymmärtää maailman vankilana ja päämääränä on ihmisen sisimmän vapauttaminen ja paluu kotiin: henkeen. Gnostilainen seurakunta oli jaettu kahteen osaan: "Eksoterikoi" eli ulkopuoliset saivat osakseen vain yleistä henkiseen elämään ja itsepuhdistukseen ohjaavaa opetusta, sisäryhmän jäsenet, "esoterikoi", perinpohjaisempaa opetusta, ja heidän tuli täyttää ankarat siveelliset ehdot. Gnostilaiset kristityt osallistuivat kuitenkin suhteellisen pitkään kristittyjen yhteisiin jumalanpalveluksiin. Rudolf Steiner on sanonut: "Nämä gnostikot nähdään oikeassa valossa, kun ajatellaan, että he olivat täysin omaksuneet vanhan mysteeriviisauden ja että he samalla pyrkivät käsittämään kristinuskon mysteereiden kannalta. Kristus oli heille Logos. Olemukseltaan hän on ennen kaikkea henkinen. Omassa alkuperäisessä olemuksessaan hän ei voi ulkoapäin lähestyä ihmistä. Hänet täytyy herättää sielussa. Mutta historiallisen Jeesuksen täytyy kuulua yhteen tämän henkisen Logoksen kanssa. Se oli gnostikkojen peruskysymys. Yksi ratkaisi sen yhdellä, toinen toisella tavalla." 

Katarismiin vaikutti myös manikealaisuus, babylonialaista alkuperää oleva uskonto, joka oli laajalle levinnyt myöhäisantiikin aikana ja varhaisella keskiajalla: 1900-luvun alussa on Kiinasta löydetty kiinaksi käännettyjä manikealaisia tekstejä, ja lännessä sen vaikutus ulottui aina Pohjois-Afrikkaan. Manikealaisuudella oli paljon yhteistä gnostilaisuuden kanssa. Sen perusti Persiassa syntynyt profeetta Mani (216-277), joka syntyään kuului mandealaiseen uskontokuntaan (joka yhä on olemassa pienenä ryhmänä lähinnä Irakissa), gnostilaisperäiseen kastajayhteisöön, joka arvosti Johannes Kastajan opetuksia. Mani perehtyi kaikkiin itämaisiin uskontoihin sekä kristinuskoon oivaltaen niiden yhteisen ytimen: hän piti Zarathustraa(1), Buddhaa ja Jeesusta profeettoina. Manikealaiset kehottivat seuraajiaan tutkimaan ennakkoluulottomasti kaikkea, koska totuus ilmenee kaikille erilaisena. Seurakunta jakaantui kahteen osaan, suurin osa kuului valmistelevaan cathecumeni- eli auditores-ryhmään, ja uskollisista katekumeeneista valittiin sisäryhmän jäsenet, electi - valitut. Manin loppuelämän aikana järjestettiin jo manikealaisuuden vainoja, ja hänet vangittiin ja hän kuoli kidutukseen. Kirkkoisä Augustinus (354-430) oli alun alkaen manikealainen, mutta sen ankarat vaatimukset tuottivat hänelle sisäisen pettymyksen. Rudolf Steiner kuvasi manikealaisia ihmisinä, jotka näkivät kristinuskon varsinaisen tarkoituksen valon suuressa taistelussa pimeyttä vastaan; he tunsivat olevansa Kristuksen avustajia, jotka kilvoitellakseen hyvän esiin pahasta, muuttaakseen itse pahan hyväksi, kävivät siihen suoraan käsiksi. Jumalallinen alkemia oli heidän kristinuskoaan. 

Katarismi syntyi jo 800-luvulla; 10. ja 15. vuosisadan välisenä aikana se levisi Vähästä Aasiasta Atlantille saakka. Varsinkin 1100-luvun keskivaiheilla katarismi koki hämmästyttävän laajentumisen. Vuosisadan loppuun mennessä sen leviämisalueita olivat maat Loire -virran ympärillä, Champagne ja Landuedoc, Flander, Reinin maakunnat, Aragonia, Catalonia, Italia, Espanjan Galitsia, Bosnia, Bulgaria, Kreikka ja Konstantinopoli ja Vähä-Aasia. Myös Englantiin ja Venäjälle katarismi ulotti vaikutuksensa.

Betlehemin luola

Kataarit elivät paljolti luonnon itsensä muovaamissa kalkkikiviluolissa. Sabarthez'n maa-alue Ariegen laaksossa oli monine luolineen kataarilaisuuden sydän ja vihkimyskeskus, mainittakoon esim. Ussat'n ja Ornolac'n ja Bouanin kalliokirkot, ja Lombrives'n luola, jota nimitettiin valtavan laajuutensa ja korkeutensa takia "Albigeois'n katedraaliksi": se oli viimeisen, yli 500-jäsenisen kataariseurakunnan pakopaikka, jonne heidät elävältä haudattiin 1328 inkvisition käskystä, tukkimalla ja sinetöimällä kapeat sisäänkäynnit.

Vuonna 1976 ilmestyneen teoksensa Le Religion des cathares alussa esittää Jean Duvernoy seuraavaa:
"Katarismi on yksi ihmiskunnan suuria uskontoja, uskonto, joka on hallinnut sieluja ja lohduttanut sydämiä, ja jonka puolesta epälukuinen määrä ihmisiä on antanut elämänsä uhriksi". [...] "Se liittyy historiaan, ja vielä enemmän, se on toiminut historiallisena tapahtumien liikkeellepanevana voimana, generaattorina. Aikalaiset pitivät sitä kumouksellisena, todellisuudessa se ensimmäisenä irroittautui niistä järjestelmällisesti toimivista ideologisen anastuksen ja tukahduttamisen mekanismeista, joiden nimet ovat 'ristiretki' tai 'inkvisitio', mutta jotka ovat malleina ilmiöille, jotka eivät ole hävinneet kultuuristamme."
Katolinen kirkko kävi valtataisteluun ristiretkillä, jotka toteutettiin vuosina 1209 ja 1244 sekä myöhemmin. Paavi-historioitsija Franz Seppeltin sanoin kyseessä oli "eräs kuvottamimmista ja murheellisimmista luvuista (roomalaisessa) kirkkohistoriassa." Oletetaan, että ensimmäisen ristiretken alkaessa kataari-uskovaisten kokonaismäärä Etelä-Ranskassa oli selvästi suurempi kuin Rooman kirkon kannattajien. Jopa vastustajat myönsivät kataarien uskonlujuuden ja puhtaan elämänasenteen, jotka herättivät ja herättävät valtavaa ihastusta. Heidän täydellisensä pitivät aina parempana poltattaa itsensä kuin vannoa luopuvansa uskostaan.
Katarismissa erotettiin tarkasti katolisen kirkon papistoon verrattuna suhteellisen pieni joukko varsinaisia kataareja, perfecti, täydellisiä (vastaa Paavalin termiä teleios!) - joka oli uskovaisten antama nimitys, myös inkvisition ironisesti käyttämä - eli "valittuja", "vanhoja", "hyviä ihmisiä" (bonshommes), sekä tavallisia uskovaisia (credentes), joita oli suuri joukko. Kataarit esittivät jyrkät moraalia ja elintapoja koskevat vaatimuksensa sisäpiirilleen, ja tämän vastakohtana osoittivat suurta suvaitsevuutta ja vapaamielisyyttä lähimmäisiään kohtaan - myös uskovaisiaan. Täydelliset olivat sekä naisia että miehiä.
Kataarit olivat jotenkin onnistuneet säilyttämään alkukristilliset rituaalit sekä noviisiuden ja katekumenaatin koeaikoineen ja lupauksineen, jotka kirkosta olivat aikoja sitten kadonneet(2). Täydelliset olivat läpikäyneet vihkimyksen ja sen ulkoisena lakikivenä vastaanottaneet sakramentin, josta käytettiin nimitystä "consolamentum" (lohdutus), eräänlaisena Pyhän Hengen tulikasteen. Kuolemansa jälkeen he kykenivät kohoamaan suoraan valon maailmaan, tarvitsematta enää koskaan jälleensyntyä. Myös tavallinen uskovainen saattoi pelastaa sielunsa jälleensyntymältä, jos hän kuolinvuoteellaan sai oikeuden vastaanottaa "consolamentumin" joltain täydelliseltä.

Täydellisyys tässä ei tarkoita mitään absoluuttista täydellisyyttä, vaan kiinteää yhteyttä hyvään ja siten olemuksellisen eheyden saavuttamista. Myös täydelliset olivat henkisen kasvun alaisia ainakin lopulliseen vapautumiseensa asti. Joka oivaltaa mitä täydellinen tarkoitti, aavistaa miksi heistä lähti niin katoamaton hengellinen impulssi. Kysymys ei ollut "hyvyyden" normeista, vaan murtautumisesta irti vanhasta elämästä ja uudistumisesta Johannes Kastajan sanojen mukaan: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä". Eniten väärinymmärretty onkin kataarien käsite "Endura", joka ei tarkoittanut paastoamista ruuasta pidättäytymisen merkityksessä kuolemaan asti, eli hidasta itsemurhaa, vaikka siihen tuohon aikaan liittyi myös pitkät paastot (sekä rukous, mietiskely, yhteisön hyväksi työskenteleminen ja yhteisön palveleminen)! Se oli "paastoamista maailmasta", "mystinen kuolema ja uusi herääminen": itsensä uhraamisen tie, jonka Jeesus oli elänyt malliksi. "Ei minun, vaan Sinun tahtosi tapahtukoon".

Täydelliset olivat pukeutuneet mustaan pellavakaapuun, jota piti kiinni yksinkertainen nyöri. Vyön yläpuolella taskusta pilkisti heidän eniten kunnioittamansa opetuslapsen evankeliumi, Johanneksen evankeliumi. Heidän leukansa oli sileäksi ajeltu ja vyötärönsä hoikka. He tekivät lähetystyötä kansan keskuudessa ja pitivät suljettuja tilaisuuksia uskovaisten kodeissa. Uskovaiset rakastivat suuresti täydellisiään, eikä vähiten siksi, että he ansaitsivat itse leipänsä, eivätkä pappien tavoin eläneet leveästi kansan kustannuksella.
Täydelliset elivät selibaatissa, pidättäytyivät liharuoasta (paitsi kalasta) ja viinistä sekä tahallisesta tappamisesta, ja heidän rituaaleihinsa sisältyi lupaus parhaan kyvyn mukaan noudattaa Jeesuksen Vuorisaarnaa elämänohjeena. Kataarien oleellinen rukous oli rukous, jonka Kristus itse opetti opetuslapsilleen. Heidän oppinsa etsi inspiraationsa evankeliumeista, tosin tietyllä tavalla tulkittuna. He halusivat ymmärtää evankeliumit spirituaalisesti. Ajatus Jeesus-lapsen syntymästä lihaksi oli heille niin vieras, että he kielsivät sen kokonaan. Heidän gnostilaisen käsityksensä mukaan Kristuksella oli näkyvä, mutta ei mainen vaan "ihannoitu ruumis".

Katarismi opetti, että ihminen on ruumis, sielu ja henki. Konstantinopolin ekumeeninen kirkolliskokous oli v. 869 - 870 julistanut uskon yksilöllisen hengen olemassaoloon harhaoppisuudeksi. Oppi oli keskeinen alkukristillisten vuosisatojen gnostilaisuudessa ja manikealaisuudessa. On lisäksi vahvoja perusteita sille, että tämä oppi esiintyy myös Uuden Testamentin kanonisissa kirjoissa, etenkin Johanneksella, mutta myös Paavalilla - näin on laita myös gnostikkojen ja kataarien tulkinnan mukaan.

Katarismi opetti, että oli olemassa Pahan periaate, joka oli vastuussa siitä, että paha toistaiseksi oli vallitseva tekijä maailmassa. Paha oli tuomittu lopulliseen häviöön taistelussaan Hyvää Jumalaa vastaan. Hyvä, joka on jokaisen ihmisen tosi olemus, ja paha, joka on ulkopuolinen kiusaus, taistelevat keskenään jokaisen ihmisen sielussa. Paha esiintyy ihmisessä vajavaisuutena eli tyhjänä, Hyvän rajoituksena.
Ihminen on katarismin, gnostilaisuuden ja manikealaisuuden mukaan langennut oikeasta henkisestä olemuksestaan. Jälleensyntyminen on hänen lopullisen puhdistumisensa välttämätön ehto. Gnostilaisuuteen liittyy myös kataarien opeista löydetty "dualismi" - Jumala ja Saatana, valo ja pimeys, totuus ja valhe, hyvä ja paha, taivas ja maa, aika ja ikuisuus - mutta se on löydettävissä myös monin paikoin Uudesta Testamentista. Sitä paitsi sekä katolinen että protestanttinen teologia edustavat paljon suurempaa dualismia, sillä sen perusteella näyttäisi siltä, että paholainen voittaa ainakin osaksi - jotkut tuomitaan ikuiseen kadotukseen. Katarismi opettaa kaikkien sielujen lopullista pelastusta ja täydellistymistä - että Jumalan Rakkaus on pohjaton: jopa itse Lucifer voi päivien lopussa pitkän puhdistumisen ja raskaiden kokeiden jälkeen palata takaisin Jumalan syliin.

Kataarien kunnioituksen keskeinen kohde oli Graal, ei mikään tietty aineellinen malja, vaan ikuisen lähteen ylevä symboli, josta virtaa jumalallinen Rakkaus.
"Graalia ei voi saavuttaa kukaan muu kuin sellainen, joka tunnetaan taivaassa niin, että hänet nimeltä kutsutaan Graalin ääreen."
"Sillä jos tahdot vastaanottaa Graalin, on vain yksi laki! Syvä, pyhä kaipaus!"
(Wolfram von Eschenbach: Parsifal) 

Alaviitteet:

 (1) Zarathustra (kreik. Zoroaster) on vielä nykyäänkin etenkin Intian Mumbaissa elävien parsilaisten uskonnon perustaja, jonka elinajasta ei ole varmoja tietoja (joidenkin tutkijoiden mielestä 600 eKr., joidenkin mielestä satoja vuosia aikaisemmin), mutta hänen elämästään on tarkkoja kertomuksia. Zarathustran oppi syntyi Iranissa, muinaisessa Persiassa, jossa siitä tuli valtionuskonto, mutta kun muslimivalloittajat tulivat 700-luvulla, ne jotka eivät tahtoneet kääntyä uuteen uskoon, pakenivat Intiaan. Iranissa elää kyllä edelleen pieni vähemmistö (Koraani laskee zarathustralaiset "Kirjan kansoihin", kuten juutalaiset ja kristityt), ja Suomessakin on iranilaisia maahanmuuttajia, jotka ovat zarathustralaisia. Tunnetuimpia zarathustralaisia oli Queen-yhtyeen Freddie Mercury. Uskontoon ei voi kääntyä. Zarathustralaisuuden pyhä kirja on Avesta. Sen vanhin osa, gathat, joita pidetään itsensä Zarathustran kirjoittamina, vaikenee homo- tai biseksuaalisuudesta. Zarathustralainen lakikirja, Vendidad (kirj. 250-650) puhuu "miehistä jotka makaavat miespuolisten kanssa kuten naispuolisten kanssa maataan, tai kuten nainen makaa miespuolisten kanssa" ja nimittää heitä demonien palvojiksi. Vanhat kommentaarit antavat luvan tappaa "sodomiitin". Zarathustralaisille tuli on Jumalan symboli, joka aina palaa temppelissä. Opin mukaan ihmisessä asuva henki on jumalallisesta tulesta singahtanut kipinä, joka on tuleva liekiksi ja yhtyvä korkeimpaan Tuleen. Mutta ihminen on sekä hyvämieli, vohumaana, että pahamieli, atamaana; ts. ihminen ei ole luonnostaan vain syntinen. Kristinusko on ottanut paljon vaikutuksia vanhoista persialaisista opeista. Itämaan tietäjät olivat maageja, zarathustralaisia pappeja ja astrologeja. Väitetään, että zarathustralaisuus on ehdotonta dualismia puhuessaan Jumalasta, Ahuramazdasta, ja perkeleestä, Ahrimanista, ja kuitenkin vaikka uskotaan sekä taivaaseen että helvettiin, viimeisenä tuomiopäivänä sielut nousevat ylös helvetistä - myös pahat henget - ja ne kulkevat tulisen virran yli jossa puhdistuvat ja pääsevät taivaaseen! Erikoispiirteenä mainittakoon vielä, että vainajat viedään perinteisesti kaupungin ulkopuolelle "Hiljaisuuden Torniin", jossa petolinnut syövät lihan luista. 

 (2) Alkukirkossa kristilliseen seurakuntaan pyrkijä otettiin katekumeeniksi, opetettavaksi, kunnes hän valmistui vastaanotettavaksi seurakunnan yhteyteen kasteen liiton kautta; hän lupasi luopua perkeleestä, kaikesta pahasta. Kuuntelijasta tuli nyt pistos, fidelis, uskollinen, josta saattoi kehittyä teleios, täydellinen, jonka rajapyykkinä oli ehtoollisen sakramentti, jota ei pidä sekoittaa yleisessä käytössä olleeseen Rakkauden Ateriaan. 

 Lähteet:

 Gulli Bergvall: KATARISMI, hieno "kerettiläisyyden" muoto; Ruusu-Risti 9-10/1981
Sven Krohn: KATAARIEN KRISTINUSKO JA ALBIGENSSISODAT; Ruusu-Risti 9-10/1982
Eino Krohn: KATAARIEN OPPIEN JUURET - Sven Krohnin uudet tutkimukset; Ruusu-Risti 3/1983
KATAARIEN PERINTÖ; moniste-suomennos saksankielestä, Pentagramm 7-8/1983, Lectorium Rosicrusianum
Seija Vääränen: GNOSTILAISUUS, JUNG JA STEINER... matkalla itseen; Takoja 1/1991
Jaakko Kari-Koskinen: TEOSOFIA KRISTINUSKOSSA; 1967
Rudolf Steiner: KRISTINUSKO JA VANHAN AJAN MYSTEERIUSKONNOT; Suomen antroposofinen liitto 1977
Friedrich Rittelmeyer: MEDITAATIO; Karisto Oy 1990
Pekka Ervast: SUURET USKONNOT; Kristosofinen kirjallisuusseura ry 1987
Pekka Ervast: PAAVALI JA HÄNEN KRISTINUSKONSA; Ruusu-Risti 1957
Dunderberg - Marjanen (toim.): NAG HAMMADIN KÄTKETTY VIISAUS; WSOY 2005
Jaakko Hämeen-Anttila (toim.): USKONTOJEN RISTEYKSISSÄ; Gaudeamus 2001 

Katso myös: linkkilista oikealla, kategoria Kataarit.