Artikkelin kirjoittaja on yhdysvaltalainen, Ecclesia Gnostica-kirkon piispa (www.gnosis.org), ja artikkeli on alunperin julkaistu lehdessä Gnosis: A Journal of Western Inner Traditions (Vol.11, Spring 1989).
Messu, tai kuten sitä joskus kutsutaan, jumalallinen liturgia tai eukaristia, on juhlallisin kaikista kristillisistä sakramenteista. Sen kautta meitä johdetaan askel askeleelta maisen elämämme päämäärään - yhteyteen jumalallisen kanssa - sillä sen huipentumassa uskovat tekee yhdeksi Jumalan ja toistensa kanssa Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen leivän ja
viinin maallisten muotojen alla.
Vaikka kaikki kristikunnan haarat, jotka eivät ole hylänneet muinaista sakramentaalista järjestelmää (mukaanlukien roomalaiskatolinen, ortodoksinen ja, joinekin epäselvyyksineen, anglikaaninen) ovat tunteneet ja julistaneet näitä messun mystisiä aspekteja, rationalistiset tendenssit jotka ovat nousseet toisesta Vatikaanin kirkolliskokouksesta lähtien roomalaiskatolisessa kirkossa, ryöstävät messulta paljon sen mystisyydestä ja psykospirituaalisesta hyödyllisyydestä.
Vastaavasti monissa okkultisissa, metafyysisissä ja New Age-liikkeissä on vain vähän arvostusta kristinuskon vanhan kunnianarvoisan sakramentaalisen järjestelmän magiaa ja mysteeriä kohtaan, ja sen sisällä messun korkeinta sakramenttia kohtaan. Vanhemmat näistä liikkeistä kantavat yhdeksännentoista vuosisadan ajattelun leimaa, joka oli hyperintellektuaalinen, moralistinen, ja ajoittain materialistinen. Ryhmät, jotka ovat saaneet alkunsa 1960-luvusta lähtien, ovat hiukan myönteisemmin taipuvaisia kohti rituaalia kuin edeltäjänsä, mutta niiden sakramenttien arvostus on yhä pientä. Paljon vaihtoehtoisesta hengellisyydestä on siten vaarassa kadottaa kosketus yhteen lännen mystis-maagisen perinnön arvokkaimmista aspekteista.
Varmuuden vuoksi, on olemassa päteviä vastaväitteitä rituaalia kohtaan. Sen harjoitusta on usein seurannut sokea taikausko. Kuitenkin täytyy muistaa, että tietoisuuden puute säännöllisesti kääntää merkitykselliset ja transformatiiviset käytännöt taikauskoisiksi. Syy ei ole rituaalissa, vaan harjoittajassa. Rituaali, edellyttäen että siinä käytetään autenttisia symboleja, ei ole enempää eikä vähempää kuin mitä H.P. Blavatsky kutsui "konkretisoiduksi totuudeksi". Taikausko saattaa peittää tämän, mutta kätketty totuus on aina nähtävissä peitteen alla. Sakramenttien gnostisten tutkimusten on tarkoitus vapauttaa totuuden siemen tietämättömyyden ja väärinymmärryksen lisäyksistä, joiden on annettu hämärtää se. Seuraavassa käsittelemme useita erillisiä lähestymistapoja kristillisistä mysteereistä suurimpaan. Jotkut näistä saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa, samalla kun toiset pyrkivät täydentämään toisiaan, ja vielä jotkut sanovat toisin totuudet, jotka ovat muissa lähestymistavoissa.
Dogmaattiset ja rationalistiset näkökulmat
Ei-gnostilainen kirkko jälkeen kolmannen ja neljännen vuosisadan A.D. suhtautui eukaristiaan sen aterian muistojuhlana, jonka Jeesuksen sanotaan jakaneen apostoleidensa kanssa, missä hänen sanotaan siunanneen leivän ja viinin, kehoittaen läsnäolijoita tekemään samoin hänen muistokseen. Kristikunta teki siitä dogmin, että Jeesus mystisesti muutti nämä substanssit ruumiiksi ja vereksi ja antoi apostoleilleen vallan suorittaa saman pyhän ihmeen aikojen loppuun asti. Eukaristian mysteeri siirrettiin siten uskon mentaaliseen valtakuntaan, vaikka myyttiset elementit jatkoivat olemassaoloaan dogmin julkisivun alla. Protestanttinen kristikunta tuli vähitellen kieltämään tämän mystisesti inspiroidun ja myyttisesti tuetun dogmin. Eukaristiasta tuli pelkkä muistoateria, merkki pikemmin kuin symboli.
Tänä päivänä roomalaiskatolinen kirkko käy läpi sisäistä reformaatiota, jonka vaikutukset messuun eivät ole vastakkaiset Lutherin ja Calvinin kapinan tuottamille. 25 vuotta sitten saattoi vielä tarkata nunnien paimentavan pieniä holhottejaan ehtoolliskaiteelle samalla ojentaen heitä, "älkää pureskelko Jeesus-lasta", kun taas tänä päivänä lähes kaikki messun ja pyhitettyjen elementtien kunnioitus ja palvonta näyttää lakanneen. Ehtoollisella polvistuminen, sakramentin vastaanottaminen kielelle, ja muut vanhat säännöt, jotka heijastavat mystistä arvokkuutta, ovat menneet sen sileän tien. Traditionaalis-kekseliäs sanaleikki julistaa, että nykyinen messu pitäisi tavata "sotku" (engl. mass/mess; suom. huomautus), ja tämän kirjoittaja on taipuvainen olemaan samaa mieltä.
Messun latistaminen ja desakralisaatio ovat vain luonnollinen tulos tämän mysteerin älyllistämisestä, joka pohjimmiltaan alkoi aikana jolloin Konstantinus perusti kirkon ja kirkko muodosti dogminsa, samalla heittäen ulos gnosiksen. Mieli on todellisen murhaaja; mystinen myytti ja transsendentaalinen mysteeri ei voi selvitä rationalismista, oli se sitten Aristotelisen teologian tai Hans Kungin ja hänen kumppaniensa modernismin muodossa. Dogmi on mysteerin murha, vaikka uhrin kuolema kestäisi vuosisatoja.
Messu pyhänä mysteeridraamana
Esikristillisen ajan mysteerit olivat yksityiskohtaisesti laadittuja rituaalinäytelmiä, jotka saivat aikaan vihittävän henkisen transformaation voimistumisen. Ne oli yleensä muotoiltu mukaillen tietyn jumaluuden myyttistä elämää, kuolemaa ja ylösnousemusta, jolle mysteeri oli omistettu. Kandidaatti pantiin yleensä symbolisesti käymään läpi tietyt tapahtumat sankarin elämäntarinassa. Tämä on yhä ilmeistä vapaamuurariuden initiaatiorituaaleissa, erityisesti Mestarimuurarin korkeassa asteessa, missä kandidaatti käy läpi muurarillisen sankarin, Hiram Abiffin kuoleman ja nousemisen jälleen.
Ei vaadi paljoa mielikuvitusta nähdä kristillisessä messussa saman rituaalinäytelmän elementtejä, missä Jeesuksen elämä, kuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen symbolisesti toistetaan pappien ja palvojien toimesta. Tosiasia että eukaristia on Jeesuksen uran myyttinen dramatisointi, on ollut kirkon tunnustama hyvin kauan aikaa. Kuten paavi Innocentius III lausui, "messu on järjestetty niin hyvin laaditun suunnitelman mukaan, että kaikki mitä Jeesus Kristus on tehnyt, tai mikä Häntä koskee, Hänen inkarnaatiostaan Hänen taivaaseen astumiseensa, on siinä laajasti sisältyen joko sanoihin tai tekoihin, suurenmoisesti esitettynä."
Gnostikko väittäisi, että tämä on epäilemättä totta, mutta että draaman toisinto ei koske vain historiallista Jeesusta, vaan sisältää jokaisessa ihmisessä asuvan jumalallisen Ihmisen. Myytti on todempi ja voimakkaampi kuin historia, ja tapahtumat Jeesuksen elämässä kohottaa myyttiseen merkitykseen hänen draamansa symbolinen suhde muuntuvan ihmishengen draamaan. Kuten Joseph Campbell sanoi, messu on "transsendenssille avoin metafoora", ja sellaisena se on kykenevä ihmeellisiin vaikutuksiin muuntaen ei vain leivän ja viinin, vaan myös ihmisen persoonallisuuden. Ei gnostilaisen kristinuskon suurin vika on aina ollut supistaa myytti, jolla on merkitys, historiaksi, jolla on opetus, ja tämä tapahtui messulle teologien käsissä.
Antiikin pakanat olivat vakuuttuneet, että ihmiset voivat läpikäydä apotheosiksen, että heistä voisi tulla jumalia ja jumalattaria. Messu liittyy läheisesti tähän prosessiin, koska sen mysteereissä maiset substanssit muunnetaan jumalallisiksi, ja mikä tärkeämpää, ihmiset voidaan vastaavasti muuntaa psykospirituaalisessa luonnossaan. Vanhat gnostilaiset suurimmaksi osaksi näyttävät katsoneen, että Jeesus oli ihminen, joka paljolti niin kuin sankari pakanatraditiossa, tuli jumalalliseksi tuloksena henkisestä hyveestä. Sankari Jeesuksesta tuli Jumala Kristus. (Tämä tapahtuma sanotaan saatetun päätökseen, niin sanoakseni, Jeesuksen kastetilaisuudessa Jordan-joella, jota kutsuttiin Epifaniaksi, tai Kristuksen ilmestymiseksi maailmaan.)
Imitatio Christi, kun sillä ymmärretään kristillistyneen Jeesuksen moraalisten ominaisuuksien kopioimista, lähentelee järjettömyyttä. Kuinka voisi erehtyväinen kuolevainen jäljitellä jumalallista, joka on astunut alas maahan? Toisaalta, kirkon liturgisen työn tärkein ydin on kiedottu eri luokan jäljittelyyn. Kirkon kalenterissa Jeesuksen elämän tapahtumat eletään uudelleen, joulusta taivaaseen astumiseen ja sen yli. Pääsiäisen nelipäiväinen sykli (kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai, ja pääsiäissunnuntai) on passion ja ylösnousemuksen ydindraaman intensiivinen uudelleen eläminen. Ja eukaristian viettäminen on tämän saman draaman päivittäinen toisinto, vahvistettuna mystisellä kommuuniolla, johon voi ottaa osaa sankarin itsensä kanssa. Kristuksen jäljittely on ihmisen jumalaksi korottaminen, muuntuminen, ja messu jatkaa tuon muuntumisen tehokkaimpana keinona, ainakin niin kauan kuin kristillinen traditio on kyseessä. Ainoastaan gnosis, koettuna gnostilaisen tradition sisällä, paljastaa tämän tosiasian meille kaikkine lupauksineen ja ihmeineen.
Messu magiana
Rituaalilla, joka toistaa autenttisia mystisiä teemoja, on aina oma magiansa. Samalla kun magia saattaa olla vastenmielinen ajatus rationalistille, se on vanha ystävä myytin ja rituaalin rakastajalle. Messun magia on eletyn myytin toiminnallinen vaikutus osanottajiin. Ihmisillä voi olla näkyjä, he voivat kokea tietoisuuden laajentumista, käydä läpi parantumisen, ja sitoutua tehokkaaseen rukoukseen messun aikana. Kuitenkin olisi virheellistä ylikorostaa tämän riitin maagista elementtiä, ja se asettaisi meidät samaan joukkoon kuin henkilön, joka määritteli polttomoottorin "meluna, vauhtina, ja hajuna". On viisasta omata tasapainoinen asenne tätä kysymystä kohtaan ja pidättäytyä kaikesta yrityksestä joko ryövätä messu magiastaan tai muuttaa se puhtaaksi ja yksinkertaiseksi seremonialliseksi magiaksi. (Paljon mainostettu mutta melko harvinainen mustan messun ilmiö on esimerkki jälkimmäisestä.)
Mysteerin maagiset aspektit tunnustetaan itse eukaristian liturgiassa itsessään: rukouksia lausutaan elävien puolesta, kuolleiden puolesta, erityisten aikomusten puolesta. On aina pidetty oikeutettuna eukaristiaan osallistuville rukoilla henkilökohtaisten huolenaiheiden puolesta. Toisaalta, pitäisi ottaa osaa messuun mysteerin itsensä vuoksi, eikä tarkoituksessa "saada tuloksia", mitään erityisen laisia. Jos tulee ainoastaan saadakseen erityisiä suosionosoituksia jumaluudelta, tämä häiritsisi vastaanotetun armon luonnetta ja määrää. Vähitellen menetettäisiin messun todellinen merkitys kokonaan. Sellaisen suuruusluokan mysteerin ei koskaan pitäisi sallia degeneroitua foorumiksi pikkumaisten huolenaiheiden esiintuomiselle transsendenssin edessä.
C.W. Leadbeater, teosofi ja Vapaa Katolinen piispa, teoksessaan Sakramenttien Tiede, teki joitain kiehtovia huomioita messun magiasta. Paranormaaleilla kyvyillään Leadbeater havaitsi tiettyjä uusiutuvia voimien säännömukaisuuksia, ei tavallisesti näkyviä, jotka ilmenivät jokaisessa eukaristian vietossa. Säännönmukaisuus näytti järjestävän itsensä muodoksi, jota kuvataan eräänlaiseksi rakennukseksi muistuttaen torninhuippua tai kupolia.
Tässä yhteydessä kirjoittajan henkilökohtainen kokemus saattaa olla kiinnostava. Noin 1948 kirjoittaja toimi osa-aikaisena avustajana roomalaiskatolisessa prelaatissa Itävallassa, abotti Alois Wiesingerille, O. Cist., joka kirjoitti kirjaa okkultisista ilmiöistä. Lukiessaan abotin kansioita hän löysi maalaisnäkijän joitain vuosia aiemmin tekemän piirroksen, esittäen muotoa, jonka näkijä selvänäköisesti havaitsi joka kerta kun messua luettiin kylän kirkossa. Jotakuinkin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin kirjoittaja löysi kuvauksen "eukaristisesta rakennuksesta" Leadbeaterin kirjassa. Se sopi yhteen itävaltalaisen kanssa kammottavan yksityiskohtaisesti! Lisäksi mahdollisuudet, että lukutaidoton Alppien maalainen ikinä olisi kohdannut Leadbeaterin kirjan, ovat hyvin pienet. Että kaksi niin eriluontoista henkilöä olisi havainnut saman maagisen voimien rakenteen eukaristiassa, on todistus, jota ei helposti voi sivuuttaa.
Mutta tämä maaginen asenne messua kohtaan täytyy myöskin pitää rajoissa. Ihmisiä saattaa houkuttaa osallistua siihen tarkoituksenaan ottaa eräänlainen "astraalinen suihkukylpy" laiminlyöden antaumuksen, jota vaaditaan sakramentillisen armon vastaanottamiseen.
C.G. Jung ja messu
Tuolla suurella nykyaikaisella gnosiksen edustajalla, C.G. Jungilla, oli suuri kiinnostus kristillisiin sakramentteihin, erityisesti messuun. Hän lausui toistuvasti, että hän piti katolilaisuutta verrattomasti täydellisempänä uskontona kuin sen protestanttisia vastineita. Sakramenttien mysteerillä, sanoi Jung, oli suuri arvo, ja tuotti psykologisen terveyden asteen katolilaisten keskuudessa, jota ei löytynyt protestanttien ja ateistien joukossa. (Ihmetyttää, olisiko hän ottanut saman kannan jälki-vatikaaniseen II kirkkoon, kansan messuineen ja säkki-messupukuineen.)
Jung väitti, että eukaristinen uhri sisälsi elinvoimaisen mysteerin, jota ei kokonaan tehnyt tyhjäksi dogmaattinen rakenne johon se oli verhottu:
[Messun] Rituaalitoimitus pyhittää sekä lahjan että antajat. Se muistaa ja kuvastaa Viimeistä Ehtoollista, jota Herramme vietti opetuslastensa kanssa, koko Kristuksen inkarnaatiota, passiota, kuolemaa ja ylösnousemusta. Mutta jumalallisen näkökulmasta tämä antropomorfinen teko on vain uloin kuori, jossa se mitä todella tapahtuu, ei ole lainkaan ihmistekoa vaan jumalallinen tapahtuma.(C.G. Jung, "Transformation Symbolism in the Mass", Eranus Yearbook, Vol.2: The Mysteries (New York: Pantheon Books, 1955), s.314)
Jung korostaa, että ne jotka ovat mukana messun vietossa, palvelevat jumalallisen tapahtuman syitä. Pappi ei aiheuta mysteeriä; hän on pelkästään armon ja voiman palvelija. Sama pätee seurakuntaan ja näennäisesti voimattomiin leivän ja viinin substansseihin. Messu ei ole ihmisten suorittama teko, vaan jumaluuden.
Palataksemme maagiseen terminologiaan jälleen kerran, on olemassa kaksi magian pääkategoriaa. Alhainen magia on persoonallista ja egoistista: se näkee harjoittajansa maagisten toimitusten syinä. Mutta kun jumaluus haluaa ilmentää itseään ihmiskunnan kautta, silloin olemme tekemisissä korkean magian kanssa.
Jungin mukaan messuun, oikein ymmärrettynä, suhtaudutaan parhaiten korkean magian toimituksena. Tähän liittyen hän kirjoitti:
Missä tahansa riitin [alhainen] maaginen aspekti pyrkii hallitsemaan, se tuo riitin lähemmäs tyydyttämään yksilön egon sokeaa vallan ahneutta, ja siten murtaa kirkon mystisen ruumiin erillisiin yksikköihin. Missä toisaalta riitti mielletään Jumalan itsensä toiminnaksi, ihmisosallistujilla on ainoastaan satunnainen tai "palveleva" merkitys.(Sama lähde, s.314.)
Jung jatkaa sanoen, että vähäisempi ihmistietoisuus papin ja seurakunnan symboloimana, kohtaa tilanteen, joka on riippumaton ihmistoiminnasta. Jumaluus ja sen uhrimysteeri ovat olemassa tasolla, joka on ajaton ja ylittää tietoisuuden sellaisena kuin ihmiset sen tuntevat. Se pakottaa ihmisen toimimaan armon palvelijana tekemällä hänestä edustajan, ajassa ja ihmiskunnan keskuudessa, tapahtumalle, joka on ajaton ja jumalallinen.
Jungin asenne eroaa, uskoakseni kiitettävästi, mitään sanomattomasta, yksitoikkoisesta tulkinnasta, jota tarjoavat rationalisoivat teologit, jotka alentavat tämän mysteerin oman ajattelunsa mitättömiin suhteisiin. Se eroaa myöskin joidenkin New Age-opettajien röyhkeydestä, jotka itsepintaisesti pitävät kiinni siitä että ihmiset "luovat oman todellisuutensa".
Nöyryys ylimaallisen edessä; tämä on Jungin suuri luonteenpiirre ihmisenä, ja se on myös hänen neuvonsa meille. "Vasara ei voi löytää itsessään voimaa, joka saa sen lyömään", kuten hän huomautti yllä siteeratussa esseessään. Mikä tarttuu ihmiseen messun mysteerissä - tai missä tahansa muussa mysteerissä - on jotain ihmiskunnan ulkopuolella: korkein voima, yhtä vapaa rajoituksista kuin valo pimeydestä. Tavallinen ihmistietoisuus ei löydä mitään itsessään, joka saisi ihmiset suorittamaan mysteerin. Se voi tehdä niin ainoastaan kun mysteeri valtaa sen.
Ihmissielu on samalla kertaa lähellä ja kaukana jumalallisesta. Toisaalta me kaikki kärsimme suuresta vieraantumisesta, suuresta vieroittumisesta; kuitenkin sisimmässä asustaa myös osa vapaasta ja ikuisesta, joka on iankaikkisesti yhdistynyt kaikkeen joka on pyhää, suurta ja hyvää kautta aikakausien. Jumalallisen sokaisevan kirkas kipinä elää uloimmassa pimeydessä. Tarkasteltuna ulkopuolelta se näyttäytyy pimeyteen vaatetettuna, saaden hieman tämän pimeyden kaltaisuutta. Gnostilainen myytti julistaa, että sisässä asuvan jumaluutemme kipinät ovat tulleet esiin keskusliekistä, ja että niissä ilmenee kaksi aspektia: niillä on "kipinöiden" laatu (erillisyys) ja "liekkien" laatu (yhteys) samanaikaisesti. (Tämän oivaltaminen on itseasiassa keskeinen idea paljon keskustellun gnostilaisen "dualismin" takana.)
Lisänä yllä käsiteltyihin messun näkökulmiin on olemassa myös käsitys, että tämä mysteeri on uhrin luontoinen. Uhri, gnostilaisessa merkityksessään, sisältää vieraantuneen kipinän paluun alkuperäiseen liekkiinsä. Ei sen paremmin filosofia, metafysiikka kuin dogmikaan voi saattaa päätökseen tätä kaivattua yhteyttä, sillä se ei ole käsitteen vaan kokemuksen asia. Jos toivomme liittyvämme loistavaan kaksoseemme taivaassa, poistamalla kahtiajaon, meidän täytyy tehdä työ, opus, kuten vanhat alkemistit olisivat sitä nimittäneet. Meidän täytyy uhrata vähäisemmän luontomme leipä ja viini voimalle ylhäältä, niin että tämä inhimillinen itse voi muuttua kokonaan toisen kaltaiseksi ja jopa substanssiksi, vieraan Jumalan, kaikkien atomien tuolla puolen ja yläpuolella, joka jollain täysin mystisellä tavalla on yhä meidän oma, todellinen, sisäisin itsemme. Jumala ihmisessä palaa itseensä uhrimysteerissä. Kuten Jung ilmaisi:
Jumalan kahtiajako jumaluuteen ja ihmisyyteen ja hänen paluunsa itseensä uhritoimituksessa antaa lohduttavan opin, että ihmisen omassa pimeydessä on kätkettynä valo, joka jälleen kerran palaa lähteeseensä, ja että tämä valo itseasiassa halusi laskeutua pimeyteen tarkoituksenaan vapauttaa kahlehdittu, joka riutuu siellä, ja johtaa hänet iankaikkiseen valoon.
(Sama lähde, s.317.)
Paluu ei ole teko jonka vähäisempi inhimillinen tietoisuus ikinä voi suorittaa. Tämä vähäisempi itse voi ainoastaan uhrata itsensä instrumenttina, uhraus gnosiksen eukaristisella alttarilla. Sanat eivät voi kuvata, ajatukset eivät voi ymmärtää, aistit eivät voi havaita mysterium tremendum et fascinas'in todellista luonnetta (kunnioitusta herättävä ja lumoava mysteeri) toistettuna alttarilla. Ainoastaan hiljainen mieli, kunnioittava tunne, ja puhdas tahto suunnattuna kohti jumalallisen yhteyden päämäärää, voi tuoda meidät lähemmäksi salaisuutta, joka liekehtii esiin mysteerin keskuksessa. Myytit saattavat tuoda meidät lähemmäs, magia saattaa selventää, filosofia saattaa valaista, mutta mysteeri säilyy, kuten sen täytyy, sillä se on meissä ja me olemme siinä.
Messu, tai kuten sitä joskus kutsutaan, jumalallinen liturgia tai eukaristia, on juhlallisin kaikista kristillisistä sakramenteista. Sen kautta meitä johdetaan askel askeleelta maisen elämämme päämäärään - yhteyteen jumalallisen kanssa - sillä sen huipentumassa uskovat tekee yhdeksi Jumalan ja toistensa kanssa Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen leivän ja
viinin maallisten muotojen alla.Vaikka kaikki kristikunnan haarat, jotka eivät ole hylänneet muinaista sakramentaalista järjestelmää (mukaanlukien roomalaiskatolinen, ortodoksinen ja, joinekin epäselvyyksineen, anglikaaninen) ovat tunteneet ja julistaneet näitä messun mystisiä aspekteja, rationalistiset tendenssit jotka ovat nousseet toisesta Vatikaanin kirkolliskokouksesta lähtien roomalaiskatolisessa kirkossa, ryöstävät messulta paljon sen mystisyydestä ja psykospirituaalisesta hyödyllisyydestä.
Vastaavasti monissa okkultisissa, metafyysisissä ja New Age-liikkeissä on vain vähän arvostusta kristinuskon vanhan kunnianarvoisan sakramentaalisen järjestelmän magiaa ja mysteeriä kohtaan, ja sen sisällä messun korkeinta sakramenttia kohtaan. Vanhemmat näistä liikkeistä kantavat yhdeksännentoista vuosisadan ajattelun leimaa, joka oli hyperintellektuaalinen, moralistinen, ja ajoittain materialistinen. Ryhmät, jotka ovat saaneet alkunsa 1960-luvusta lähtien, ovat hiukan myönteisemmin taipuvaisia kohti rituaalia kuin edeltäjänsä, mutta niiden sakramenttien arvostus on yhä pientä. Paljon vaihtoehtoisesta hengellisyydestä on siten vaarassa kadottaa kosketus yhteen lännen mystis-maagisen perinnön arvokkaimmista aspekteista.
Varmuuden vuoksi, on olemassa päteviä vastaväitteitä rituaalia kohtaan. Sen harjoitusta on usein seurannut sokea taikausko. Kuitenkin täytyy muistaa, että tietoisuuden puute säännöllisesti kääntää merkitykselliset ja transformatiiviset käytännöt taikauskoisiksi. Syy ei ole rituaalissa, vaan harjoittajassa. Rituaali, edellyttäen että siinä käytetään autenttisia symboleja, ei ole enempää eikä vähempää kuin mitä H.P. Blavatsky kutsui "konkretisoiduksi totuudeksi". Taikausko saattaa peittää tämän, mutta kätketty totuus on aina nähtävissä peitteen alla. Sakramenttien gnostisten tutkimusten on tarkoitus vapauttaa totuuden siemen tietämättömyyden ja väärinymmärryksen lisäyksistä, joiden on annettu hämärtää se. Seuraavassa käsittelemme useita erillisiä lähestymistapoja kristillisistä mysteereistä suurimpaan. Jotkut näistä saattavat olla ristiriidassa toistensa kanssa, samalla kun toiset pyrkivät täydentämään toisiaan, ja vielä jotkut sanovat toisin totuudet, jotka ovat muissa lähestymistavoissa.
Dogmaattiset ja rationalistiset näkökulmat
Ei-gnostilainen kirkko jälkeen kolmannen ja neljännen vuosisadan A.D. suhtautui eukaristiaan sen aterian muistojuhlana, jonka Jeesuksen sanotaan jakaneen apostoleidensa kanssa, missä hänen sanotaan siunanneen leivän ja viinin, kehoittaen läsnäolijoita tekemään samoin hänen muistokseen. Kristikunta teki siitä dogmin, että Jeesus mystisesti muutti nämä substanssit ruumiiksi ja vereksi ja antoi apostoleilleen vallan suorittaa saman pyhän ihmeen aikojen loppuun asti. Eukaristian mysteeri siirrettiin siten uskon mentaaliseen valtakuntaan, vaikka myyttiset elementit jatkoivat olemassaoloaan dogmin julkisivun alla. Protestanttinen kristikunta tuli vähitellen kieltämään tämän mystisesti inspiroidun ja myyttisesti tuetun dogmin. Eukaristiasta tuli pelkkä muistoateria, merkki pikemmin kuin symboli.
Tänä päivänä roomalaiskatolinen kirkko käy läpi sisäistä reformaatiota, jonka vaikutukset messuun eivät ole vastakkaiset Lutherin ja Calvinin kapinan tuottamille. 25 vuotta sitten saattoi vielä tarkata nunnien paimentavan pieniä holhottejaan ehtoolliskaiteelle samalla ojentaen heitä, "älkää pureskelko Jeesus-lasta", kun taas tänä päivänä lähes kaikki messun ja pyhitettyjen elementtien kunnioitus ja palvonta näyttää lakanneen. Ehtoollisella polvistuminen, sakramentin vastaanottaminen kielelle, ja muut vanhat säännöt, jotka heijastavat mystistä arvokkuutta, ovat menneet sen sileän tien. Traditionaalis-kekseliäs sanaleikki julistaa, että nykyinen messu pitäisi tavata "sotku" (engl. mass/mess; suom. huomautus), ja tämän kirjoittaja on taipuvainen olemaan samaa mieltä.
Messun latistaminen ja desakralisaatio ovat vain luonnollinen tulos tämän mysteerin älyllistämisestä, joka pohjimmiltaan alkoi aikana jolloin Konstantinus perusti kirkon ja kirkko muodosti dogminsa, samalla heittäen ulos gnosiksen. Mieli on todellisen murhaaja; mystinen myytti ja transsendentaalinen mysteeri ei voi selvitä rationalismista, oli se sitten Aristotelisen teologian tai Hans Kungin ja hänen kumppaniensa modernismin muodossa. Dogmi on mysteerin murha, vaikka uhrin kuolema kestäisi vuosisatoja.
Messu pyhänä mysteeridraamana
Esikristillisen ajan mysteerit olivat yksityiskohtaisesti laadittuja rituaalinäytelmiä, jotka saivat aikaan vihittävän henkisen transformaation voimistumisen. Ne oli yleensä muotoiltu mukaillen tietyn jumaluuden myyttistä elämää, kuolemaa ja ylösnousemusta, jolle mysteeri oli omistettu. Kandidaatti pantiin yleensä symbolisesti käymään läpi tietyt tapahtumat sankarin elämäntarinassa. Tämä on yhä ilmeistä vapaamuurariuden initiaatiorituaaleissa, erityisesti Mestarimuurarin korkeassa asteessa, missä kandidaatti käy läpi muurarillisen sankarin, Hiram Abiffin kuoleman ja nousemisen jälleen.
Ei vaadi paljoa mielikuvitusta nähdä kristillisessä messussa saman rituaalinäytelmän elementtejä, missä Jeesuksen elämä, kuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen symbolisesti toistetaan pappien ja palvojien toimesta. Tosiasia että eukaristia on Jeesuksen uran myyttinen dramatisointi, on ollut kirkon tunnustama hyvin kauan aikaa. Kuten paavi Innocentius III lausui, "messu on järjestetty niin hyvin laaditun suunnitelman mukaan, että kaikki mitä Jeesus Kristus on tehnyt, tai mikä Häntä koskee, Hänen inkarnaatiostaan Hänen taivaaseen astumiseensa, on siinä laajasti sisältyen joko sanoihin tai tekoihin, suurenmoisesti esitettynä."
Gnostikko väittäisi, että tämä on epäilemättä totta, mutta että draaman toisinto ei koske vain historiallista Jeesusta, vaan sisältää jokaisessa ihmisessä asuvan jumalallisen Ihmisen. Myytti on todempi ja voimakkaampi kuin historia, ja tapahtumat Jeesuksen elämässä kohottaa myyttiseen merkitykseen hänen draamansa symbolinen suhde muuntuvan ihmishengen draamaan. Kuten Joseph Campbell sanoi, messu on "transsendenssille avoin metafoora", ja sellaisena se on kykenevä ihmeellisiin vaikutuksiin muuntaen ei vain leivän ja viinin, vaan myös ihmisen persoonallisuuden. Ei gnostilaisen kristinuskon suurin vika on aina ollut supistaa myytti, jolla on merkitys, historiaksi, jolla on opetus, ja tämä tapahtui messulle teologien käsissä.
Antiikin pakanat olivat vakuuttuneet, että ihmiset voivat läpikäydä apotheosiksen, että heistä voisi tulla jumalia ja jumalattaria. Messu liittyy läheisesti tähän prosessiin, koska sen mysteereissä maiset substanssit muunnetaan jumalallisiksi, ja mikä tärkeämpää, ihmiset voidaan vastaavasti muuntaa psykospirituaalisessa luonnossaan. Vanhat gnostilaiset suurimmaksi osaksi näyttävät katsoneen, että Jeesus oli ihminen, joka paljolti niin kuin sankari pakanatraditiossa, tuli jumalalliseksi tuloksena henkisestä hyveestä. Sankari Jeesuksesta tuli Jumala Kristus. (Tämä tapahtuma sanotaan saatetun päätökseen, niin sanoakseni, Jeesuksen kastetilaisuudessa Jordan-joella, jota kutsuttiin Epifaniaksi, tai Kristuksen ilmestymiseksi maailmaan.)
Imitatio Christi, kun sillä ymmärretään kristillistyneen Jeesuksen moraalisten ominaisuuksien kopioimista, lähentelee järjettömyyttä. Kuinka voisi erehtyväinen kuolevainen jäljitellä jumalallista, joka on astunut alas maahan? Toisaalta, kirkon liturgisen työn tärkein ydin on kiedottu eri luokan jäljittelyyn. Kirkon kalenterissa Jeesuksen elämän tapahtumat eletään uudelleen, joulusta taivaaseen astumiseen ja sen yli. Pääsiäisen nelipäiväinen sykli (kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai, ja pääsiäissunnuntai) on passion ja ylösnousemuksen ydindraaman intensiivinen uudelleen eläminen. Ja eukaristian viettäminen on tämän saman draaman päivittäinen toisinto, vahvistettuna mystisellä kommuuniolla, johon voi ottaa osaa sankarin itsensä kanssa. Kristuksen jäljittely on ihmisen jumalaksi korottaminen, muuntuminen, ja messu jatkaa tuon muuntumisen tehokkaimpana keinona, ainakin niin kauan kuin kristillinen traditio on kyseessä. Ainoastaan gnosis, koettuna gnostilaisen tradition sisällä, paljastaa tämän tosiasian meille kaikkine lupauksineen ja ihmeineen.
Messu magiana
Rituaalilla, joka toistaa autenttisia mystisiä teemoja, on aina oma magiansa. Samalla kun magia saattaa olla vastenmielinen ajatus rationalistille, se on vanha ystävä myytin ja rituaalin rakastajalle. Messun magia on eletyn myytin toiminnallinen vaikutus osanottajiin. Ihmisillä voi olla näkyjä, he voivat kokea tietoisuuden laajentumista, käydä läpi parantumisen, ja sitoutua tehokkaaseen rukoukseen messun aikana. Kuitenkin olisi virheellistä ylikorostaa tämän riitin maagista elementtiä, ja se asettaisi meidät samaan joukkoon kuin henkilön, joka määritteli polttomoottorin "meluna, vauhtina, ja hajuna". On viisasta omata tasapainoinen asenne tätä kysymystä kohtaan ja pidättäytyä kaikesta yrityksestä joko ryövätä messu magiastaan tai muuttaa se puhtaaksi ja yksinkertaiseksi seremonialliseksi magiaksi. (Paljon mainostettu mutta melko harvinainen mustan messun ilmiö on esimerkki jälkimmäisestä.)
Mysteerin maagiset aspektit tunnustetaan itse eukaristian liturgiassa itsessään: rukouksia lausutaan elävien puolesta, kuolleiden puolesta, erityisten aikomusten puolesta. On aina pidetty oikeutettuna eukaristiaan osallistuville rukoilla henkilökohtaisten huolenaiheiden puolesta. Toisaalta, pitäisi ottaa osaa messuun mysteerin itsensä vuoksi, eikä tarkoituksessa "saada tuloksia", mitään erityisen laisia. Jos tulee ainoastaan saadakseen erityisiä suosionosoituksia jumaluudelta, tämä häiritsisi vastaanotetun armon luonnetta ja määrää. Vähitellen menetettäisiin messun todellinen merkitys kokonaan. Sellaisen suuruusluokan mysteerin ei koskaan pitäisi sallia degeneroitua foorumiksi pikkumaisten huolenaiheiden esiintuomiselle transsendenssin edessä.
C.W. Leadbeater, teosofi ja Vapaa Katolinen piispa, teoksessaan Sakramenttien Tiede, teki joitain kiehtovia huomioita messun magiasta. Paranormaaleilla kyvyillään Leadbeater havaitsi tiettyjä uusiutuvia voimien säännömukaisuuksia, ei tavallisesti näkyviä, jotka ilmenivät jokaisessa eukaristian vietossa. Säännönmukaisuus näytti järjestävän itsensä muodoksi, jota kuvataan eräänlaiseksi rakennukseksi muistuttaen torninhuippua tai kupolia.
Tässä yhteydessä kirjoittajan henkilökohtainen kokemus saattaa olla kiinnostava. Noin 1948 kirjoittaja toimi osa-aikaisena avustajana roomalaiskatolisessa prelaatissa Itävallassa, abotti Alois Wiesingerille, O. Cist., joka kirjoitti kirjaa okkultisista ilmiöistä. Lukiessaan abotin kansioita hän löysi maalaisnäkijän joitain vuosia aiemmin tekemän piirroksen, esittäen muotoa, jonka näkijä selvänäköisesti havaitsi joka kerta kun messua luettiin kylän kirkossa. Jotakuinkin kuusi tai seitsemän vuotta myöhemmin kirjoittaja löysi kuvauksen "eukaristisesta rakennuksesta" Leadbeaterin kirjassa. Se sopi yhteen itävaltalaisen kanssa kammottavan yksityiskohtaisesti! Lisäksi mahdollisuudet, että lukutaidoton Alppien maalainen ikinä olisi kohdannut Leadbeaterin kirjan, ovat hyvin pienet. Että kaksi niin eriluontoista henkilöä olisi havainnut saman maagisen voimien rakenteen eukaristiassa, on todistus, jota ei helposti voi sivuuttaa.
Mutta tämä maaginen asenne messua kohtaan täytyy myöskin pitää rajoissa. Ihmisiä saattaa houkuttaa osallistua siihen tarkoituksenaan ottaa eräänlainen "astraalinen suihkukylpy" laiminlyöden antaumuksen, jota vaaditaan sakramentillisen armon vastaanottamiseen.
C.G. Jung ja messu
Tuolla suurella nykyaikaisella gnosiksen edustajalla, C.G. Jungilla, oli suuri kiinnostus kristillisiin sakramentteihin, erityisesti messuun. Hän lausui toistuvasti, että hän piti katolilaisuutta verrattomasti täydellisempänä uskontona kuin sen protestanttisia vastineita. Sakramenttien mysteerillä, sanoi Jung, oli suuri arvo, ja tuotti psykologisen terveyden asteen katolilaisten keskuudessa, jota ei löytynyt protestanttien ja ateistien joukossa. (Ihmetyttää, olisiko hän ottanut saman kannan jälki-vatikaaniseen II kirkkoon, kansan messuineen ja säkki-messupukuineen.)
Jung väitti, että eukaristinen uhri sisälsi elinvoimaisen mysteerin, jota ei kokonaan tehnyt tyhjäksi dogmaattinen rakenne johon se oli verhottu:
[Messun] Rituaalitoimitus pyhittää sekä lahjan että antajat. Se muistaa ja kuvastaa Viimeistä Ehtoollista, jota Herramme vietti opetuslastensa kanssa, koko Kristuksen inkarnaatiota, passiota, kuolemaa ja ylösnousemusta. Mutta jumalallisen näkökulmasta tämä antropomorfinen teko on vain uloin kuori, jossa se mitä todella tapahtuu, ei ole lainkaan ihmistekoa vaan jumalallinen tapahtuma.(C.G. Jung, "Transformation Symbolism in the Mass", Eranus Yearbook, Vol.2: The Mysteries (New York: Pantheon Books, 1955), s.314)
Jung korostaa, että ne jotka ovat mukana messun vietossa, palvelevat jumalallisen tapahtuman syitä. Pappi ei aiheuta mysteeriä; hän on pelkästään armon ja voiman palvelija. Sama pätee seurakuntaan ja näennäisesti voimattomiin leivän ja viinin substansseihin. Messu ei ole ihmisten suorittama teko, vaan jumaluuden.
Palataksemme maagiseen terminologiaan jälleen kerran, on olemassa kaksi magian pääkategoriaa. Alhainen magia on persoonallista ja egoistista: se näkee harjoittajansa maagisten toimitusten syinä. Mutta kun jumaluus haluaa ilmentää itseään ihmiskunnan kautta, silloin olemme tekemisissä korkean magian kanssa.
Jungin mukaan messuun, oikein ymmärrettynä, suhtaudutaan parhaiten korkean magian toimituksena. Tähän liittyen hän kirjoitti:
Missä tahansa riitin [alhainen] maaginen aspekti pyrkii hallitsemaan, se tuo riitin lähemmäs tyydyttämään yksilön egon sokeaa vallan ahneutta, ja siten murtaa kirkon mystisen ruumiin erillisiin yksikköihin. Missä toisaalta riitti mielletään Jumalan itsensä toiminnaksi, ihmisosallistujilla on ainoastaan satunnainen tai "palveleva" merkitys.(Sama lähde, s.314.)
Jung jatkaa sanoen, että vähäisempi ihmistietoisuus papin ja seurakunnan symboloimana, kohtaa tilanteen, joka on riippumaton ihmistoiminnasta. Jumaluus ja sen uhrimysteeri ovat olemassa tasolla, joka on ajaton ja ylittää tietoisuuden sellaisena kuin ihmiset sen tuntevat. Se pakottaa ihmisen toimimaan armon palvelijana tekemällä hänestä edustajan, ajassa ja ihmiskunnan keskuudessa, tapahtumalle, joka on ajaton ja jumalallinen.
Jungin asenne eroaa, uskoakseni kiitettävästi, mitään sanomattomasta, yksitoikkoisesta tulkinnasta, jota tarjoavat rationalisoivat teologit, jotka alentavat tämän mysteerin oman ajattelunsa mitättömiin suhteisiin. Se eroaa myöskin joidenkin New Age-opettajien röyhkeydestä, jotka itsepintaisesti pitävät kiinni siitä että ihmiset "luovat oman todellisuutensa".
Nöyryys ylimaallisen edessä; tämä on Jungin suuri luonteenpiirre ihmisenä, ja se on myös hänen neuvonsa meille. "Vasara ei voi löytää itsessään voimaa, joka saa sen lyömään", kuten hän huomautti yllä siteeratussa esseessään. Mikä tarttuu ihmiseen messun mysteerissä - tai missä tahansa muussa mysteerissä - on jotain ihmiskunnan ulkopuolella: korkein voima, yhtä vapaa rajoituksista kuin valo pimeydestä. Tavallinen ihmistietoisuus ei löydä mitään itsessään, joka saisi ihmiset suorittamaan mysteerin. Se voi tehdä niin ainoastaan kun mysteeri valtaa sen.
Ihmissielu on samalla kertaa lähellä ja kaukana jumalallisesta. Toisaalta me kaikki kärsimme suuresta vieraantumisesta, suuresta vieroittumisesta; kuitenkin sisimmässä asustaa myös osa vapaasta ja ikuisesta, joka on iankaikkisesti yhdistynyt kaikkeen joka on pyhää, suurta ja hyvää kautta aikakausien. Jumalallisen sokaisevan kirkas kipinä elää uloimmassa pimeydessä. Tarkasteltuna ulkopuolelta se näyttäytyy pimeyteen vaatetettuna, saaden hieman tämän pimeyden kaltaisuutta. Gnostilainen myytti julistaa, että sisässä asuvan jumaluutemme kipinät ovat tulleet esiin keskusliekistä, ja että niissä ilmenee kaksi aspektia: niillä on "kipinöiden" laatu (erillisyys) ja "liekkien" laatu (yhteys) samanaikaisesti. (Tämän oivaltaminen on itseasiassa keskeinen idea paljon keskustellun gnostilaisen "dualismin" takana.)
Lisänä yllä käsiteltyihin messun näkökulmiin on olemassa myös käsitys, että tämä mysteeri on uhrin luontoinen. Uhri, gnostilaisessa merkityksessään, sisältää vieraantuneen kipinän paluun alkuperäiseen liekkiinsä. Ei sen paremmin filosofia, metafysiikka kuin dogmikaan voi saattaa päätökseen tätä kaivattua yhteyttä, sillä se ei ole käsitteen vaan kokemuksen asia. Jos toivomme liittyvämme loistavaan kaksoseemme taivaassa, poistamalla kahtiajaon, meidän täytyy tehdä työ, opus, kuten vanhat alkemistit olisivat sitä nimittäneet. Meidän täytyy uhrata vähäisemmän luontomme leipä ja viini voimalle ylhäältä, niin että tämä inhimillinen itse voi muuttua kokonaan toisen kaltaiseksi ja jopa substanssiksi, vieraan Jumalan, kaikkien atomien tuolla puolen ja yläpuolella, joka jollain täysin mystisellä tavalla on yhä meidän oma, todellinen, sisäisin itsemme. Jumala ihmisessä palaa itseensä uhrimysteerissä. Kuten Jung ilmaisi:
Jumalan kahtiajako jumaluuteen ja ihmisyyteen ja hänen paluunsa itseensä uhritoimituksessa antaa lohduttavan opin, että ihmisen omassa pimeydessä on kätkettynä valo, joka jälleen kerran palaa lähteeseensä, ja että tämä valo itseasiassa halusi laskeutua pimeyteen tarkoituksenaan vapauttaa kahlehdittu, joka riutuu siellä, ja johtaa hänet iankaikkiseen valoon.
(Sama lähde, s.317.)
Paluu ei ole teko jonka vähäisempi inhimillinen tietoisuus ikinä voi suorittaa. Tämä vähäisempi itse voi ainoastaan uhrata itsensä instrumenttina, uhraus gnosiksen eukaristisella alttarilla. Sanat eivät voi kuvata, ajatukset eivät voi ymmärtää, aistit eivät voi havaita mysterium tremendum et fascinas'in todellista luonnetta (kunnioitusta herättävä ja lumoava mysteeri) toistettuna alttarilla. Ainoastaan hiljainen mieli, kunnioittava tunne, ja puhdas tahto suunnattuna kohti jumalallisen yhteyden päämäärää, voi tuoda meidät lähemmäksi salaisuutta, joka liekehtii esiin mysteerin keskuksessa. Myytit saattavat tuoda meidät lähemmäs, magia saattaa selventää, filosofia saattaa valaista, mutta mysteeri säilyy, kuten sen täytyy, sillä se on meissä ja me olemme siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti