SAATANAN KUNNIAKSI

Alexandre Cabanel: Langennut enkeli. 1847.

Tätä juttua ei kannata tuomita etukäteen otsikon perusteella. Esittelyssä kirja, jonka kerrotaan olevan The Satanic Templen [linkki Suomen seurakunnan sivuille] ainoa kanoninen kirja, YouTube-videolla, "The Most 'Sacred' Book in Satanism... was not what I expected." (Käytän joitain lainauksia videolta tässä kirjoituksessa.) Kyseistä kanavaa Genetically Modified Skeptic pitää Drew, joka on ateisti ja skeptikko, mutta entinen evankelikaalinen kristitty. Tässä satiirisessa romaanissa langenneet enkelit valmistautuvat toiseen sotaan taivaita vastaan, missä Saatana nimitettäisiin Jumalaksi. Aiheesta myös, Lilith Starr - The Happy Satanist: Satan as Humanitarian Hero in "Revolt of the Angels", jota olen niin ikään käyttänyt lähteenä. 

Anatole France: Enkelien kapina. Suomentanut Joel Lehtonen, julkaissut Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta vuonna 1925. Kirja esitellään lyhyesti myös Tarukirja-blogissa.  Kirjailijan esittely Wikipediassa. Kirja näyttää löytyvän myös äänikirjana ainakin BookBeatista, sekä e-kirjana monista palveluista. Perinteisen kirjan löysin yksinkertaisesti kirjastosta, jossa se oli varastossa. 

Kirjan alku on mielestäni aika jaaritteleva, jopa pitkäveteinen - vanhahtava tyyli tietysti vaikuttaa siihen osaltaan - ennen kuin päästään itse asiaan. Suojelusenkeli nimeltä Arcade puhuu hänelle uskotulle ihmiselle: 

 Minä uskon juutalaisten ja kristittyjen Jumalaan. Mutta minä en tunnusta, että hän olisi luonut maailman; enintään on hän järjestänyt siitä yhden sangen vähäpätöisen nurkkakulman, ja kaikessa, mihin hän on koskenut, on hänen huonoälyisen ja raa'an henkensä leima. Minä en usko, että hän olisi iankaikkinen ja ääretön, sillä olisi järjetöntä kuvitella olentoa, jota aika ja paikka eivät rajoittaisi. Minä pidän häntä lahjoiltaan heikkona, vieläpä kovin heikkona. Lopuksi en usko, että hän olisi ainoa jumala: pitkään aikaan ei hän itsekään sellaista uskonut, vaan oli alussa polyteisti. Myöhemmin muuttui hän oman ylpeytensä ja uskokuntalaistensa imartelujen vaikutuksesta monoteistiksi. Hänen ajatusrakenteensa on hyvin epäloogillinen, eikä hän ole niin mahtavakaan kuin luullaan. Suoraan sanoen: hän on tietämätön ja itserakas demiurgi eikä mikään oikea jumala. Ne, jotka tuntevat hänen todellisen luonteensa, kuten minä, kutsuvat häntä Jaldabaothiksi.

Tämä nimi on otettu gnostilais-kristillisestä mytologiasta. Romaanissa demonit, toisin kuin eräät gnostikot, näkevät Jeesuksen Jaldabaothin petoksen jatkona: hän ei tullut vapauttamaan sieluja tai tuomaan valaistusta, vaan luomaan myytin tarkoituksena kerätä enemmän ylistystä ja kuuliaisuutta taivaan pahalle hallitsijalle. Kirjailija on erittäin tietäväinen kristillisestä myytistä ja tekstuaalisesta traditiosta; kirjassa on lukemattomia yksityiskohtaisia viittauksia kanonisiin ja apokryfisiin kristillisiin teksteihin, sekä historioitsijoihin ja teologeihin, puhumattakaan viittauksista Valistuksen ajan filosofeihin ja heidän teoksiinsa. 

Katso myös vanha blogijulkaisuni, "Jahve ja Isä Jumala", ajalta jolloin tunnustauduin kristityksi, ja jotenkin minun piti liberaalina esoteristina tehdä ero konservatiivisempaan jumalakäsitykseen, ja käytin niin historiantutkimuksen kuin esoteriankin runsain mitoin tarjoamia aineksia, kuten muutenkin kristinopin tulkinnassani (koko kyseinen blogini on todisteena tästä), kunnes kova tieteellinen  historiantutkimus vei voiton hämärästä toiveajattelusta, ja aloin menettää uskoani, mistä enemmän saman blogin kirjoituksessani "Minun tieni", erityisesti kappale Valontuoja, joka kertoo sitä seuranneesta luciferistisesta vaiheestani, jonka kautta viimein lopullisesti sanouduin irti kristinuskosta, ja joka symbolisella tasolla on edelleen yhtä validi - olenhan vieläkin lisäillyt tuota tekstiä nyt vuosia myöhemmin, vaikka käytännössä hengen elämässäni olen siirtynyt siitäkin eteenpäin kauan sitten. Kuten tuossa kirjoituksessani kerron, tulkitsin Lucifer-myyttiä nimenomaan gnostilaisuuden avulla, mutta täysin metaforisesti. C.G. Jung oli niin ikään kiinnostunut gnostilaisuudesta yhdessä vaiheessa, ja hänellä oli sanansa sanottavana myös paholaisesta. [Katso toisaalla tässä blogissa, "Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta", sekä "Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta."]

Romaanissa vanha demoni kertoo Jahvesta (eli Jaldabaothista):

Vietelläkseen sielut keksi hän erään sadun. Se ei tosin ollut laisinkaan niin älykäs ja syvällinen kuin ne myytit, joilla me olimme entisten oppilaidemme aatteita kaunistaneet, mutta kuitenkin oli se omiaan liikuttamaan heikkoälyisiä, joita tietysti on aina suurissa kansanjoukoissa. Hän julisti, että kaikki ihmiset olivat muka tehneet rikoksen ja synnin häntä vastaan, perisynnin, ja sen rangaistusta saivat he muka kärsiä koko tämän ja tulevan elämän ajan. (Uskottelevathan näet tyhmät kuolevaiset, että heidän olemassaolonsa jatkuu vielä haudan tuolla puolella.) Ja viekkaasti väitti Jahve, että hän oli nyt lähettänyt ainoan poikansa maailmaan lunastamaan verellään ihmiset tuosta velasta. Tosin on mahdoton ajatus, että rikos voitaisiin kuitata rangaistuksella, ja vielä mahdottomampi, että viaton saattaisi sovittaa syyllisen rikoksen. Syyttömän kärsimykset eivät tee tehtyä tekemättömäksi, vaan lisäävät ainoastaan pahaa uudella pahalla. Mutta kuitenkin oli niin surkeita raukkoja, että he rupesivat palvelemaan Jahvea ja hänen muka synnit sovittavaa poikaansa ja julistivat heidän kauheaa mysteeriään jonkinlaisena ilosanomana!

Mainitusta kuolemattomuuden toivosta sanotaan hieman myöhemmin nasevasti: "Sillä vähäpätöinen yleisö, joka ei tiedä, mitä tällä elämällä oikeastaan tekisi, tahtoo vielä toisen elämän, joka ei saisi koskaan loppua." Minulle buddhalaisena tämä on päivänselvää, mutta edes kristittynä esoteristina en uskonut ihmisen persoonallisen sielunelämän jatkuvuuteen. Tuo kristillinen "toivo" syntyy silkasta kuolemanpelosta, ja on luonteeltaan äärimmäisen egoistista. Siinä ei ole mitään ylevää ja kaunista. 

Pekka Ervast on pohtinut, kuinka yleensä esitetään että ihmisen pelastuminen on kokonaan Jumalan ansiota, mutta kadotukseen joutuminen (merkityksessä ikuinen rangaistus helvetin kärsimyksissä) yksin hänen omaa syytään, koska hänellä on vapaus valita. Mutta tällainen vapaaehtoinen valinta on looginen mahdottomuus, ellei vapautta ole ollut alusta saakka, ja ihminenpä ei ole itseään ja maailmaa luonut, eikä tätä uskoa ja valintaa. Lisäksi, jos olisi ikuinen kadotus, jokainen ajatteleva ihminen näkisi silloin että kaikki on turhaa. Silloin sellainen kammottava hirviö hallitsisi ihmiskuntaa, että olisi häpeällistä myöntyä tuon pahan hengen vaatimuksiin millään tavoin. Ihmisarvo sanoisi: "menen mieluummin ikuiseen kadotukseen noiden miljoonien kanssa, kuin ikuiseen autuuteen niiden harvojen kanssa, jotka sydämessään ja järjessään voivat hyväksyä Jumalan, joka on luonut ikuisen kadotuksen." Tämä on ehkä ytimekkäintä mitä ikinä olen lukenut asiasta sanotun, ja allekirjoitan sen täysin! 

Pekka Ervast kirjoitti myös kuinka Saatana on todellisuudessa aivan erilainen kuin se kuva jonka kristinoppi on hänestä luonut, mutta tämä menee yli tämän kirjoituksen varsinaisen aihealueen, joka käsittelee asiaa enempi symbolisesti. Suomessa tätä kantaa, joka näkee Saatanan todellisena vaan ei pahana,  edustaa parhaiten Azazelin Tähti. 

Saatanaa ei ole aina kuvattu pahana, petomaisena hirviönä. Romantiikan aikana myöhäisellä 1700-luvulla ja varhaisella 1800-luvulla, vallankumoukselliset kirjoittajat ja taiteilijat kuvittelivat uudelleen Saatanan hahmon eeppisessä runoelmassa, "Kadotettu paratiisi" [John Miltonin teos, jonka myös olen suureksi ylpeydekseni lukenut - se ei ollut aivan helppo tehtävä kirjan massiivisuuden ja runomuodon  huomioiden], sankarina, joka uskaltaa kapinoida Jumalan epäoikeudenmukaista tyranniaa vastaan. Vaikka romantiikan aika ja hedelmällisimmät visiot Saatanasta sankarina tulivat päätökseen 1850 tienoilla, idea yhä inspiroi lukuisia taiteilijoita, mukaan lukien Anatole France. Romaanin kuvaus Saatanasta ja hänen demoneistaan kuvaa täydellisesti saatanallisia ihanteita joihin modernit satanistit pyrkivät, kirjoittaa Lilith Starr, käydessään tuota samaa polkua kuin nuo romantiikan vallankumoukselliset. 

Helvettiin joukkoineen syösty Lucifer lausuu: "Toverit, voimme onnitella itseämme ja riemuita, sillä nyt olemme päässeet taivaallisesta orjuudesta. Täällä olemme toki vapaita, ja vapaus helvetissäkin on parempi kuin orjuus taivaassa". Näissä sanoissa kaikuu Miltonin säe Kadotetusta paratiisista: "Better to reign in Hell, than serve in Heaven." 

Anatole Francen kirjassa demonit ovat viettäneet aioneita helvetissä ja maan päällä ensimmäisen kapinan jälkeen, ja auttaneet ihmiskuntaa kehittämään sivistystään, hyvin prometeuslaisella tavalla. Ihmiset rakastavat demoneita ja ylistävät heitä jumalina: Dionysos, Isis, Zeus jne., kaikki klassisen maailman jumalat ovat demoneita, jotka kerran kapinoivat Jumalaa vastaan. Ja tässä on syvä totuus, tosin hiukan toisin päin: kristillinen kirkko teki pakanajumalista demoneita! Tähän päivää asti paholaisen kuvaukset sisältävät usein satyyrin sarvet ja sorkat, heijastaen kristinuskon mieltymystä demonisoida aikaisempien kulttuurien palvomia hyväntahtoisia luonnonjumalia. 

France kuvaa Saatanan prometeuslaisena hahmona, joka Prometheuksen lailla uskalsi tuoda ihmiselle tulen ja tiedon lahjat. Historian edistyessä, Saatana ja hänen demoninsa opettivat ihmisiä vaatettamaan itsensä nahkoihin, tekemään tulen, rakentamaan veneitä, keksimään pyörän ja oppimaan maanviljelyä, monien muiden oppien lisäksi. Heidän oppinsa eivät koskeneet ainoastaan yksinkertaista eloonjäämistä, vaan myös korkeampia taiteita - musiikkia, maalausta ja tanssia. 

Katsoessamme tarkemmin kirjan kuvausta Saatanasta, huomaamme että hänestä maalataan kuva humanitaarisena sankarina, myötätuntoisena ystävänä ja hyväntekijänä ihmiskunnalle, ja sellaisten lahjojen lähteenä kuten tieto, taide, kulttuuri ja sivistynyt laki. Kristillinen Jumala toisaalta kuvataan pahana teeskentelijänä, joka rakastaa tuskaa, kurjuutta ja kärsimystä, ja pyrkii alistamaan kaikki epäoikeudenmukaisen tyranniansa alle. 

Romaanissa on rönsyileviä sivujuonia, jotka minusta olivat vain paperin täytettä pääjuonen rinnalla, mutta silloin kun tarinassa päästään itse asiaan, se onkin sitten täyttä asiaa! Suosittelen kyllä niille jotka kokevat aihepiirin kiinnostavaksi. Romaani on onnistunut, jos se herättää ajatuksia ja saa vastakaikua lukijan sielussa - hyvä merkki on jos löydät niin puhuttelevia kohtia että haluat siteerata niitä, kuten minä teen. 

Kirjan lopussa ennen taisteluun ryhtymistä Saatana näkee unta sodasta, jossa hänen joukkonsa voittavat (lainaan pidemmän pätkän, koska tämä on todella ylevä huippukohta kertomuksessa ja sisältää suurta viisautta):

Ja Saatana kruunautti itsensä Jumalaksi. Taivaallisen Jerusalemin jalokivistä hohtaville muureille nousivat kaikki apostolit, piispat, pyhät neitsyet, marttyyrit, uskontodistajat, koko käydyn raivoisan taistelun ajan suloisessa rauhassa lepäillyt valittujen joukko, katselemaan ja nauttimaan suurenmoisista kruunausmenoista. Valittujen ilo oli ääretön, ja riemukseen näkivät he, miten kaikkein Ylimmäinen syöstiin helvettiin ja Saatana nousi Herran valtaistuimelle. Noudattaen Jumalansa tahtoa, joka kielsi heiltä surun, veisasivat he vanhoja kiitosvirsiään uudelle hallitsijalleen.

Ja Saatana loi terävät silmänsä alas avaruuteen ja katseli tuota pientä maa- ja vesipalloa, jonne hän oli aikoinaan istuttanut viinipuun ja järjestänyt ensimmäiset traagilliset kuorot. Ja sitten suuntasi hän katseensa Roomaan, jossa entinen, nyt kukistettu jumala oli perustanut valheella ja petoksella valtakuntansa. Sitä kirkkoa hallitsi silloin muudan pyhä mies. Saatana näki hänen rukoilevan ja itkevän. Ja hän sanoi hänelle: "Minä jätän morsiameni sinun huomaasi! Vaali sitä uskollisesti. Minä vahvistan sinulle entiset oikeutesi määrätä, minkälainen kirkonoppi on oleva, säätää, miten sakramentteja on noudatettava, laatia lait ja valvoa, että siveellisiä tapoja seurataan. Ja kaikkien uskovaisten täytyy alistua sinun määräyksiisi. Minun seurakuntani on iankaikkinen, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Sinä olet erehtymätön. Kaikki on ennallaan." Ja ääretön autuus täytti apostolin seuraajan sydämen. Hän heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallaan multaa ja vastasi: "Herrani minun Jumalani, minä tunnen sinun äänesi. Henkäyksesi vuotaa kuin palsami sydämeeni. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa. Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta."

Ja Saatana oli mieltynyt ylistyksiin ja kiitosvirsiin; hän kuunteli halusta, kun hänen viisauttaan ja valtaansa kehuttiin, iloitsi, kun cherubimit julistivat hänen hyviä tekojansa, eikä välittänyt enää ollenkaan Nectairen huilusta, koska se jumaloi luontoa, myönsi jokaiselle hyönteiselle ja ruohonkorrellekin osansa kaikkivallasta ja rakkaudesta ja neuvoi riemuun ja vapauteen. Saatana, jonka liha oli aina ennen, milloin hän vain ajatteli, missä vaivoissa maailma kitui, värissyt tuskasta, tunsi nyt itsensä sääliin taipumattomaksi. Hän piti kärsimystä ja kuolemaa kaikkivaltansa ja äärettömän laupeutensa luonnollisina seurauksina. Ja uhrien veri kohosi hänen puoleensa otollisena pyhänä savuna. Hän tuomitsi järjen kelvottomaksi ja vihasi tiedonhalua. Itse ei hän enää tahtonut oppia mitään, sillä hän pelkäsi, että jos hän hankkisi itselleen uusia tietoja, niin hän näyttäisi, ettei hänellä kuitenkaan niitä kaikkia voisi olla. Hän viihtyi hyvin mystillisyyden varjossa ja tekeytyi muka käsittämättömäksi, koska luuli arvonsa vähenevän, jos hänet ymmärrettäisiin. Sakea teologinen usva pimensi hänen aivonsa. Kului joku aika, ja hänen päähänsä pisti julistaa itsensä ainoaksi oikeaksi ja kolmiyhteiseksi Jumalaksi, niinkuin hänen edeltäjänsäkin oli julistanut. Kun hän näki Arcade'in hymyilevän julistukselle, karkoitti hän heti hänet kasvojensa edestä. Istar ja Zita olivat jo kauan sitten lähteneet takaisin maan päälle. Niin kuluivat vuosisadat nopeasti kuin sekunnit. Ja eräänä päivänä katsahti Saatana korkealta valtaistuimeltaan kadotuksen syvyyteen ja näki Jaldabaothin siinä helvetissä, jonne oli hänet heittänyt ja jossa hän itsekin muinoin oli ollut kahleissa. Jaldabaothin ylpeys ei näyttänyt lähteneen ikuisessa pimeydessä. Mustattuna, ruhjottuna, peloittavana, ylevänä loi hän kunnian kuninkaan asuinsijoihin halveksivan silmäyksen ja käänsi sitten päänsä pois. Ja kun uusi Jumala tarkasteli paremmin vihollistaan, huomasi hän hänen kärsivillä kasvoillaan älyn ja hyvyyden väikkeitä. Nykyään mietti Jaldabaoth maan kohtaloa, ja ajatellessaan sen katkeria kärsimyksiä sääli hän sitä syvästi. Yht'äkkiä kavahtaa hän pystyyn, levittää eetteriin käsivartensa kuin suunnattoman suuret airot, ja hän rientää opettamaan ja lohduttamaan ihmislapsia. Hänen ihmeellinen, ääretön varjonsa viihdyttää onnettoman planeetan pintaan langetessaan heti ihmisiä kuin suloinen rakkauden yö. 

Saatana heräsi kylmän hien vallassa. Nectaire, Istar, Arcade ja Zita seisoivat tuossa hänen vieressään. Bengalus-linnut visertelivät aamuvirttään. "Toverit", lausui suuri arkkienkeli, "me emme valloita taivasta. Riittää, että pystymme sen valloittamaan! Sota siittää sotaa, voitto tappiota. Voitetusta Jumalasta tulee Saatana, voittaneesta Saatanasta Jumala. Varjelkoon hyvä Sallima minua niin julmasta kohtalosta! Rakastan helvettiä, joka on kehittänyt henkeni, rakastan maata, jossa olen tehnyt hyvää sen vähän kuin tässä kauheassa maailmassa on mahdollista, maailmassa, jonka olennot eivät kykene mihinkään muuten kuin murhaamalla. Nyt on vanhan Jumalan maallinen valta meidän ansiostamme päättynyt, ja kaikki, mikä tällä taivaankappaleella rahtusenkin ajattelee, halveksii häntä tai ei tiedä hänestä mitään. Mutta mitä auttaa, vaikka ihmiset eivät enää olisikaan Jaldabaothin ikeessä, jos Jaldabaothin henki yhä asuu heissä: jos he ovat yhtä kateellisia, väkivaltaisia, riidanhaluisia, ahnaita ja yhtä typerästi kauneutta ja taiteita vihaavia kuin hänkin, heidän esikuvansa? Mitä auttaa, vaikka he ovat kukistaneet julman demiurgin, jos he eivät tottele ystävällisiä demoneja, jotka opettavat heille, mikä on oikea totuus, Dionysos, Apollon ja muusat? Entä sitten me itse, me taivaalliset henget, korkeat demonit? Me kukistamme tyrannimme, Jaldabaothin, kun hävitämme omasta sielustamme tietämättömyyden ja turhan pelon." Ja Saatana sanoi puutarhurille: "Nectaire, sinä taistelit rinnallani ennen maailmojen alkua. Me jouduimme silloin tappiolle, koska emme ymmärtäneet, että voitto on Henkeä ja että meidän on ahdistettava ja tuhottava Jaldabaoth omassa itsessämme, ei missään muualla."

 

Mieleni tekee huudahtaa: Hail Satan! Pitäisikö seuraavaksi polttaa raamattu..? 

Katso myös tässä blogissa: Saatanan litania.

Buddhalainen Pääsiäinen

 Maailmassa on muita uskomuksia. Kristityille Jeesus on totuus, valo ja tie. Buddhalaisuudessa on samoja ideoita, mutta eri muodoissa. 

Joillekin totuus on Dharma. Joillekin valo on valaistunut bodhimieli. Joillekin tie on Buddhan tie: Jalo kahdensanosainen tie.

Kenties kaksi tietä eivät ole niin erinäköisiä. Kenties voimme jopa kuvitella Buddhan ja Jeesuksen tulevan toimeen. 

Jeesus nähtävästi otti toisten kärsimykset tehdäkseen maailmasta paremman paikan - Buddha pyrki vapauttamaan maailman kärsimyksestä. 

Buddhalaisuuden ensimmäinen jalo totuus on totuus kärsimyksestä. Kuten Kristuksen passio, kuitenkaan tämäkään totuus yksin ei ilmaise kovin toiveikasta sanomaa. 

Useimmissa buddhalaisuuden virtauksissa on ajatus tuskan ottamisesta ja toivon tai ilon jättämisestä. Se on osa mettaharjoitusta. Se on osa "tonglenia". Tällä tavalla kenties molemmat uskonnot "eivät ole yksi eivätkä kaksi" vaan osoittavat totuuteen, joka on suurempi kuin kumpikaan voi kuvitella. 

Totuus polusta, neljäs jalo totuus, välittää Buddhan opin hyvän uutisen. Siten Buddha ei kuollut puolestamme. Hän eli niin että hänen kohotetun tietoisuuden esimerkkinsä avulla me voisimme vapauttaa itsemme. "Tarkkaavaisuus on tie kuolemattomuuteen", sanoo Dhammapada. "Tarkkaamattomuus tie kuolemaan. Ne, jotka ovat tarkkaavaisia, eivät kuole. Ne, jotka ovat tarkkaamattomia, ovat jo kuin kuolleita." Tarkkaavaisuus on tie, mutta kukaan ei voi olla tarkkaavainen puolestamme. Tästä näkökulmasta näyttäisi että buddhalaisuus on kristinuskon antiteesi. Vai onko? 

Katsotaanpa hetki Jeesuksen syntiemme tähden kuolemisen sijaissovitusaspektin yli. Mitä jos, ennemmin kuin hänen kuolemansa, se onkin hänen esimerkkinsä kuinka elää, joka osoittaa tien ikuiseen elämään? Voiko kukaan kristitty väittää vastaan elämistä Kristuksen elämän esimerkki mielessään? Siinä valossa voisimme lukea seuraavan kohdan Dhammapadasta ja ihmetellä olisiko se sittenkin kristillisestä Raamatusta: 

"Jos ihminen on tarkkaavainen, jos hän on herännyt ja tietoinen, jos hänen tekonsa ovat puhtaita ja toimintansa harkittua, jos hän hillitsee itseään ja elää lakia noudattaen - silloin hänen kunniansa kasvaa." 

Buddhalaiselle jokainen tarkkaavaisuuteen palaamisen hetki, jokainen itse Buddhan elämän elämiseen palaamisen hetki on ylösnousemus kuolleista ja paluu kuolemattomuuden tielle. Mutta eikö sama ole totta kristitylle, joka langettuaan tällä hetkellä, kuten kaikki meistä tekevät ajoittain, nousee elämään elävän Kristuksen esimerkkiä seuraavana hetkenä? 

Tullakseen Buddhaksi, Siddhartha Gautaman uskon "itseen" täytyi kuolla. Kun tämä tapahtui, hänen todellinen luonnollinen Nirvanan tilansa ylösnousi. 

Jeesusta ja Buddhaa kumpaakin koeteltiin ja kiusattiin, mutta eri tavoin. Kun ihmisruumis on heikko, erityisesti paastoamisesta pitkiä aikoja, silloin vääriä päätöksiä ja näkemyksiä pälkähtää päähän. Sekä Jeesusta että Buddhaa koeteltiin tällä tavalla, ja he olivat voittoisia.

• Jeesus vietti 40 päivää paastoten erämaassa, ja lopussa häntä kiusasi paholainen. Paholainen kiusasi häntä hänen oletetussa heikossa tilassaan vallalla; vallalla hallita maailmaa, ja vallalla luoda asioita (kuten leipää kivistä). Jeesus on saattanut olla nälkäinen, mutta hän ei ollut heikentynyt voimassaan vastustaa pahaa ja kiusausta, ja hän torui paholaista. Paholainen kykenemättömänä viettelemään Jeesuksen, lähti voitettuna.
• Siddhartha Gautama (mies, josta tuli Buddha) oli niin ikään erämaassa, ja vietti 49 päivää meditoiden puun alla, jota myöhemmin kutsuttiin Bodhipuuksi ("valaistumisen puuksi"). Jeesuksen lailla häntä kiusasi Mara (demoni, joka muistuttaa paholaista kristinuskossa; katso tässä blogissa: Paholainen Buddhalaisuudessa). Mara kiusasi häntä himokkailla haluilla, vallalla, ja lopulta käänsi koko armeijansa raskauden häntä kohti. Nuolten lentäessä häntä kohti, Siddharthan tarvitsi ainoastaan kohottaa kätensä ja ne muuttuivat kukiksi. Mara, kykenemättömänä viettelemään tai estämään Siddharthaa tulemasta valaistuneeksi, lähti voitettuna.

Molemmat olivat merkittäviä fyysisiä ja mentaalisia kestävyyden ja voiman koetuksia. Mikä tärkeintä, ne osoittivat että jopa vaikeimpina hetkinämme heidän määrätietoisuutensa ja tasapainonsa olivat apuna. Kyky nähdä asiat vääränä eli harhanomaisena auttoi heitä reagoimaan tarkoituksenmukaisesti siihen mitä he kohtasivat. 

Sekä Jeesus että Buddha löysivät jotain merkittävää matkoillaan: ystävällisyyttä ja myötätuntoa. Joita ilman heidän tarinoillaan olisi saattanut olla erilainen lopputulos. Arkisten henkilöiden kanssakäymiset näiden kahden merkittävän hahmon kanssa osoittavat, että emme ole erillisiä muista, ja kamppailu voidaan nähdä tavallaan jaettuna. 

• Jeesusta lyötiin ja hänet pakotettiin kantamaan ristiä, jolle hänet ristiinnaulittaisiin, läpi katujen. Hänen fyysinen ruumiinsa oli kulunut, hän kaatui kolme kertaa. Sitten erästä pyydettiin auttamaan häntä kantamaan ristiä - Simon Kyreneläistä. Taakka ei ollut enää yksin hänen, toisen auttaessa häntä kantamaan ristiä. Jeesuksen ristiinnaulitsemiseksi ja kuolemiseksi ristillä syntiemme tähden, ristin täytyi saavuttaa päämääränsä. Ilman Simonia tämä ei todennäköisesti olisi tapahtunut. Simonin rooli kristinuskossa ei loppunut tähän. Myöhemmin hänet vihittiin ensimmäiseksi piispaksi nykyiseen Avignonin arkkihiippakuntaan, ja traagisesti hänet ristiinnaulittiin myöhemmin elämässään. Tulkittiinpa kirjoituksia niin että Simonia käskettiin kantamaan ristiä, tai että hänellä oli myötätuntoa Jeesusta kohtaan, kaiken kaikkiaan teko voidaan nähdä myötätuntona. 
• Siddhartha, ennen kuin hän oli Buddha, harjoitti lukuisia askeettisia metodeja, jotka eivät auttaneet häntä löytämään totuutta jota hän etsi. Ei ennen viimeistä harjoitustaan, missä hän tuskin söi ja oli kirjaimellisesti kävelevä luuranko, kun joki lähes huuhtoi hänet mukaansa ja hän oli vähällä kuolla. Kun hän selvisi rannalle, nuoren ohikulkevan Sujata-nimisen tytön ystävällisyys pelasti hänen henkensä tämän tarjotessa hänelle hiukan maitoriisiä. Tästä pienestä teosta oli apua Siddharthan ollessa lähellä kuolemaa, ja se salli hänen hitaasti saada takaisin voimansa. Sillä oli myös toinen syvällinen seuraus - Siddhartha oivalsi että äärimmäisyyksiin meneminen ei ollut vastaus (mikä tunnetaan "keskitienä" buddhalaisuudessa). Saatuaan takaisin voimansa, hän meditoi kunnes löysi totuuden jota etsi.

Molemmat kohtasivat vaikeuksia polulla kohti erillisiä kohtaloitaan. Kuitenkaan kumpikaan ei olisi kyennyt "päättämään tarinaa", kuten sen tänä päivänä tunnemme, ilman tavallisten ihmisten apua, jotka olivat sivullisia. Maallikkoharjoittajina on tärkeä asia muistaa että se ei ole aina suuri teko jota tarvitaan.  Joskus se on tuo pieni, näennäisesti tavanomainen teko jota et halua suorittaa, jolla tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset. 

Jeesus ja Buddha molemmat "ylösnousivat" eri tavoin ja eri syistä. Jeesuksen kuollessa ristillä ja tullessa haudatuksi, Buddha vannoi meditoivansa puun alla kunnes saavuttaisi heräämisen. Kuitenkin molemmat saavuttivat jotain, jonka tuloksena nämä suuret uskonnot pysyivät. 

• Jeesus, tultuaan haudatuksi, nousi kuolleista kolmen päivän kuluttua, jonka tähden pääsiäistä juhlitaan. Tämä on tärkeää koska hänen täytyi kuolla noustakseen ylös. Ennen kuin tämä tapahtui, kertomus Jeesuksesta olisi saattanut päättyä ristille ja haihtua muistista. Kuitenkin Jeesus tiesi että näiden tapahtumien täytyi tapahtua täyttääkseen profetian ja sen mitä hänen täytyi tehdä ihmiskunnan puolesta. Tämä perustavanlaatuinen tapahtuma korostaa sekä kristinuskoa että Jeesusta tavalla, jota ei löydy muista Abrahamilaisista uskonnoista. 
• Buddhan niin ikään täytyi kuolla noustakseen ylös, mutta ei sillä tavoin kuin voisimme olettaa. Perustavanlaatuinen käsitys buddhalaisuudessa on ei-itse, oppi joka lausuu että meillä ei ole pysyvää, muuttumatonta, riippumatonta itseä. Me olemme väliaikaisten asioiden ryhmittyminen, jotka tunnetaan viitenä aggregaattina (Namarupa), jotka saavat meidät uskomaan - syvästi - itsen ideaan. Tässä uskomuksessa olemme kuin sairaita potilaita johtuen ahneuden, vihan ja harhan kolmesta myrkystä, jotka saavat meidät luomaan tarkoituksellisia tekoja (Karma), jotka vuorostaan pitävät meidät vangittuina uudelleen syntymisen kiertokulkuun. Tämä koko prosessi, joka tunnetaan Samsarana, on "kärsimystä" (Dukka). 

Tässä kohtaa Buddhan "kuolema" tulee kuvainnollisesti kyseeseen. Jotta hän kykeni oivaltamaan tämän totuuden absoluuttisella tasolla, jotta hänestä tulisi herännyt ja valaistunut, hänen täytyi lopettaa toiminta joka aiheuttaa tämän uskomuksen itseen (Namarupa). Sen tähden hänen täytyi rauhoittaa mieli saavuttaakseen oivalluksen - ei helppo askel. Häneltä vei 49 päivää pääasiassa kamppailuun mieltä vastaan ja sen takertumisia ja haluja itsen ideaan ja myrkkyihin jotka se luo. Vähitellen hän kykeni tekemään tämän voitettuaan Maran ja hänen armeijansa (jota myös verrataan omiin mielentiloihimme). Sitten tässä pisteessä missä hän oli olennaisesti "pysäyttänyt" mielensä kaoottisen luonnon, hän oli kuollut. Mutta tämä kuolema koski ainoastaan itsen ideaa. 

Nyt hän oli herännyt - kykenevä näkemään selvästi, ilman harhaa, asioiden todellisen luonnon. Hän kykeni näkemään syvälle ilmiöiden pysymättömään luontoon, ilmiöiden syntyyn keskinäisessä riippuvuudessa, ja ei-itsen totuuteen. Silloin aivan kuin olisi noussut kuolleista, hän oli valaistunut olento. Hän ei ollut enää sama henkilö kuin ennen - hän oli nyt valaistunut olento, Buddha. Enää eivät ahneuden, vihan ja harhan myrkyt kyenneet tartuttamaan häntä. Hän "kuoli" nähdäkseen lääkkeen, ja parantui noustessaan. 

Vaikka tämä ylösnousemus ei ole millään tavoin samankaltainen kuin Jeesuksen, molempien täytyi "lopettaa" olemassaolo jossa he olivat, ja "aloittaa uudelleen". Ja kun he niin tekivät, he eivät olleet täsmälleen samanlaisia kuin ennen. He olivat nyt kykeneviä olemaan vuorovaikutuksessa tavalla joka oli erilainen, ja kykenivät auttamaan muita toisin kuin "aiemmassa" olemassaolossaan. 

Jeesusta henkisessä ruumiissaan eivät edes tunnistaneet hänen aiemmat oppilaansa! Tämä on merkittävä osa kertomusta, mutta sillä on myös tarkoitus. Kun he lopulta ymmärsivät että se oli Jeesus (alunperin erillään Tuomaasta), se toi esiin perustan kristinuskolle, ja uskolle jonka ihminen siihen asettaa. Ylösnousemuksen kyky kaikille kristityille on osa tuota perintöä. Meidän maailmassamme Jeesuksen pappeus jatkuu kirkon ja Raamatun evankeliumien kautta. 

Buddha, nyt puhtaana harhasta, kykeni näkemään (ja kommentoimaan ääneen) että kaikki älylliset olennot voisivat saavuttaa saman mitä hän. Sisimmältään kaikilla oli Buddhaluonto. Kuitenkin olemme harhan hämärtämiä, emmekä kykene näkemään sitä. Sitten hän alkoi opettaa vuosikymmeniä, auttaen monia tavoittamaan Nirvanan tilan, kuten hän. Hänen opetuksensa jatkuvat hänen saarnoineen ja luostariyhteisöineen läpi maailman. 

Molempien "ylösnousemus", vaikkakin erilainen, osoitti maailmalle yhden asian: myötätunto ei ole ainoastaan universaalia, vaan elintärkeää. 

Hyvää Pääsiäistä! 

Lähteet:

A Buddhist Easter

A Buddhist View of Easter

The Buddhist Easter

Katso myös:

Buddhalaisuus ja kristinusko

Mitä buddhalaisuus opettaa pahasta

Tämä käännös syntyi luonnollisesta tarpeesta Ukrainan sodan tähden, koska olemme joutuneet todistamaan Venäjän armeijan hirmutekoja siviilejä kohtaan, ja väistämättä mieleen saattaa hiipiä ajatus venäläisten pahuudesta... Toisaalta venäläiset itse on kyllästetty tarkoitushakuisella propagandalla ukrainalaisista ja länsimaista. Valitsin tarkoituksella käännettäväksi vain yhden hyvin lyhyen ja selkeän (pelkistetyn) kirjoituksen aiheesta. Olkoon se lähtökohta syvällisemmälle lisätutkimukselle. 

 Paha on sana jota monet ihmiset käyttävät ajattelematta syvällisesti mitä se merkitsee. Yleisten pahaa koskevien ajatusten vertaaminen buddhalaisiin opetuksiin pahasta voi johtaa syvällisempään ajatteluun pahasta. Se on aihe mistä ymmärryksesi muuttuu ajan kuluessa. Tämä kirjoitelma on ymmärryksen pikakuva, ei täydellistä viisautta.

Pahan pohtiminen

Ihmiset puhuvat pahasta ja ajattelevat sitä useilla erilaisilla ja joskus ristiriitaisilla tavoilla. Kaksi yleisintä ovat nämä:

• Paha synnynnäisenä ominaisuutena. On yleistä ajatella pahaa joidenkin ihmisten tai ryhmien synnynnäisenä ominaisuutena. Toisin sanoen, joidenkin ihmisten sanotaan olevan pahoja. Paha on ominaisuus, joka on synnynnäisenä heidän olemuksessaan.
• Paha ulkoisena voimana. Tämän näkemyksen mukaan paha väijyy ympärillä ja tartuttaa tai viettelee varomattomat tekemään pahoja asioita. Joskus paha personifioidaan Saatanana tai jonain muuna hahmona uskonnollisesta kirjallisuudesta. 

Nämä ovat yleisiä, suosittuja ajatuksia. Voit löytää paljon syvällisempiä ja vivahteikkaampia ajatuksia pahasta monissa filosofioissa ja teologioissa, itämaisissa ja länsimaisissa. Buddhalaisuus torjuu molemmat näistä yleisistä tavoista ajatella pahasta. Katsotaan niitä yksi kerrallaan.

Paha ominaisuutena on vastoin buddhalaisuutta

Ihmisten lajittelu "hyviin" ja "pahoihin" pitää mukanaan hirveän ansan. Kun toisten ihmisten ajatellaan olevan pahoja, tulee mahdolliseksi oikeuttaa heidän vahingoittamisensa. Ja siinä ajattelussa ovat aidon pahan siemenet. 

Inhimillinen historia on läpikotaisin kyllästetty väkivallalla ja julmuudella jota on tehty "hyvän" puolesta "pahoiksi" luokiteltuja ihmisiä vastaan. Suurin osa massiivisista kauhuista joita ihmiskunta on aiheuttanut itselleen on saattanut tulla tämän kaltaisesta ajattelusta. Omasta omahyväisyydestään huumaantuneet ihmiset, tai ne jotka uskovat omaan luontaiseen moraaliseen ylemmyyteensä, liian helposti antavat itselleen luvan tehdä kammottavia asioita niille joita he vihaavat tai pelkäävät. 

Ihmisten jakaminen erillisiin osiin tai kategorioihin on hyvin epäbuddhalaista. Buddhan opetus neljästä jalosta totuudesta kertoo meille, että kärsimystä aiheuttaa ahneus tai jano, mutta niin ikään että ahneus on juurtunut eristäytyneen, erillisen itsen harhaan. 

Läheisesti tähän liittyy oppi ehdollistetusta seuraamuksesta, joka sanoo että kaikki ja jokainen on keskinäisen riippuvuuden verkko, ja verkon jokainen osa ilmaisee ja heijastaa jokaista muuta verkon osaa.

Ja niin ikään tähän läheisesti liittyy Mahayana-oppi Sunyatasta, "tyhjyydestä". Jos olemme tyhjiä sisäsyntyisestä olemuksesta, kuinka voimme olla itsessämme mitään? Ei ole olemassa itseä, johon sisäsyntyiset ominaisuudet tarttuisivat. 

Tästä syystä buddhalaista neuvotaan voimakkaasti olemaan lankeamatta tapaan ajatella itseään tai muita itsessään hyvinä tai pahoina. Pohjimmiltaan on vain toiminta ja reaktio; syy ja seuraus. Ja tämä vie meidät karman luo, johon palaan pian.

Paha ulkoisena voimana on vierasta buddhalaisuudelle

Jotkut uskonnot opettavat että paha on voima itsemme ulkopuolella, joka viettelee meitä syntiin. Tämän voiman ajatellaan joskus olevan Saatanan tai eri demonien aikaan saama. Uskovaisia rohkaistaan etsimään voimaa itsensä ulkopuolella taistellakseen pahaa vastaan, katsomalla Jumalan puoleen. 

Buddhan oppi ei voisi olla erilaisempi:

"Ihminen itse tekee pahan, itse hän myös kärsii; itse hän sen jättää tekemättä, itse hän myös puhdistuu. Puhdas ja epäpuhdas (seisovat ja sortuvat) itsestään, kukaan ei voi toista puhdistaa." (Dhammapada, luku 12, säe 165)

Buddhalaisuus opettaa meille että paha on jotain jonka luomme, ei jotain jota me olemme tai jokin ulkopuolinen voima joka tartuttaa meidät.

Karma

 Sanaa karma, kuten sanaa paha, käytetään usein ilman ymmärrystä. Karma ei ole kohtalo, myöskään se ei ole jokin kosminen oikeusjärjestelmä. Buddhalaisuudessa ei ole Jumalaa ohjaamaan karmaa palkitsemaan joitain ihmisiä ja rankaisemaan toisia. Se on vain syy ja seuraus.

Theravada-oppinut Walpola Rahula kirjoitti:

"Palin sana kamma, tai sanskritin sana karma (juuresta kr tehdä), kirjaimellisesti merkitsee 'toimintaa', 'tekemistä', mutta buddhalaisessa teoriassa karmasta sillä on erityinen merkitys: se tarkoittaa ainoastaan 'tahdonalaista tekoa', ei kaikkea toimintaa. Myöskään se ei tarkoita karman seurausta, kuten monet ihmiset virheellisesti ja vapaasti käyttävät sitä. Buddhalaisessa terminologiassa karma ei koskaan tarkoita sen seurausta; sen seuraus tunnetaan karman 'hedelmänä' tai 'seurauksena' (kamma-phala tai kamma-vipaka)."

Me luomme karman ruumiin, puheen tai mielen tarkoituksellisilla teoilla. Ainoastaan teot jotka ovat puhtaita halusta, vihasta tai harhasta, eivät tuota karmaa.

Lisäksi meihin vaikuttaa luomamme karma, mikä voi näyttää kuin palkkiolta tai rankaisulta, mutta me "palkitsemme" ja "rankaisemme" itseämme. Kuten Zen-opettaja kerran sanoi: "Se mitä teet on se mitä tapahtuu sinulle". Karma ei ole kätketty tai mystinen voima. Kun kerran ymmärrät mitä se on, voit itse tarkkailla sitä toiminnassa. 

Älä eristä itseäsi

Toisaalta on tärkeää ymmärtää että karma ei ole ainoa voima joka työskentelee maailmassa, ja kauheita asioita todella tapahtuu hyville ihmisille. Esimerkiksi kun luonnonkatastrofi iskee yhteisöön ja aiheuttaa kuolemaa ja tuhoa, joku usein spekuloi että nuo katastrofin vahingoittamat kärsivät "huonosta karmasta", tai muutoin (monoteisti saattaisi sanoa) Jumalan täytyy rangaista heitä. Tämä ei ole taitava tapa ymmärtää karmaa. 

Buddhalaisuudessa ei ole Jumalaa tai yliluonnollista välittäjää palkitsemassa tai rankaisemassa meitä. Lisäksi muut voimat kuin karma aiheuttavat monia haitallisia olosuhteita. Kun jokin kammottava iskee toisiin, älä kohauta olkiasi ja oleta että he "ansaitsivat" sen. Tämä ei ole mitä buddhalaisuus opettaa. Ja pohjimmiltamme me kaikki kärsimme yhdessä.

Kusala ja Akusala

Koskien karman luomista, Bhikkhu P.A. Payutto kirjoittaa että Palin sanat jotka vastaavat "hyvää" ja "pahaa", kusala ja akusala, eivät tarkoita mitä länsimaalaiset yleensä tarkoittavat "hyvällä" ja "pahalla". Hän selittää: 

"Vaikka kusala ja akusala joskus käännetään 'hyväksi' ja 'pahaksi', tämä saattaa olla harhaanjohtavaa. Asioita jotka ovat kusala, ei aina pidetä hyvinä, kun taas jotkin asiat saattavat olla akusala, eivätkä silti yleisesti pahoina pidettyjä. Masennusta, melankoliaa, laiskuutta ja häiriötekijää esimerkiksi, joskin akusala, ei yleensä pidetä 'pahoina' kuten me sen tunnemme. Samaan tapaan jotkin kusalan muodot, kuten ruumiin ja mielen tyyneys, eivät ehkä helposti taivu yleiseen ymmärrykseen sanasta 'hyvä'...

... Kusala voidaan tulkita yleisesti 'älykkääksi, taitavaksi, tyytyväiseksi, hyödylliseksi, hyväksi' tai 'siksi joka poistaa kärsimyksen'. Akusala määritellään päinvastaisella tavalla 'epä-älykkäänä', 'taitamattomana', ja niin edelleen."

Tärkeä näkökulma on se, että buddhalaisuudessa "hyvä" ja "paha" ovat vähemmän tekemisissä moraalisten arvioiden kanssa, kuin ne ovat - hyvin yksinkertaisesti - tekemisissä sen kanssa mitä teet ja niiden seurausten kanssa, joita tekemisesi luo. 

Katso syvemmälle

Tämä on pelkistetyin esittely useisiin vaikeisiin aiheisiin, kuten neljä totuutta, Sunyata ja karma. Älä hylkää Buddhan oppia ilman lisätutkimusta. Zen-opettaja Taigen Leighton piti dharmapuheen kuukausi syyskuun 11. jälkeen. Tässä vain ote:

"Mielestäni ei auta ajatella pahan voimia ja hyvän voimia. On olemassa hyviä voimia maailmassa, ihmisiä jotka ovat kehittyneitä hyväntahtoisuudessa, kuten palomiesten reaktio, ja kaikkien ihmisten jotka ovat tehneet lahjoituksia hyväntekeväisyyteen. 

Harjoitus, todellisuutemme, elämämme, eloisuutemme, ei-pahuutemme, on vain huomioida ja tehdä mitä voimme, vastataksemme kuten tunnemme että voimme juuri nyt, kuten Janinen antamassa esimerkissä olla positiivinen ja lankeamatta pelkoon tässä tilanteessa. Ei ole niin, että joku tuolla ylhäällä tai maailmankaikkeuden lait tai miten haluammekin sen ilmaista, saa kaiken kääntymään parhain päin. Karma ja ohjeet koskevat vastuun ottamista tyynyllä istumisestasi (Zazen: suom.huom.) ja sen ilmaisemista elämässäsi millä tahansa tavalla voit, mikä tahansa tapa onkin positiivinen. Se ei ole jotain jonka voimme toteuttaa perustuen johonkin kampanjaan pahaa vastaan. Emme voi tarkalleen tietää teemmekö sen oikein. Voimmeko olla auliita olemaan tietämättä mikä on oikea asia tehtäväksi, vaan itseasiassa vain huomioida miltä tuntuu juuri nyt, vastata, tehdä minkä luulemme olevan parasta, jatkaen sen huomioimista mitä teemme, pysyä suoraselkäisinä kaiken hämmennyksen keskellä? Tällä tavalla minä luulen että meidän täytyy vastata maana. Tämä on vaikea tilanne. Ja me kaikki todellakin painiskelemme kaiken tämän kanssa, yksilöllisesti ja maana." 

Lähde:

Learn Religions: Buddhism and Evil; How do buddhists understand evil and karma?

Katso myös:

Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta

Paholainen buddhalaisuudessa

Buddhalaisuus ja sota

Buddhalaisuus ja Luciferismi

Tämä muiden kirjoituksista koottu ja käännetty juttu puoltaa paikkaansa, koska olen itse ollut jonkin aikaa luciferisti (katso blogin yläosaan linkitetty kirjoitus "Minun tieni"), kunnes puolisoni kuolema pisti koko elämäni uusiksi (ennen kaikkea hyvällä tavalla minun kannaltani, pakko sanoa; hänen kannaltaan se oli toki valitettavaa - mutta väistämätöntä), ja lyhyen tunnustuksettoman kauden jälkeen löysin Nichiren-buddhalaisuuden. En millään muotoa tänäkään päivänä pidä luciferismiani arvottomana tai negatiivisena asiana, päinvastoin! Henki on sama edelleen, vaikka en myöskään yhdistele eri ajatussuuntia: niillä on luonnostaan tietty sukulaisuus. Kun jokin on sisäistetty, symbolit ja nimet ovat merkityksettömiä. Siinä missä buddhalaisuus on ikivanha traditio johon on hyvä tukeutua, luciferismi on moderni luomus ja melko hajanainen; se on sitä millaiseksi sen teet. (Huom: minä itse silloin aikoinaan päädyin termiin "luciferismi", joka mielestäni istuu paremmin suomenkieleen kuin suoraan englannista väännetty "luciferianismi": vertaa "satanismi"!) 

Koska kirjoitus on käännös, en välttämättä itse esittäisi asioita ihan noin kärjistetysti, mutta ymmärrän kyllä. Vaikka abrahamilaisiin uskontoihin luetaan kolme suurta uskontoa, lienee selvää että kirjoituksen kärjekkäimmät lausunnot soveltuvat tänä päivänä lähinnä yhteen niistä, ja jokainen tietää mitä tarkoitan. 

Tänä päivänä kaikki yrittävät korostaa mitä eri maailman uskonnoilla on yhteistä. Jotkut menevät niin pitkälle, että sanovat kaikkien uskontojen palvovan samaa jumalaa. Joidenkin mukaan syy tähän uskontojen väliseen dialogiin on se, että puhuminen johtaa harvempiin väärinymmärryksiin, joka johtaa vähäisempään väkivaltaan. Ongelma abrahamilaisten uskontojen kanssa on se, että mitä enemmän niistä oppii, sitä vähemmän niitä kunnioittaa. Ja vielä pahempaa: mitä enemmän viettää aikaa niiden seuraajien parissa, sitä vähemmän niitä kunnioittaa. 

Päältä katsoen on useita suuria tapoja joilla buddhalaisuus näyttää kertakaikkisen yhteensopimattomalta abrahamilaisten uskontojen kanssa. Tärkeä buddhalaisuuden opinkappale on se että toimitaan tavalla joka minimoi muiden tuntevien olentojen kärsimystä. Periaate tämän takana on myötätunto. Siihen liittyvä opetus on kaikkien asioiden keskinäinen riippuvuus, joka jalostaa niiden vaikutusten arvostusta joita toimillasi on muiden olentojen hyvinvointiin. 

Sellaisia käsityksiä ei ole abrahamilaisissa uskonnoissa. Työskentely kärsimyksen vähentämiseksi on oheistuotetta jumalan ohjeiden seuraamiselle - jos homoseksuaalit tapetaan, olkoon sitten niin. Jumala sanoo niin. Sillä ei ole väliä vähentääkö vai lisääkö tämä kärsimystä maailmassa. Samalla tavoin naisille täytyy osoittaa heidän paikkansa, ja ei-uskovia vainotaan. Myötätunnolla ei ole tekemistä sen kanssa; ainoastaan alistumisella on merkitystä. 

Kun ajattelet buddhalaisuutta länsimaisesta perspektiivistä, mitä todennäköisimmin kuvittelet ryhmän munkkeja kävelymeditaatiossa, tyyni ilme kasvoillaan. Kuitenkin tasapaino on olennaista. Tietyt vasemman käden Vajrayana-lahkot, yhtä hyvin kuin hindujen aghorit, pilkkaisivat tätä tulkintaa. Kun vuorostaan kuulemme termin "Lucifer", useimpiin välittömästi iskee pelon ja inhon tunne. Juutalais-kristillisessä kosmologiassa häntä pidetään paholaisena, joka johti Aadamin ja Eevan harhaan, pakottaen heidät syntiin ja erottaen heidät jumalasta. Lucifer on muka jumalan arkkivihollinen, ja häntä pitäisi välttää mihin hintaan tahansa. Useimpien ihmisten välitön reaktio näyttää olevan, että Lucifer on Saatana, eikö olekin? Tietenkin hyvinä poikina ja tyttöinä jotkut meistä oppivat että Saatana on paha. Saatana on helvetin hallitsija, minne pahat ja pelastumattomat ihmiset menevät. 

Onko Lucifer Saatanan nimi? Kyllä ja ei. Ei, jos tarkastelet historiaa, se ei koskaan ollut paholaisen nimi jos menemme tiukasti kaanonin mukaan. Kyllä, koska Lucifer on titteli, ja on niitä jotka pitävät Luciferia valonkantajana ihmiskunnalle, riippuen myyteistä jotka he valitsevat uskontonsa tulkinnaksi. Saatana ei ole yksinkertaisesti pahan ja tuhon sanansaattaja. Hän edustaa yksilöllisyyttä, ja vastustusta dogmaattiselle uskolle... 

Luciferismilla ei ole määritettyjä ohjeita mitä tehdä toisten tietoisten olentojen kärsimyksen suhteen. Julmuus kuitenkin nähdään pikkumaisena, ahdasmielisenä, jopa petomaisena. Abrahamilainen vaatimus miespuolisten lasten sukupuolielinten silpomisesta tyrmistyttää luciferistia, joka on taipuvainen näkemään sen karkeana vaikutusvallan rikkomuksena jolla on taikauskoinen alkuperä. 

Älä usko sokeasti mitä minä sanon. Älä usko koska toiset vakuuttavat sinut minun sanoistani. Älä usko mitään mitä näet, luet tai kuulet muilta, tulipa se auktoriteetilta, uskonnollisilta opettajilta tai teksteistä. Älä nojaa yksin logiikkaan, älä myöskään spekulaatioon. Älä tee johtopäätöksiä ulkomuodosta tai tule sen harhaan johtamaksi. Ota itse selvää mikä on totta ja hyveellistä. 

Tämä on erittäin luciferistinen asenne. Tässä Buddha näyttää selvästi kieltävän palvomasta häntä, ollen näkemättä häntä jonain korkeampana. Luciferisti ymmärtää että toista henkilöä ei voi ottaa auktoriteetiksi sen suhteen, kuinka me tulimme tänne ja mitä me teemme, buddhalaisen väittäessä että jumalan luonto on epäolennainen. 

Buddha itse teki selväksi, että tärkeää on oma tutkimus. Sinun pitäisi tuntea todellisuus, välittämättä siitä mitä kirjoitukset sanovat. Siinä tapauksessa että löydät ristiriitaisuuden - vastakohdan kirjoitusten selitykselle - sinun pitäisi luottaa tuohon löytöön ennemmin kuin kirjoituksiin. 

Sitä vastoin abrahamilaiset uskonnot saarnaavat alistumista dogmille. Pappia ei kyseenalaisteta, koska hän puhuu jumalan valtuudella. Siinä missä buddhalainen opettaja istuu luokan edessä ja ottaa vastaan kysymyksiä, joihin vastataan rehellisesti, abrahamilaiset saarnaavat korotetusta saarnastuolista, eivätkä ota vastaan kysymyksiä. Kysymykset edellyttävät vapaata ajattelua, joka on synti koska se korreloi negatiivisesti alistumisen kanssa. 

Buddhalaisuus ei vaadi että kukaan kumartaa kenellekään toiselle. Ei ole itsenimettyä "jumalan edustajaa maan päällä". Buddhalainen ei soisi mitään uskottavuutta kenellekään joka väittää puhuvansa jumalan puolesta, mistään syystä - paavilla ei ole suurempaa hengellistä auktoriteettia kuin skitsofrenisella profeetalla kadulla. Kiiltävä hopea, jolla ylipapit on koristettu, ei vakuuta buddhalaista siitä että he tietävät mistä puhuvat.

Millä on merkitystä luciferistille, aivan kuten buddhalaiselle, on metodologia jonka avulla totuus saatetaan havaita. Abrahamilaiset uskonnot eivät ole metodologiaa, ne ovat dogmeja. Missä luciferisti ja buddhalainen saattavat kohdata tasaveroisesti keskustellakseen yhteisten intressien strategioista ja taktiikoista, abrahamilainen uskoo sanelevansa totuuden, ja hänellä on oikeus pakottaa alistumaan tähän totuuteen väkivalloin. 

Näyttää siltä että buddhalaisuus vetoaa samanlaisiin ihmisiin kuin luciferismi. Saattaa olla että molemmat traditiot syntyivät kohtaamaan aikansa ja paikkansa haasteet: buddhalaisuus käsittelee aistien ja mielen valheita, luciferismi abrahamilaisten uskontojen valheita. Kumpikin on mestarillista etiikkaa toisin kuin autiomaan orjafilosofiat. 

Anton LaVeyn Saatanallisen Raamatun oppi näyttää kokonaan välttävän hengellisyyttä, se on enimmäkseen ateistinen traditio. Michael W. Ford, melko tuottelias okkultisti, joka on kirjoittanut lukuisia tutkielmia mustasta magiasta,  pikemmin kuin vaatien titteliä "satanisti", omaksuu sen sijaan tittelin "luciferisti" (luciferian). Kirjassaan Wisdom of Eosphoros, hän esittää lukuisia luciferistisia periaatteita, joista jotkut jakavat monia samankaltaisuuksia buddhalaisen ajattelun kanssa. 

Kirjassaan Ford mainitsee monia piirteitä, joita luciferistien sanotaan omaavan, mukaan lukien suvaitsevaisuus, vahvuus, strateginen suunnittelu, itseluottamus ja vastuullisuus. He uskovat myös intohimon seuraamiseen taiteissa ja tieteissä, ja kaiken löytämäsi kyseenalaistamiseen. Luciferismin ideologisen rakenteen sisällä "sinä olet ainoa jumala joka on". Ateistiselle luciferistille sokealla uskolla ei ole sijaa.

Löydämme samankaltaisen pragmaattisuuden opin buddhalaisessa ajattelussa, erityisesti Cula-Malunkyovada Suttassa eli "myrkytetyn nuolen vertauksessa". Tässä kirjoituksessa oppilas oli takertunut jumalan luontoon ja kosmologiaan, mutta Buddha tarkoituksella harhauttaa oppilaansa metafyysistä tutkimusta. Sen sijaan Buddha uudelleen kohdistaa oppilaan huomion kohti pragmaattista. 

Sutrassa hän tarjoaa analogian miehestä johon on osunut myrkytetty nuoli. Haavastaan johtuen mies vuotaa hitaasti kuiviin. Buddha herättää silloin henkiin kuvauksen jossa ohikulkija, jonka on tarkoitus auttaa miestä, alkaa kysellä kuinka häntä ammuttiin, miksi häntä ammuttiin, ja milloin häntä ammuttiin nuolella. Tietenkin Buddha näkee tämän naurettavana, koska näiden kysymysten kysyminen vain vie huomion hädästä. Sen sijaan heidän pitäisi kääntää huomionsa käsillä olevaan asiaan, muuten mies kuolee johtuen heitteillejätöstä. 

Sekä buddhalaisessa että luciferistisessa ajattelussa me olemme olentoja surkeassa olotilassa. Tämä johtuu keskittymisen puutteesta siihen millä on väliä, ja välinpitämättömyydestä todellista luontoamme kohtaan. Kummassakin ideologiassa itsensä kehittäminen, oikea käsitys todellisuudesta ja muutos ovat avaimia menestyksekkääseen ja onnelliseen elämään. Metafyysisiä asioita ei pitäisi korostaa. Meidän ei pitäisi keskittyä siihen "kuinka", vaan pikemminkin "nyt". 

Joten luciferismin sisällä on makuasia, onko Lucifer Saatana vai titteli. Sillä ei ole merkitystä uskotaanko sellaisen olennon tai jumaluuden olevan todellinen. 

Tämä on erityisesti totta niiden osalta, joilla on Lucifer osana gnostilaista traditiotaan. On niitä jotka pitävät Jeesusta ja/tai Maria Magdaleenaa Luciferin tittelin kantajina. Jotkut pitävät luciferistisina hahmoinaan Prometheusta tai muita kreikkalaisia hahmoja. Sitten on myös juutalainen Talmudin hahmo Lilith. Buddha on nyt lisätty tuohon kasvavaan listaan. Sillä eivätkö luciferistiset hahmot voi olla muutakin kuin jumaluuksia, yliluonnollisia olentoja, tai historiallisia hahmoja, vaan myös tosielämän ihmisiä juuri täällä, juuri nyt? 

Luciferisteilla, johtuen laajasta joukosta uskomuksiaan, on hajaannusta erilaisissa arvoissa. Usein jotkut näistä arvoista risteävät monien sen haarautumien välillä. On arvoja jotka myös yhdistyvät buddhalaisuuden kanssa, mutta muista että se ei ole välttämättä totta kaikille luciferisteille. Eräs luciferismin päämääristä on valaistuminen, tai jopa gnosis. Totuus on arvon asemassa, ja usein luciferistit uskovat että kaikki ideat pitäisi testata ennen hyväksymistä. Jopa kerran hyväksyttyinä ne pysyvät muuttuvaisina, ja luciferistit ovat skeptisiä tiedon suhteen ja ymmärrys muuttuu. Samankaltaisesti luciferistit vieroksuvat perinteistä dogmia ja kulkevat vähemmän kuljettua polkua. He tekevät näin eivät ainoastaan etsiessään valaistusta/gnosista, vaan niin ikään kehittäen suuremman ymmärryksen muodoista ja tyhjyydestä. Itse-hallintaa ja itsetuntemusta pidetään aivan yhtä tärkeinä kuin näitä muita tekijöitä. Ilman näitä, voidaanko todella etsiä valaistusta? Toinen usein yleinen arvo on omien tekojensa seurausten hyväksyminen.

Vastaavuudet jatkuvat. Luciferismissa ja buddhalaisuudessa demonit eivät ole vain voimia jotka himoitsevat ihmisten sieluja. Muinaisessa Kreikassa tätä jumaluuksien luokkaa kutsuttiin "daimoneiksi", ilmestysten sanansaattajiksi ja ihmisten henkien suojelijoiksi. Daimoneita kuvattiin usein yhtä monenkaltaisina kuin ihmisiä, omine temperamentteineen ja persoonallisuuksineen. Joitain daimoneita kuten Abraxas, pidettiin jumalina pakanatraditioissa. Suositumpien uskontojen kiihkoilevat seuraajat tuhosivat myöhemmin niiden maineen. 

Vihaisia tiibetiläisiä jumaluuksia

Luciferismissa ja monissa demonologian muodoissa sen sijaan että uhkailtaisiin demoneita lähtemään, niitä lähestytään kunnioituksella. Tiibetin buddhalaisuudessa on Yidam-meditaatio vihaisten jumaluuksien kera, joka on suunniteltu polttamaan pois ja muuntamaan egoistinen itse. Se muodostuu keskittymisestä raivoisiin jumaluuksiin ja niiden visualisoimisesta tullen osaksi itseä. (Se ei ole suositeltavaa kenellekään, jota Lama ei ole muodollisesti initioinut, se voi olla vaarallista ja epätasapainottaa harjoittajan). Kuten Stefano Pollio sanoo:

Koska reinkarnaatio istuu buddhalaisen kosmologian sydämessä, emme ole koskaan kaukana tulemasta pelkäämiksemme hirviöiksi. Tantrisissa traditioissa harjoittajille opetetaan että ulkoisten demonien alistamisessa on todellisuudessa kyse sisäisten demonien kesyttämisestä. 

Buddhalaisuudella itsellään on monia haarautumia. Se jakautuu eri koulukuntiin mutta myös eri teihin. Paikalliset kulttuurit omaksuivat buddhalaisuuden ja tekivät siitä ainutlaatuisen itselleen. Tiibetin buddhalaisuus on kaukana Zen-buddhalaisuudesta, kuten se on lännen nyt käyttöön ottamasta buddhalaisuudesta. Jokainen polku on kaunis, eikä ole sen kieltämistä että kukin on tuottanut Jaloja ihmisiä. 

Lama Tsultrim Allione: Kuinka ruokkia demoneitasi

Mikä tahansa, joka kuluttaa energiaamme ja estää meitä olemasta täysin hereillä, on demoni. Lähestymistavan, jolla annetaan muoto näille sisäisille voimille ja ruokitaan niitä, pikemmin kuin kamppaillaan niitä vastaan, puki alunperin sanoiksi naispuolinen Tiibetin buddhalainen opettaja Machig Labdrön (1055-1145/9). Henkinen harjoitus, jonka hän kehitti, oli nimeltään Chöd, ja se synnytti niin hämmästyttäviä tuloksia että siitä tuli hyvin suosittu, leviten laajalle kautta Tiibetin ja sen yli. Tämä metodi perustuu Chödin periaatteisiin, mukautettuna länsimaiseen maailmaan. Tämä on lyhennetty versio viidessä askeleessa. 

Askel 1: Löydä demoni ruumiissasi

Kehitettyäsi sydämellisen motivaation harjoittaa itsesi ja kaikkien olentojen hyödyksi, päätä minkä demonin kanssa haluat työskennellä. Valitse jokin joka tuntuu siltä kuin se kuluttaisi energiaasi juuri nyt. Jos se on ihmissuhde-asia, työskentele sinussa suhteessa nousevan tunteen kanssa demonina, pikemmin kuin toisen henkilön.

Ajatellen demonia jonka kanssa olet valinnut työskennellä, kenties muistaen tietyn tapauksen jolloin se tuli esiin vahvasti, tutki kehoasi ja kysy itseltäsi: missä demoni on kiinni kehossani vahvimmin? Mikä on sen muoto? Mikä on sen väri? Mikä on sen koostumus? Mikä on sen lämpötila? 

Vahvista nyt tätä aistimusta.

Askel 2: Personifioi demoni

Salli tämän aistimuksen, väreineen, koostumuksineen ja lämpötiloineen siirtyä ulos kehostasi ja tulla personifioiduksi edessäsi olentona jolla on raajat, kasvot, silmät, jne.

Huomioi seuraavaa demonista: koko, väri, sen kehon pinta, tiheys, sukupuoli jos sillä sellainen on, sen luonne, sen emotionaalinen tila, katse sen silmissä, jotain demonista jota et nähnyt aiemmin. 

Kysy nyt demonilta seuraavat kysymykset: Mitä sinä haluat? Mitä sinä todella tarvitset? Miltä sinusta tuntuu kun saat sen mitä todella tarvitset?

Askel 3: Tule demoniksi

Vaihda paikkoja, pitäen silmät suljettuina niin paljon kuin mahdollista. Käytä hetki asettuaksesi demonin ruumiiseen. Tunne millaista on olla demoni. Huomaa miltä normaali itsesi näyttää demonin näkökulmasta. Vastaa näihin kysymyksiin, puhuen demonina: Mitä minä haluan on... Mitä minä todella tarvitsen on... Kun saan mitä todella tarvitsen, minusta tuntuu... (huomioi erityisesti tämä vastaus.)

Askel 4: Ruoki demoni ja tapaa liittolainen

Käytä hetki asettuaksesi takaisin omaan kehoosi. Näe demoni sinua vastakkain. Sitten liuota oma ruumiisi nektariksi. Nektarilla on sen tunteen laatu joka demonilla olisi kun se saa mitä todella tarvitsee (eli vastaus kolmanteen kysymykseen). Huomioi nektarin väri. 

Kuvittele tämän nektarin liikkuvan kohti demonia ja ravitsevan sitä. Huomaa kuinka demoni ottaa sen vastaan. Sinulla on ääretön varasto nektaria. Ruoki demoni sen täydelliseksi tyydytykseksi, ja huomaa kuinka se muuttuu prosessissa. Tässä voi mennä jonkin aikaa.

Huomaa onko läsnä olento sen jälkeen kun demoni on täysin tyydytetty. Jos läsnä on olento, kysy siltä: "Oletko sinä liittolainen?" Jos se on, työskentelet tuon olennon kanssa. Ellei se ole, tai ellei läsnä ole olento demonin ruokkimisen jälkeen täydelliseen tyydytykseen, kutsu liittolainen ilmestymään.

Kun näet liittolaisen, huomioi kaikki yksityiskohdat: koko, väri, sen ruumiin pinta, tiheys, sukupuoli (jos sillä on sellainen), sen luonne, sen emotionaalinen tila, katse sen silmissä, jotain liittolaisesta jota et nähnyt aiemmin.

Kun tunnet todella yhdistyneesi liittolaisen energiaan, kysy nämä kysymykset: Kuinka sinä autat minua? Kuinka sinä suojelet minua? Minkä lupaukset teet minulle? Kuinka voin lähestyä sinu?

Vaihda paikkoja ja tule liittolaiseksi. Käytä hetki asettuaksesi liittolaisen ruumiiseen, ja huomaa miltä tuntuu olla liittolaisen ruumiissa. Miltä normaali itsesi näyttää liittolaisen näkökulmasta? Kun olet valmis, vastaa näihin kysymyksiin, puhuen liittolaisena: Autan sinua... Suojelen sinua... Lupaan sinulle... Voit lähestyä minua...

Käytä hetki asettuaksesi takaisin kehoosi, ja näe liittolainen edessäsi. Katso sen silmiin ja tunne sen energian vuodattuvan ruumiiseesi. 

Kuvittele nyt että liittolainen hajoaa valoon. Huomaa tämän valon väri. Tunne sen liukenevan sinuun ja yhdistä tämä valaisevuus ruumiisi jokaiseen soluun. Huomaa liittolaisen integroidun energian tunne ruumiissasi. Nyt sinä, liittolaisen integroidun energian myötä, niin ikään hajoat. 

Askel 5: Lepää tietoisuudessa

Lepää missä tahansa hajoamisen jälkeen läsnäolevassa tilassa. Pidä taukoa kunnes hajanaiset ajatukset alkavat taas, sitten vähitellen tule takaisin kehoosi. Avatessasi silmäsi, pidä yllä liittolaisen energian tunnetta ruumiissasi. 

Lähteet:

Buddhism is incompatible with Abrahamism, but fully compatible with Luciferianism

Why Luciferian Buddhism

Demonic Trangressions: or how I became a Buddhist Luciferian

Tässä blogissa myös:

Lue Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta, lopussa lisää linkkejä vastaaviin julkaisuihini

Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta

Jatkan kirjoitusten kokoamista ja kääntämistä aihepiiristä, joka pitkään on minua kiehtonut, eli "paholainen", tällä kertaa Jungin näkemysten pohjalta. Omalla henkisellä tielläni olen käväissyt myös "pimeällä puolella", kuten voit lukea tämän sivun alkuun linkitetystä kirjoituksesta "Minun tieni". Se oli tärkeä, suorastaan vallankumouksellinen vaihe kehityksessäni eteenpäin, sitä ei voi kyllin korostaa!  Tänä päivänä buddhalaisena näen yhä Luciferin symbolin valontuojana merkityksellisenä, ja ajatteluni on leimallisesti nimenomaan "jungilaista" mitä tulee uskonnon merkitykseen ylipäänsä, ja tällaisiin arkkityyppisiin hahmoihin erityisesti. 

C.G. Jung

Kun yrittää epätoivoisesti olla hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen, sitä enemmän varjo kehittää määrätyn tahdon olla musta ja paha ja tuhoisa. Ihmiset eivät kykene näkemään sitä; he pyrkivät aina olemaan ihania, ja sitten he huomaavat että tapahtuu kammottavia tuhoisia asioita, joita he eivät voi ymmärtää, ja joko he kieltävät että sellaisilla tosiasioilla on mitään tekemistä heidän kanssaan, tai jos he myöntävät ne, he pitävät niitä luonnollisina kärsimyksinä, tai yrittävät vähätellä niitä ja siirtää vastuun toisaalle. Tosiasia on, että jos yrittää yli oman kapasiteettinsa olla täydellinen, varjo laskeutuu helvettiin ja siitä tulee paholainen. - C.G. Jung

C.G. Jung osoitti itsestään selvän tosiasian, että hyvä ja paha ovat vastakohtia, ja hän osoitti ei niin itsestään selvän seurauksen, että yhden todellisuus vaatii toisen todellisuutta. Ellei olisi pahaa, silloin ei voisi olla hyvää, ja päinvastoin. Yhdellä ei ole merkitystä ilman toista. Samaa voitaisiin sanoa muista vastakohta-pareista, valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, elämä ja kuolema, ja niin edelleen. 

Sen kysyminen, onko Jumala hyvä vai paha vai molempia, on Jungille samanarvoinen kuin kysymys todellisuuden luonteesta. Onko todellisuus hyvä? Kyllä. Onko se paha? Kyllä, se on myös paha. Mutta tämä arviointi lepää inhimillisen, tai kenties jopa yksilöllisen, näkemyksen varassa. Esimerkiksi luonto arvioidaan hyväksi kun se on harmooninen ja vakaa, ja toimii meidän (inhimilliseksi) eduksemme. Mutta kun se on myrskyisä, kun se tuottaa ja ruokkii sairauksiamme, kun sen tiet tekevät tyhjäksi inhimillisen elämän ja hyvinvoinnin päämäärät, silloin arvioimme sen pahaksi. Esteettömämmältä huipulta nähtynä se kuitenkin yksinkertaisesti on mitä se on. Kun ihmiset omaksuvat esteettömämmän näkemyksen, he ylittävät hyvän ja pahan kategoriat laajasti, ja katselevat ihmiselämää, inhimillistä käyttäytymistä, inhimillistä motivaatiota huipulta, joka näkee sen kaiken "juuri niin". Ihmiset rakastavat toisiaan, ja me vihaamme toisiamme. Me uhraudumme toistemme puolesta, ja tuhoamme toisemme. Me olemme jaloja ja alhaisia. Ja kaikki tämä kuuluu ihmisluonteeseen. Arviot jotka teemme hyvästä ja pahasta, ovat sidottuja olemaan asenteellisia omien etunäkökohtiemme mukaan, ja kallellaan lempitaipumustemme ja piirteidemme puolesta. 

Jungin vaatimus että ei voi olla hyvää ilman pahaa, oli piikikäs kiistanaihe hänen ja hänen teologis-mielisten ystäviensä välillä. Jungin psykologian teologisesti koulutetut opiskelijat, kuten Dominikaani-isä Victor White, vastustivat vahvasti tätä näkemystä. Heille ei ollut käsittämätöntä edellyttää ehdottoman hyvyyden olemassaoloa ilman pahaa, koska tämä loppujen lopuksi on norminmukainen kristillinen oppi Jumalasta. Jumala ei vaadi pahaa tullakseen toimeen yhtään enempää kuin valo tarvitsee pimeyttä ollakseen olemassa. Mutta Jungille tämä oli erittäin kyseenalaista. Puhdasta valoa ilman yhtään vastustusta eli pimeyttä ei voitaisi nähdä, ja sen tähden se ei olisi olemassa ihmistietoisuudelle. Koska hän tarkasteli hyvää ja pahaa ego-tietoisuuden arviointeina, olisi mahdotonta hänen mukaansa todellisten henkilöiden nimetä sellainen asia kuin valo tai hyvyys, elleivät he olisi koskaan kokeneet pimeyttä tai pahaa. 

Koska Jung perusti psykologiseen näkemykseen pahasta - eli että se on tietoisuuden arviointi - oli loputtomia väärinymmärryksiä filosofien ja teologien kanssa, jotka halusivat ajatella pahan luontoa ei-psykologisin termein. Tätä olisi voinut selventää riittävän helposti, ellei Jung olisi halunnut niin ikään pitää kiinni Jumalaa koskevan paradoksin toisesta päästä, että se on juurtunut Jumalan luontoon, itse todellisuuden luonteeseen. 

Kirjassaan Psychology and Religion: West and East, Carl Jung kirjoittaa:

Set

En tahdo moninkertaistaa esimerkkejä tarpeettomasti, vaan ainoastaan tehdäkseni selväksi että myös Saatanan hahmo on läpikäynyt merkillisen kehityksen hänen ensimmäisestä erottumattomasta esiintymisestään Vanhan Testamentin teksteissä hänen kukoistukseensa kristinuskossa. Hän saavutti pahamaineisuuden vastustajan personifikaationa eli pahan periaatteena, joskaan ei millään muotoa ensimmäistä kertaa, koska kohtaamme hänet vuosisatoja aikaisemmin muinaisegyptiläisenä Setinä ja persialaisena Ahrimanina. Persialaisten vaikutteiden on otaksuttu pääasiassa olevan vastuussa kristillisestä paholaisesta, mutta todellinen syy tämän hahmon eriytymiselle on Jumalan käsitteessä summum bonumina ("ylin hyvä"), joka on jyrkässä kontrastissa Vanhan Testamentin näkemykseen, ja joka psyykkisen tasapainon syiden vuoksi väistämättä vaatii infimum malumin ("alempi paha") olemassaolon. Tähän ei tarvita mitään loogisia syitä, ainoastaan luonnollinen ja tiedostamaton pyrkimys tasapainoon ja symmetriaan. Siten hyvin varhain, Klemens Roomalaisella, kohtaamme käsityksen Kristuksesta Jumalan oikeana kätenä ja paholaisesta vasempana kätenä, puhumattakaan juutalais-kristillisestä näkemyksestä, joka tunnusti kaksi Jumalan poikaa, vanhemman Saatanan ja nuoremman Kristuksen. Paholaisen hahmo nousi sitten sellaisiin ylhäisiin metafyysisiin korkeuksiin että hänen voimaansa täytyi väkisin vähentää manikealaisuuden uhkaavan vaikutuksen alla. Voiman väheneminen saatiin aikaan tällä kertaa rationaalisella pohdinnalla, täsmällisellä viisastelun voimannäytteellä, joka määritteli pahan privatio boniksi ("hyvyyden puute"). Mutta se ei estänyt monissa osissa Eurooppaa 1200-luvulla nousemasta uskoa, pääasiassa Kataarien vaikutuksen alaisuudessa, että se ei ollut Jumala vaan paholainen, joka oli luonut maailman. Tällä tavoin epätäydellisen demiurgin arkkityyppi, joka oli nauttinut virallista tunnustusta gnostilaisuudessa, ilmestyi uudelleen muuttuneessa asussa. (Vastaava arkkityyppi luultavasti löytyy primitiivisten kansojen kosmogonisessa ilveilijässä.) 

Kerettiläisten tuhoamisen myötä, joka jatkui 1300- ja 1400-luvuille, seurasi levoton rauha, mutta reformaatio sysäsi Saatanan hahmon jälleen kerran etualalle. Mainitsisin ainoastaan Jakob Böhmen, joka luonnosteli pahasta kuvan, joka jättää privatio bonin kalpeaksi vertailussa. Samaa voidaan sanoa Miltonista. Hän asuttaa samaa henkistä ilmapiiriä. Mitä tulee Böhmeen, vaikka hän ei ollut alkemiallisen filosofian suora jälkeläinen, jonka merkitystä yhä tänä päivänä karkeasti aliarvioidaan, hän totisesti otti haltuunsa joukon sen johtavia ideoita, niiden joukossa erityinen Saatanan huomiointi, joka ylennettiin ensimmäisen tason kosmiseksi hahmoksi Miltonilla, vapauttaen hänet jopa hänen alisteisesta roolistaan Jumalan vasempana kätenä (jonka Klemens hänelle myönsi). Milton menee jopa pidemmälle kuin Böhme, puhutellen paholaista todellisena principium individuationiksena ("individuaation periaatteena"), käsitteenä jota alkemistit ennakoivat jonkin aikaa aikaisemmin. Mainitaksemme ainoastaan yhden esimerkin: "Ascendit a terra in coelum, iterumque descendit in terram et recipit vim superiorum et inferiorum. Sic habebis gloriam totius mundi." (Hän nousee maasta taivaaseen ja laskeutuu jälleen maahan, ja vastaanottaa itseensä voiman yläpuolella ja alapuolella. Siten sinä saat koko maailman kunnian.) Lainaus tulee kuuluisasta alkemiallisesta klassikosta, Tabula Smaragdinasta, joka on laskettu Hermes Trismegistuksen ansioksi, jonka auktoriteetti säilyi haastamattomana yli kolmentoista alkemiallisen ajattelun vuosisadan. Hänen sanansa eivät viittaa Saatanaan, vaan filius philosophorumiin ("filosofien lapsi"), jonka symbolismi, kuten olen uskoakseni osoittanut, vastaa psykologisen "itsen" symbolismia. Alkemistien filius on yksi lukuisista Merkuriuksen manifestaatioista, jota kutsutaan "kaksiosaiseksi" ja "moniselitteiseksi" ja tunnetaan myös alkemian ulkopuolella "utriusque capaxina", kykenevänä mihin tahansa. Hänen "pimeä" puolensa on ilmiselvä hengenheimolaisuus Luciferin kanssa.

Miltonin aikana nämä ideat olivat hyvin paljon ilmassa, muodostaen osan yleisestä kulttuurin pääomasta, eikä ollut harvaa mestaria, joka tajusi että heidän viisasten kivensä ei ollut mikään muu kuin "täydellinen ihminen". Saatana - Prometheus vastaavuus osoittaa riittävän selvästi että Miltonin paholainen edustaa inhimillisen individuaation olemusta ja siten kuuluu psykologian alan sisälle. Tämä läheisyys, kuten tiedämme, todisti vaaraa ei ainoastaan Saatanan metafyysiselle asemalle, vaan niin ikään muiden noumenaalisten hahmojen asemalle. Valistuksen tulemisen myötä metafysiikka kokonaisuutena aloitti alamäkensä, ja kuilua joka silloin avautui tiedon ja uskon välille, ei enää voinut korjata. Loistavammat hahmot metafyysisessä panteonissa saivat autonomiansa palautettua käytännössä tahrattomina, jota taatusti ei voida sanoa paholaisesta. Goethen Faustissa hän on huvennut hyvin henkilökohtaiseksi apuhengeksi, kamppailevan sankarin pelkäksi "varjoksi". Sen jälkeen kun rationaalis-liberaalinen protestanttisuus oli niin sanotusti suistanut hänet vallasta sen hetkisen päiväjärjestyksen mukaan, hän eläköityi kristillisen Olympoksen varjoisammalle puolelle ulkopuolisena, ja siten tavalla joka ei ollut epätoivottua Kirkolle, vanha periaate vahvisti itseään: Omne bonum a Deo, omne malum ab homine. Paholainen säilyy liitteenä psykologiaan. 

Gustave Doren kuvitusta Kadotettuun Paratiisiin

On psykologinen sääntö, että kun arkkityyppi on kadottanut metafyysisen hypostaasinsa, se samaistetaan yksilön tietoiseen mieleen, johon se vaikuttaa ja muokkaa omaan muotoonsa. Ja koska arkkityyppi aina omaa tiettyä noumenaalisuutta, noumenin integraatio yleensä tuottaa aiheen laajentumisen. On sen tähden täysin yhdenpitävää psykologisten odotusten kanssa, että Goethe nimitti Faustinsa yli-ihmiseksi. Hiljattaisina aikoina tämä tyyppi on ulottunut yli Nietzschen poliittisen psykologian kentälle, ja sen inkarnaatiolla ihmisessä on ollut kaikki seuraukset joiden voitaisiin odottaa seuraavan sellaisesta vallan väärinomimisesta. 

Koska ihmiset eivät elä ilmatiiviissä kammioissa, tämä tarttuva inflaatio on levinnyt kaikkialle ja aiheuttanut epätavallisen epävarmuuden moraalissa ja filosofiassa. Lääketieteellinen psykologi on velvollinen kiinnostumaan sellaisista asioista, vaikka vain ammatillisista syistä, ja niin me todistamme ikimuistoista spektaakkelia kun psykiatri esittelee kriittisen tutkimuksen Miltonin Kadotetusta paratiisista. Mietiskellen tätä erittäin omituista yhteyttä, päätin että voisin parhaiten täyttää velvollisuuteni jos selittäisin hyväntahtoiselle lukijalle, miten ja miksi paholainen pääsi psykiatrin vastaanotto-huoneeseen. 

Samassa teoksessa Jung pohdiskelee seuraavaa:

"Luomakunta" "aineen" merkityksessä ei sisälly Kolminaisuuden kaavaan missään määrin selvästi. Näissä olosuhteissa on vain kaksi mahdollisuutta: joko aineellinen maailma on todellinen, jossa tapauksessa se on jumalallisen "actus puruksen" (puhdas toiminta) olennainen osa, tai se on epätodellinen, pelkkä illuusio, koska se on ulkopuolella jumalallista todellisuutta. Jälkimmäisen johtopäätöksen kiistää ensinnäkin Jumalan inkarnaatio ja koko hänen pelastustyönsä, toiseksi "tämän maailman ruhtinaan", "paholaisen", autonomia ja ikuisuus, joka on pelkästään "voitettu", mutta ei millään muotoa tuhottu, eikä häntä voida tuhota koska hän on ikuinen.

Mutta jos luodun maailman todellisuus sisältyy "actus purukseen", silloin paholainen siinä myös M.O.T. Tämä tilanne synnyttää nelinäisyyden, joskin hyvin erilaisen nelinäisyyden kuin Neljännen Lateraanikonsiilin pannaan julistama. Siellä väiteltiin kysymyksestä, voiko Jumalan olemus vaatia paikkaa kolmen persoonan rinnalla vai ei. Mutta kysymys jonka kohtaamme tässä on olennon, jolle on lahjoitettu autonomia ja ikuisuus, itsenäinen asema: langenneen enkelin. 

Hän on neljäs, "uppiniskainen" hahmo symbolisessa sarjassamme, välissä olevat intervallit jotka vastaavat Trinitaarisen prosessin kolmea vaihetta. Aivan kuten Timaioksessa vastustaja on toisen vastakohtien parin toinen puoli, jota ilman maailmansielu ei olisi kokonainen ja täydellinen, niin myös paholainen täytyy lisätä trioihin (Yhtenä Neljäntenä) jotta siitä saataisiin kokonaisuus. 

Jos Kolminaisuus ymmärretään prosessina, kuten olen pyrkinyt tekemään kaiken aikaa, silloin Neljännen lisäämisen myötä tämä prosessi kulminoituisi ehdottoman kokonaisuuden tilaan. Pyhän Hengen välityksen kautta ihminen kuitenkin sisältyy jumalalliseen prosessiin, ja tämä merkitsee että erillisyyden ja autonomian periaate Jumalaa vastaan, joka personifioituu Luciferissa Jumalaa vastustavana tahtona, sisältyy siihen myös. Mutta tämän tahdon vuoksi ei olisi ollut luomista eikä myöskään pelastustyötä. 

Varjo ja vastustava tahto ovat välttämättömiä ehtoja kaikelle toteuttamiselle. Objekti jolla ei ole omaa tahtoa joka kykenee, jos tarpeen, vastustamaan luojaansa, ja jolla ei ole muita kuin luojansa ominaisuuksia, sellaisella objektilla ei ole itsenäistä olemassaoloa ja se on kykenemätön eettiseen päätökseen. Parhaimmillaan se on vain osa kellokoneistoa, joka Luojan täytyy vetää saadakseen sen toimimaan.

Sen tähden Lucifer oli kenties se joka parhaiten ymmärsi jumalallisen tahdon joka kamppaili luodakseen maailman, ja joka toteutti tuon tahdon uskollisimmin. Sillä kapinoimalla Jumalaa vastaan hänestä tuli luomisen aktiivinen periaate, joka vastusti Jumalaa omalla vasta-tahdollaan. Koska Jumala tahtoi tätä, meille kerrotaan Genesiksen 3. luvussa että hän antoi ihmiselle voiman tahtoa toisin. 

Ellei hän olisi tehnyt niin, hän ei olisi luonut muuta kuin koneen, ja silloin inkarnaatio ja lunastus eivät olisi koskaan toteutuneet. Myöskään ei olisi ollut mitään Kolminaisuuden ilmestystä, koska kaikki olisi ollut yhtä ikuisesti.

Luciferin legenda ei missään mielessä ole absurdi satu; kuten kertomus käärmeestä Edenin puutarhassa, se on "terapeuttinen" myytti. Me luonnollisesti hätkähdämme ajatusta, että hyvä ja paha molemmat sisältyvät Jumalaan, ja me ajattelemme että Jumala ei mitenkään voisi haluta sellaista. Kuitenkin meidän pitäisi olla varovaisia ettemme supista Jumalan kaikkivaltiutta meidän inhimillisten mielipiteittemme tasolle; mutta niin me vain ajattelemme, kaikesta huolimatta.

Jopa niin, ei sopisi lukea Jumalan syyksi kaikkea pahaa; kiitos hänen moraalisen autonomiansa, ihminen voi laskea huomattavan osan siitä omaksi syykseen. Paha on suhteellinen asia, osaksi vältettävissä, osaksi kohtaloa, aivan kuten hyvekin on, ja usein ei tiedä kumpi on pahempi. 

Ajattele naisen kohtaloa, joka on naimisissa tunnustetun pyhimyksen kanssa! Mitä syntejä täytyy lasten tehdä jotta he tuntisivat elämänsä omikseen sellaisen isän musertavan vaikutuksen alla! Elämä, ollen energeettinen prosessi, tarvitsee vastakohtia, sillä ilman vastustusta, kuten tiedämme, ei ole energiaa. Hyvä ja paha ovat yksinkertaisesti tämän luonnollisen polariteetin moraalisia aspekteja. Tosiasia, että meidän täytyy tuntea tämä polariteetti niin raastavana, tekee inhimillisestä kokemuksesta yhä monimutkaisemman. Kuitenkaan kärsimystä, joka välttämättä liittyy elämään, ei voida väistää. Vastakohtien jännite, joka tekee energian mahdolliseksi, on universaali laki, joka sopivasti ilmaistaan kiinalaisen filosofian jinissä ja jangissa. Hyvä ja paha ovat inhimillistä alkuperää olevia tunne-arvoja, emmekä voi ulottaa niitä yli inhimillisen alueen. Mitä tapahtuu tämän tuolla puolen, on yli oman arvostelukykymme: Jumalaa ei voi vangita inhimillisiin määritteisiin. Sitä paitsi, missä olisi Jumalan pelko, jos ainoastaan hyvää, eli mikä näyttää hyvältä meistä, voitaisiin odottaa häneltä?

Loppujen lopuksi ikuinen kadotus ei muistuta juurikaan hyvyyttä kuten me sen ymmärrämme! Vaikka hyvä ja paha ovat horjumattomia moraalisina arvoina, ne tarvitsee silti alistaa hiukan psykologiselle tarkistukselle. Paljon siitä mikä osoittautuu äärimmäisen pahaksi perimmäisissä vaikutuksissaan, ei tule ihmisen pahuudesta, vaan hänen typeryydestään ja tiedostamattomuudestaan. 

Tarvitsee vain ajatella kieltolain tuhoavia vaikutuksia Amerikassa, tai satoja tuhansia autodafeitä Espanjassa, jotka kaikki aiheutuivat kiitettävästä innosta pelastaa ihmisten sieluja. 

Yksi kaiken pahan sitkeimmistä juurista on tiedostamattomuus, ja voisin toivoa että Jeesuksen sanonta, "Ihminen, jos tietäisit mitä teet, olisit siunattu, mutta jos et tiedä, olet kirottu ja lain rikkoja", olisi yhä evankeliumeissa, vaikka sillä on vain yksi autenttinen lähde. Se saattaisi hyvin olla uuden moraalin motto. 

Jung viittaa paholaiseen useilla tavoilla: Jumalan aspekteina, voimana elämässä, ja psykologisena ilmiönä. "Jumalan vasen käsi", "Jumalan vasen puoli", "Jumalan toinen puoli", "Jumalan oma pimeä puoli", Satanael, Jumalan ensimmäinen poika, Antikristus, Kristusta vastustava hahmo, ja "Kristuksen vastine joka edustaa pahaa" ovat joitain termejä joita Jung käytti Jumalan pahasta aspektista. Voimana ihmiselämässä paholainen näyttäytyy "pimeänä psyykkisenä toimintana joka on murtautunut irti täydellisen psyyken hierarkiasta, ja nauttii nyt itsenäisyydestä ja ehdottomasta vallasta..." "...Groteski ja synkkä tiedostamattoman puoli..." ja kollektiivisella tasolla, "...objektiivinen psyyke, joka piti Rooman valtakunnan kaikki kansat vaikutusvallassaan..." Ottaen huomioon moninaiset kaaoksen, tuhon ja sodan ilmentymät maailmassamme nyt, saattaisimme ulottaa Jungin määritelmän nykyiseen globaaliin tilanteeseemme. 

Faust ja Mefistofeles

Pahan periaate kulkee monilla nimillä, jotkut näistä ovat gnostilaisia alkuperältään, toiset juontuvat muinaisista myyteistä, legendoista tai saduista. Muinaisessa Egyptissä paholaista kutsuttiin nimellä Set, Persiassa Ahriman, pohjoismaisissa legendoissa Loki, muinaisessa Kreikassa Mercurius. Gnostilaiset puhuivat paholaisesta antimimon pneumana, jäljittelyn henkenä, tai Jaldabaothina, saturnisena arkonttina, tai princeps huius mundi, joka hallitsi aineellista maailmaa. Goethe kutsui paholaista nimellä Mefistofeles, ja saksalainen kirjailija Spitteler viittasi paholaiseen Epimetheuksena. Jung otti tämän leiman, koskien "Epimetheanistista periaatetta, joka aina ajattelee takaperoisesti ja huonontaa kaiken alkukantaiseksi kaaokseksi... ja pakottaisi valon takaisin äidilliseen pimeyteen mistä se syntyi... ajattelua tyyliin "ei mitään paitsi", joka huonontaa kaiken ei miksikään..." 

Kreikkalaisessa mytologiassa Epimetheukselle annettiin tehtävä jakaa kaikki lahjat eläinten kesken. Uskollisena nimelleen (joka tarkoittaa "jälkiviisautta") hän ei suunnitellut etukäteen, ja pääsi viimeisen eläimen, ihmisen, luokse, eikä hänellä ollut lahjaa jäljellä annettavaksi ihmisille. Hänen auttamisensa  lankesi hänen veljelleen, Prometheukselle (jonka nimi tarkoittaa "ennakointia"), varastamalla tuli Zeukselta (mikä ei päättynyt kovin hyvin Prometheuksen kannalta)! Miksi Epimethealainen ajattelu on paholaismaista? Koska se trivialisoi sen mikä on pyhää - mielikuvitus (Voi, se ei ole muuta kuin sinun mielikuvitustasi!), intuitio (naismainen asia), luovuus (Mutta emme ole koskaan ennen tehneet niin!), mahdollisuudet (Se on mahdotonta!). 

Nähtynä psykologian linssien läpi, paholaisella on "autonomisen persoonallisuuden luonne", joka "on suurempi kuin ihmisen tietoisuus, ja suurempi kuin hänen tahtonsa." "Lipidon eläimellisenä puolena" paholainen on "...se osa psyykeä, jota ei ole sulautettu tietoisuuteen..." Vaikka se saattaa näyttää  meistä "hämmästyttävältä ja etevältä" (ajattele kaikkia ihmeellisiä teknologisia vehkeitä jotka luovuutemme on kehittänyt), Jung varoitti että se on samanaikaisesti "vaarallisen petollinen noumenaalisen luontonsa johdosta." 

Mikä tahansa arkkityyppi voi kiehtoa meitä johtuen sen noumenaalisuudesta, eikä paholainen eroa tästä. Ollen autonominen, varjo - sisäinen paholaisemme - voi "hivuttautua" jokapäiväiseen elämään ja aiheuttaa kaikenlaista sekasortoa. Ympäristöongelmamme ovat vain yksi monista esimerkeistä. 

Jung tunnisti että paholainen voi ilmetä kun pidämme jotain mahdottomana. Kun epäonnistumme tunnistamaan varjopuolemme, esimerkiksi väittäen ettemme mitenkään voi olla homo, rasisti, seksisti, terroristi, tai murhaaja, avaamme itsemme paholaismaiselle omahyväisyydelle. Samankaltaisesti kun passiivisesti hyväksymme lääketieteellisen diagnoosin hyläten paranemisen mahdollisuuden, tarjoamme tilaisuuden paholaiselle astua elämäämme. 

"...Kun et ole tietoinen siitä että sinulla on varjo, julistat osan persoonallisuuttasi olemattomaksi. Silloin se astuu olemattomuuden valtakuntaan joka paisuu ja vie valtavia osuuksia. Kun et tunnista että sinulla on sellaisia ominaisuuksia, sinä yksinkertaisesti ruokit paholaisia. Lääketieteellisellä kielellä, jokainen ominaisuus psyykessä edustaa tiettyä energeettistä arvoa, ja jos julistat energeettisen arvon olemattomaksi, paholainen ilmestyy sen sijaan..."

Kuten tyypillistä Jungille, jonka ajatuskuviot usein näyttävät eroavan meidän tavanomaisista sovinnaisuuksistamme, Jung kehotti meitä arvostamaan Jumalallista sen koko täyteydessä - sekä hyvää että "pahaa". Nämä etiketit ovat meidän inhimillisiä käsityksiämme ja ego-mieli on erehtyväinen. Se ei havaitse tai tulkitse elämää Itsen laajemmasta/korkeammasta perspektiivistä. Mitä arvoa Jung näki paholaisessa? Kuinka voisimme ajatella pahaa jonain positiivisena?

Ensinnäkin Jung näki sisäisen daimonimme sinä voimana, joka "ajaa meitä kohti individuaatiota". Sinä sisäisenä voimana joka sallii meidän erottaa, luoda, reagoida spontaanisti uuteen mahdollisuuteen, herätä elämän aspekteihin, joita meiltä on puuttunut - tämä on sisäinen paholainen, ja sellaisin tavoin sisäinen daimonimme kasvattaa meitä elämään syvemmin sitä mitä me olemme. Tämä paholaisen liittäminen individuaatioon ei ollut ainutlaatuista Jungille; John Milton ja keskiajan alkemistit ennen häntä tunnistivat paholaisen individuaation periaatteena. Kiitos Saatanan kapinan, ihmisillä on myös voima kapinoida. Ellei Jumala olisi sallinut Saatanalle vapautta kapinoida, ihmiset eivät olisi olleet paljoa enempää kuin koneita, ja "...kaikki olisi pysynyt Yhtenä ikuisesti."

Niin ikään Jung muistuttaa meille että Saatana opetti ihmiselle taiteita ja tieteitä - siitä hänen nimensä "Lucifer", valontuoja, valaistuksen lähde. Paradoksaalisesti energia joka liitetään mustuuteen ja pimeyteen on sama energia, joka tarjosi tiedon, taidon, teknologian ja oppimisen valaistuksen inhimillisessä kulttuurissa.

Jung piti Lucifer-myyttiä "terapeuttisena myyttinä". Parantavana myyttinä se edistää tietoisuuteen tulemistamme, sekä positiivisin että negatiivisin tavoin: unityön, analyysin, tietoisen työn kautta tullaksemme tietoisiksi "sisäisestä kaupungistamme", ja onnettomuuksien, särkyneiden suhteiden, itsetuhoisten käyttäytymiskuvioiden, ja henkilökohtaisen menetyksen ja myllerryksen kautta - jotka kaikki on tarkoitettu "herätys"-kutsuiksi meille kasvaaksemme ja muuttuaksemme. 

Paholainen sisällämme tarjoaa meille aloitekyvyn, sysäyksen tehdä asioita, aloittaa asioita, haastaa jumalat: Eeva söi omenan, "lankeemuksessa joka teki meistä suuria". Prometheus toi meille tulen, yhden lahjan joka asettaa meidät erilleen eläimistä: lämpö, kuumuus, valo, energia ja kaikki teknologiamme rakentuu tämän lahjan varaan. 

Viimein Jung ammensi Goethen Faustin tarinasta oivalluksen että "vaati paholaisen väliintulon" saada Faust tunnistamaan kuinka paljon hänen elämästään häneltä oli puuttunut. Tällä tavalla paholainen voi olla agent provocateur ("yllyttävä agentti"), tunkeilevainen, ei tervetullut, häiritsevä voima joka ravistaa, kenties tuhoten pitkään vaalittuja unelmia (joista tulemme aikanaan oivaltamaan, etteivät ne olisi palvelleet meitä), samalla myös avaten uusia elämisen reittejä. Sisäistä paholaista voidaan ajatella "autonomisena dynamiikkana, jota osuvasti kutsutaan ihmisen daimoniksi, geniukseksi, suojelusenkeliksi, paremmaksi itseksi, sydämeksi, sisäiseksi ääneksi, sisäiseksi ja korkeammaksi ihmiseksi, ja niin edelleen. Lähellä näiden rinnalla, positiivisen rinnalla, "oikean" omatunnon rinnalla, sijaitsee negatiivinen, "väärä" omatunto nimeltä paholainen, viettelijä, kiusaaja, paha henki jne..."

Meidän haasteemme persoonina jotka työskentelevät tullakseen tietoisemmiksi, on erottaa kumpi omatunto on toiminnassa kullakin hetkellä.

"....Aikamme historialliset tapahtumat ovat maalanneet kuvan ihmisen psyykkisestä todellisuudesta veren ja tulen lähtemättömin värein, antaen hänelle objektiivisen läksyn jota hän ei kykene koskaan unohtamaan jos - ja tämä on suuri kysymys - hän on tänä päivänä hankkinut tarpeeksi tietoisuutta pysyäkseen sisäisen paholaisensa raivoisassa tahdissa. Ainoa toinen toivo on että hän voi oppia hillitsemään luovuutta joka tuhlaa itsensä aineellisen voiman hyväksikäytössä. Valitettavasti kaikki pyrkimykset tuohon suuntaan näyttävät verettömiltä utopioilta."

Mutta Jung ei ollut vailla ehdotuksia kuinka saattaisimme käsitellä tilannettamme: Jokaisella yksilöllä on vastuu ottaa tehtävä:

sietää konfliktia Kristuksen ja paholaisen välillä, "kunnes se aika tai käännekohta on tavoitettu, jolloin hyvä ja paha alkavat suhteellistua, epäillä itseään, ja huuto kohoaa 'hyvän ja pahan tuolla puolen' olevan moraalin puolesta..."

Lähteet:

Forward to Lucifer and Prometheus by Carl Jung

Lucifer was perhaps the one who best understood the Divine Will...

Jung on the Devil and the Reality of Evil

Thoughts on Evil

Jung on Evil (pdf)

Carl Jung, the Shadow, and the Dangers of Psychological Projection

Muita aihetta sivuavia blogijulkaisujani:

Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta

Saatanan Litania

Robert de Grimston: Kristuksen ja Saatanan ykseys

The Process Church of the Final Judgment

Ihmisistä ja jumalista

Valoa pimeyteen

Paholainen Buddhalaisuudessa

Paha