Päivitetty 13.5.2008
Seuraavat kirjat ovat poimintoja omasta "kirjastostani". Osa on niin vanhoja, ettei niitä löydy kuin divareista tai kirjastosta. Omia kirjojani lainaan mielelläni tutuilleni; saatavissa on täydellinen luettelo.
Sanomattakin lienee selvää, etten välttämättä seiso jok'ikisen niissä esitetyn ajatuksen takana. Myönnän, että valitsemani otteet ovat tarkoituksellisen provokatiivisia; toivon, että ne sysäävät sisäiseen liikkeeseen joko puoleensa vetäen tai luotaan työntäen, mieluummin kuin jättävät kenenkään ajattelun passiiviseksi.
Olen lisännyt myöhemmin aiheenmukaiset yläotsikot lukemisen helpottamiseksi.
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1949
Niin kuin tiedämme, niin katolinen kirkko lisää erään seikan, jota meidän lutherilainen kirkkomme ei painosta; se sanoo nimenomaan: ei riitä se, että ihminen koettaa taistella syntiä vastaan ja voittaa itsessään synnin, vaan hänen täytyy myös pyrkiä hyveeseen, täydellisyyteen. Hänen täytyy hankkia itselleen hyveitä syntien tilalle; siis hänen omat hyvät työnsä ovat tärkeät. - Katolinen kirkko on näin pysynyt enemmän alkuperäisen tiedon kannalla, sillä kun protestanttisessa kirkossa on selitetty: hyvillä töillä ei ole arvoa - niin on otettu maa pois ihmisen jalkojen alta; hänelle ei jäänyt muuta kuin negatiivinen taistelu omaa pahuuttaan vastaan. Ja kun se tuntuu toivottomalta, niin koko elämänkäsitys tulee synkäksi. Joskin katolisessa kirkossa puhutaan, että ihmisen täytyy taistella syntejään vastaan ja voittaa ne, niin samalla on annettu arvoa ihmisen siveellisille pyrkimyksille: tee jotakin hyvää elämässä; Jumala pitää siitä, kun yrität jotain elämässä. Ei ole aivan yhdentekevää, mitä elämässä teet ja toimit, päinvastoin tee ja suorita jotakin hyvää. - Sen tähden meidän täytyy sanoa, että katolisessa kirkossa me luultavasti olemme nähneet kristillisen historian aikana jalompia ja ihanampia kristillisiä luonteita kuin protestanttisessa kirkossa. Ovathan protestanttiset kirkot hyvin nuoria emäkirkkoon verrattuna, ne eivät ole jaksaneet synnyttää oikein suuria, merkillisen pyhiä olentoja vielä, niin kuin on katolisessa kirkossa ollut. Ja se paljon riippuu siitä, että protestanttinen kirkko on kieltänyt positiivisen pyrkimyksen merkityksen.
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1953
Niinpä meille on aivan kuin selviö seuraava vaatimus kristillisten kirkkojen suhteen: Niiden kaikkien täytyy tehdä selvä ero "Vanhan" ja "Uuden Testamentin" välillä. Niiden täytyy kristillisinä kirkkoina sanoa, että Uusi Testamentti on kristinuskon peruskirja. Sitten heidän täytyy luopua Vanhasta Testamentista ja sanoa, että se on juutalaisten uskontoa ja että on olemassa paljon toisenlaisiakin ja paljon kauniimpia pyhiä kirjoja kuin ne, jotka on koottu Vanhaan Testamenttiin. Kristillisten kirkkojen täytyy tunnustaa, että ennen kuin Jeesus Kristus tuli, oli muitakin uskontoja maailmassa. Ne ovat kaikki sisaruksia. Ainakin niihin kaikkiin täytyy tutustua ja pitää niitä arvossa sen tähden, että kaikki varhaisimmat uskonnot ovat valmistaneet Jeesus Kristuksen ja hänen sanomansa tuloa. Jos Jeesus Kristus sai aikaan jotakin ja osasi pelastaa ihmiskunnan ja ihmisen synnistä, niin se tapahtui sen nojalla, että ennen häntä oli ollut toisia uskontoja, jotka olivat valmistaneet hänen tuloaan. Kaikkia uskontoja on jokaisen tutkittava ja pidettävä arvossa.
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1957
Jälleensyntyminen ei ollut sinään mikään salainen tai käsittämätön oppi ensimmäisen ajan kristityille enemmän kuin pakanoillekaan, sen tähden että reinkarnaatiota opetettiin yleensä silloisessa maailmassa. Kreikkalaiset puhuivat jälleensyntymisestä, ainakin oli filosofisia kouluja, jotka sitä esittivät. Itämailla se oli aina ollut tunnettu oppi ja tieto siitä oli levinnyt Palestiinaankin. Kaikkialla oli ihmisiä, jotka sitä pitivät totena. Ei se ollut kristityille outo ajatus. Se sai vain uuden valaistuksen kristityille uskoville, kun he näkivät olevansa predestinoidut, olevansa eläviä osia Logoksen eli Kristuksen ruumiissa maailman alusta saakka. Ja heille sen tähden selitettiin esoteerisena oppina, että jälleensyntyminen oli sitä varten, että ihmissielu asetettaisiin uudestaan ja uudestaan tilaisuuteen kokea sitä, mitä se ennen ei ollut voinut tai tahtonut kokea. Tilaisuutta ei otettu pois yhdeltäkään ihmiseltä, vaikka ihminen kauan, kauan rakasti pimeyttä enemmän kuin valoa, sillä jokainen ihmissielu oli ennakolta määrätty samaan suhteeseen Jumalaan. Ne ihmiset, jotka eivät tietäneet valosta, eivät tietäneet Jumalan rakkaudesta, eivät tietäneet siitä pelastuksesta, joka tarjottiin heille Jeesuksessa Kristuksessa, he vaelsivat ulkonaisessa pimeydessä, he elivät ja kuolivat kadotuksen tilassa, jossa oli itku ja hammastenkiristys. Mutta elämä itse jälleensyntymisen kautta tarjosi heille uudestaan tilaisuuden nousta pimeydestä valoon. Uudestaan se kysyi heiltä: onko teissä nyt syntynyt halu totuuteen, tahdotteko vihdoin oppia tietämään, minkä tähden olette ihmisiksi syntyneet ja mikä tulevaisuus on teille määrätty? Tämä oli pedestinaatio-opin salainen sisältö.
Rudolf Frieling: Kristinusko ja uudelleen ruumiillistuminen
Karisto 1986
Vielä olisi kai mainittava myös eräs kohta Hebrealaiskirjeessä, joka usein tarkemmin tutkimatta esitetään uudelleen ruumiillistumisen vastaväitteenä. "Ja samoin kuin ihmisen kerran on määrä kuolla, ja sen jälkeen tulee tuomio..."(Hebr.9:27). Teksti jatkuu: "...Samoin Kristuskin kerran uhrattuna monien syntien poisottamiseksi on toistamiseen ilman syntiä oleva nähtävissä..." Hebrealaiskirjehän käyttää yhä uudestaan sanaa kerran (hapax, ephapax) silloin, kun se kääntää katseen Kristuksen tekoon. Se pyrkii selventämään sitä, että Kristuksen osalta "sarksin" kuoleman alueelle alas astuminen Golgatan kautta on kertakaikkisesti (yhdellä kertaa ainiaaksi) toteutettu ja että "uudelleen tuleminen" on oleva aivan toisenlaisten edellytysten alainen henkinen tapahtuma. Kirjeen kirjoittajalle maisen ihmiselämän päättävän kuoleman kokeminen on paras esimerkki jostakin peruuttamattoman ratkaisevasta toistumattomuudesta.
Se on toistumattoman ainutkertainen tapahtuma. Maan päällä elävällä ihmisellä on kuoleman ainutkertaisuudessa kokemuksellinen tuntuma siihen, että Kristukseen liittyvä tapahtuminen on kertakaikkista. Hebrealaiskirjeen tässä kohdassa ei, niin kuin ei Uudessa Testamentissa yleensäkään, varmaankaan ajatella toistuvia maaelämiä. Siinä otetaan vertailukohdaksi kerran tapahtuva kuolema, joka päättää absoluuttisesti meneillään olevan elämän. Uudelleen ruumiillistumisen ajatus ei rikkoisi tätä kertakaikkisuuden kokemusta. Tänä määrättynä henkilönä ihminen kuolee vain kerran.
Ruumiillistuva ihmisyksilö rakentaisi seuraavassa ruumiillistumassa uuden henkilön, jonka "per-sonatin" läpi ja kautta hän soisi. Mutta kuolema on kertakaikkista.
- "Sen jälkeen on tuomio", se on myös uudelleen ruumiillistumisen näkökulmasta hyväksyttävä. Kuolemaa seuraavat mitä vakavimmat tutkintokokemukset. Uudessa Testamentissa on myös viimeisen tuomion ajatus, joka ei sulje pois sitä, että "jo nyt" kunkin kuolemisen jälkeen koetaan "tuomio" eli "krisis". Onhan jo maaelämänkin aikana sellaisia hetkiä, joissa "tuomio" voidaan kokea syvästi järkyttävänä. Pietarin lausuessa Kristukselle sanat "Herra, mene pois minun luotani, minä olen syntinen ihminen" (Luuk.5:8), se oli hänelle tuomiokokemus. Siten Hebrealaiskirjeen kohta ei sisällä mitään, mikä olisi toistuvien maaelämien tiellä.
Salat ilmi
Kaarle Kyrölän kustannuksella 1915
Kun kerran Jeesuksen eteen tuotiin sokeana syntynyt mies, opetuslapset varsin luonnollisesti ihmettelivät, miksi Kaikkivaltias oli häntä niin rangaissut; ja he kysyivät Jeesukselta, josko hän oli syntynyt sokeana jonkin synnin takia, jonka hän itse olisi tehnyt tai hänen vanhempansa. He esittivät kysymyksen jälleensyntymisopin täysin tunnustamalla; sillä nähtävästi he tarkoittivat, että miehen oli täytynyt ennen elää ja siinä olomuodossaan tehdä syntiä, josta synnistä häntä nyt rangaistiin. Jos tämä oppi olisi väärä ja turmiollinen, kuten kirkko väittää ja miksi se on sen pannaan julistanut, niin piti Jeesuksen tietäneen tämän ja ottaneen tilaisuudesta vaarin kieltää opin ja hyljätä sen kuin myöskin jyrkästi ja vastaiseksi leimata se hyljättäväksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan jätti kysymyksen vastaamatta, sanoen, että siinä tapauksessa sokeus riippui muista syistä. Tämä ei ollut opin kieltämistä.
Kun sittemmin Johannes Kastaja, joka niin sanoen vihki Jeesuksen opettajakutsumukseensa, maan hallitusmiehen toimesta tapettiin, ja siitä oli ilmoitettu Jeesukselle, todisti hän siinä tilaisuudessa oikeaksi jälleensyntymisopin. Siitä näkyy, että hänen vaikenemisensa tämän opin suhteen yhdessä sokeana syntyneen kanssa ei sisältänyt mitään kieltoa sitä tunnustamasta. Jeesus vakuutti hänelle ja myös vanhat vakuuttivat profeettain käsitykset takaisintulosta maiseen elämään oikeaksi, sanoen että Herodes oli tappanut Johanneksen tietämättään, että hän, Johannes, oli Elias, "joka tuleva on". Eräässä toisessa tilaisuudessa Jeesus ja opetuslapset keskustelivat samasta asiasta, kun he puhuivat Jeesuksen edeltäjän tulosta. Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet, vaan sanoivat, että Elias oli tuleva merkkinä, johon Jeesus nimenomaan vastasi, että Elias jo oli tullut Johannes Kastajan muodossa. Tällä kertaa jos milloinkaan olisi Jeesuksen sopinut tuomita oppi vääräksi; mutta päinvastoin hän sen suoraan toteaa ja sitä julistaa tai pikemmin osoittaa sen sovelluttamisen tiettyihin yksilöihin, mikä oli äärettömän mieltäkiinnittävää ja opettavaista opetuslapsille, joilla ei ollut riittävää tietoa voidakseen sanoa, kuka ihminen oli todellisessa kuolemattomassa luonnossaan. Mutta Jeesus, jolla oli sisäinen näkö, saattoi katsoa takaisin menneisyyteen ja sanoa heille, missä historiallisessa persoonallisuudessa se tai tämä ihminen ennen oli esiintynyt. Ja niin hän antoi heille tietoja Johanneksesta, jolloin varsin varmasti tuli esille useampia yksityiskohtia, kuin ne mitkä tapaamme raamatussa ja jotka luonnollisesti ovat vajavaisia ja tunnustetaankin olevan vain hajanaisia kertomuksia Jeesuksen opetuksista ja töistä. (W.Q. Judge)
Ruusu-Risti 1938
Kaiken pohjana ja perustana on oppi Jumalan armosta. Vieläpä tällä opilla on nurja puolensa - siitä minun täytyy sulkumerkkien välissä huomauttaa - niin epälooginen ja kauhea, että se sanoo: jos ihminen tulee pelastetuksi, on se yksin Jumalan armosta ja yksin Jumalan ansiota, mutta jos ihmissielu joutuu kadotukseen, on se yksinään ihmisen syy, sillä hänellä oli vapaus valita. Muistan vielä, kun tätä luettiin koulussa ja nimenomaan terotettiin mieleemme, että on meidän syymme, ellemme omaksu Jumalan armoa, vaan joudumme ikuiseen kadotukseen, jotavastoin on yksin Jumalan ansiota, jos pelastumme - muistan, kuinka lävitseni kulki kauhun väristys, ja kuinka minun täytyi lykätä luotani kaamea ajatuskuva, joka silloin johtui mieleeni ja olisi tehnyt minut hulluksi, jos olisin sitä hetkeäkään ajatuksissani hautonut. En osannut tuomita sitä valheeksi silloin, vaan pelästyin, sillä se teki Jumalasta perkeleen. Meidän päivinämme useimmat ihmiset jo ymmärtävät, että vapaaehtoinen valinta Jumalan armon ja ikuisen kadotuksen välillä on looginen mahdottomuus. Ei voi olla vapaudesta kysymys, ellei vapautta ole ollut alusta saakka. Mutta ihminen ei ole tänne syntynyt vapaaehtoisesti, hän ei ole itseään eikä maailmaa luonut, ei tätä uskoa eikä tätä valintaa. Hän on Luojan orja, hän on pakosta tullut tänne, eikä hänen edessään ole mitään vapaaehtoista valintaa. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että jos yksikään ihmissielu joutuisi kadotukseen, olisi se juuri Jumalan syy eikä kenenkään muun. Hänen, joka jokaisen ihmisen alkuaan loi. Puhe armosta tältä kannalta on ivaa, ja jättäkäämme se sikseen.
Pekka Ervast: Jeesus Kristus, maailman vapahtaja
Ruusu-Ristin kirjallisuuseura ry. 1983
Aioninen tuli, jossa jotkut ovat ja joka heitä polttaa, ei ole ikuinen, loputon, vaan jonkun määrätyn ikuisuuden, pitkän, pitkän ajan kestävä. Tämä ei olisi minulle luultavasti selvinnyt, ellen olisi saanut havainnollisesti nähdä, että jotkut ihmiset voivat kuoleman jälkeen joutua tilaan, jossa he kuvaannollisesti kiristävät hampaitaan ja tuli heitä polttaa. Ja se on suuri tuska. Minun havainnossani oli sellainen tuli, jossa oli ihmissieluja, jotka ikään kuin paloivat siinä tulessa ja kiristivät hampaitaan, mutta kun opin tarkemmin katsomaan, huomasin, että tuli oli heidän sisällään, vaikka se oli samalla objektiivinen tuli. Ja myöskin tein sen havainnon, että ihmissielut itse eivät jääneet siihen tuleen ikuisesti; se tuli jäi palamaan, vaikka sielut siirtyivät pois. Saatoin havaita, että jonkun vuoden jälkeen tai pikemminkin jotkut sielut pääsivät pois siitä tulesta, mutta tuli jäi, ja toisia sieluja oli siellä. Se tuli kestää "aionin" ajan, niin kauan kuin tämä ihmiskunta on olemassa. Tuli on aioninen, ihmissielu ei ole siinä ikuisesti. Se on tämä aioninen tuli, joka polttaa, kunnes ihmissielusta on palanut pois se, mikä on palava pois. Ja silloin tietysti ymmärsin aivan havainnollisesti, minkä tiesin sydämessäni ja omassatunnossani, että Jumala on täydellinen rakkaus, vaikka on olemassa puhdistava tuli. Se tuli ei ole kostotoimenpide Jumalan puolelta, vaan ihmeellinen pyhä voima, puhdistava tuli, jonka läpi meidän tulee kulkea. Jos meissä on ollut jokin synti tässä elämässä, niin me tiedämme, kuinka paljon se polttaa meitä, ennen kuin olemme päässeet siitä vapaiksi, mutta se on Jumalan tuli, joka polttaa. Yhtä hyvin kuin jättämällä asiat kuoleman jälkeen, voimme nyt jo antaa sen tulen polttaa pois meistä, mitä meissä on pahaa.
Eberhard Kurras: Kristinuskon uudistuminen
Karisto 1992
Vuorossa on viimeinen vaihe. Siitä kerrotaan yhdellä lauseella, joka on kuitenkin kohtaloiden kannalta ratkaiseva.
"Ja nämä menevät pois iankaikkiseen (ikuiseen) rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."
Tämän lauseen ymmärtäminen aiheuttaa nykyihmisille usein suuria vaikeuksia; erityisesti sana "ikuisesta" rangaistuksesta. Uudessa Testamentissa on tällä ja monella muullakin kohdalla sana "aionios", joka yleensä käännetään sanaksi "iankaikkinen/ikuinen". Siihen liitetään "loputtoman" ajan käsite. Tarkasti ottaen tämä ei kuitenkaan vastaa sanan merkitystä. Uudessa Testamentissa nimittäin puhutaan "aioneista" monikossa; puhutaan "tästä aionista" ja "tuosta aionista". On siis olemassa useita aioneita, joista jokaisella on oma loppunsa. Ajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna "aionios" ei näin ollen voi tarkoittaa varsinaisesti "ikuisuutta", vaan pikemminkin sitä, mikä kestää "yhden maailmankaikkeuden" - siis pitkän, mutta ei loputtoman ajanjakson. Tämän tiedostamisella on laajakantoiset seuraukset. Tällöin ei muutu vain yhden sanan sisältö, vaan yksi "kristillisen maailmankatsomuksen" pääsisällöistä muotoutuu jälkikäteen syvällä tavalla toisenlaiseksi. Silloin ei enää ole kirkkojen usein julistamaa "ikuista helvetintuomiota", mutta ei liioin "sielullisen elämän ikuisuutta". Tämän myötä kumoutuu palanen vanhaa dogmatiikkaa, jota myös voidaan kutsua ihmisten itsensä keksinnöksi. Sillä sellaista ei ole kristinuskon perusasiakirjoissa. Tällainen näkemys voi aikaansaada suuren vapautumisen.
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1959
Uskosta on Hebrealaiskirjeessä erittäin syvällinen määritelmä. 11. luvun ensimmäinen säe kuuluu Bibliaseuran suomennoksessa: "mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy" (..."ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy", v. 1938 käännös). Kun tarkastamme kreikkalaista tekstiä, huomaamme kuitenkin suomennoksen pintapuoliseksi, jopa vääräksikin. Lause kuuluu kreikaksi: esti de pistis elpizomenoon hypostasis, pragmatoon elenkos ou blepomenoon. Suomentamalla sanasta sanaan saamme tästä seuraavan käännöksen: "mutta usko on toivottujen (asiain) hypostaasi, näkymättömien tekojen todiste". Tällainen sanatarkka suomennos on tietysti kääntäjistä ollut mahdoton, koska he eivät sitä olisi ymmärtäneet. Se se kuitenkin tarkasti vastaa alkutekstin henkeäkin. "Usko on toivottujen asiain (eli tekojen) hypostaasi." Mikä on hypostaasi? Latinalainen raamattu sanoo substantia. Molemmat nämä sanat merkitsevät "aineellinen perusta". Usko on siis "toivottujen asiain aineellinen perusta", ehto, jota ilman ihmisen toivomus ei toteudu. Tämä on totta jokapäiväisen elämän suhteen. Vahva usko auttaa ihmistä maallistenkin toivomusten saavuttamisessa. Kuinka paljon enemmän taivaallisten ja näkymättömien! Sillä niiden puoleen on uskonnollinen usko kääntynyt. Usko tässä merkityksessä tavoittelee yhä läheisempää suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä, yhä suurempaa valtaa synnin ja pahan yli, yhä kasvavaa täydellisyyttä, epäitsekkyyttä, rakkautta. Nyt usko juuri on näiden tavoittelujen ja pyrkimysten ehdoton ehto, sillä uskossa vasta ihmisen todellinen tahto on herännyt. Ja kun sanotaan, että usko on toivomusten "aineellinen perusta", viitataan siihen, että usko yksin (eli tahto) saa näkymättömän maailman aineellisuuden liikkumaan. Näkymätön käy aina ennen näkyväistä. Jos mitä toteutuu eli tapahtuu fyysisessä maailmassa, on se ensin toteutunut näkymättömässä. Näkymätön on siis muovailtava, jos mielee saada muutoksia aikaan näkyväisessä. Jumalan tahto tapahtuu ensin taivaissa, sitten maan päällä. Kun ihminen tahtoo toteuttaa Jumalan tahtoa maan päällä, täytyy hänen se ensin tehdä tajuntansa sisäisissä taivaissa. Tämä on mahdollista uskon kautta. Uskossa ihminen luo, sitten luotu ilmenee. Sen tähden Hebrealaiskirje lisää: "Usko on näkymättömien tekojen todiste". Usko on todistuksena siitä, että ihminen suorittaa näkymättömiä tekoja. Usko on näet olemista, elämää, ja henkisesti katsoen oleminen yksin on toimintaa.
Kovasydäminen ihminen, joka tilapäisesti, sattumalta suorittaa hyvän työn, ei henkisesti katsoen ole hyvää tehnyt. Henkisesti pysyy, että hän on kovasydäminen. Henkisesti hän suorittaa kovasydämisiä tekoja, luo ympärilleen kovasydämistä ilmapiiriä. Auttavainen ja lempeä ihminen sitä vastoin suorittaa henkisesti lempeitä tekoja ja luo ympärilleen auttavaista ilmapiiriä. Jos tämä pitää paikkansa heikossa muodossa jokapäiväisessä elämässä, on se mitä elinvoimaisinta todellisuutta uskosta puhuttaessa. Ihminen, joka uskoo, on henkisesti katsoen alituisessa toiminnassa. Uskollaan ja uskossaan hän intensiivisesti ja lakkaamatta muovailee näkymättömän maailman aineellisuutta. Hän luo ympärilleen paratiisia ja taivasta, hän elää iankaikkista autuutta, hän täyttää Jumalan tahtoa. Hänestä leviää kuin auringosta eloa uhkuvia ja eloa antavia säteitä, jotka sytyttävät toisissa jaloja tunteita ja ajatuksia ja kiihoittavat jaloihin tekoihin. Hänen elämänsä on yhtä toimintaa, vaikka hänen toimintansa onkin vain hänen olemisessaan, hänen uskossaan. Hänen uskonsa onkin tämän hänen toimintansa, näiden hänen "näkymättömien tekojensa" todistus. Usko on siis merkillinen psykologinen voima, emmekä sitä ymmärtäisi, ellemme tietäisi, että se on ihmisen jumalallisen tahdon ilmausta.
Pekka Ervast: Gnostikot
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura r.y. & Kristosofinen kirjallisuusseura r.y. 1982
Niin kuin meidän saavutuksemme tässä näkyvässä maailmassa tulevat ainoastaan ihmisen omalla työllä, niin samalla tavalla myöskin sellainen hyvä kuin usko, joka on tietoa, tulee ihmisen oman työn tuloksena, palkkana, saavutuksena, mutta kuitenkin kuin lahjana ylhäältä päin. Mutta mikä on se työ, jota meidän ihmisinä tulee tehdä, ennen kuin voimme saavuttaa todellisen uskon? Se työ on totuuden etsiminen. [...]
Huomaamme, että tämä usko syntyy kuin tallissa, seimessä. Me nimittäin aina, kun pistis meissä herää, näemme Isän täydellisyyden taikka Isän täydellisyyskuvan ihmisestä ja samalla, kuinka äärettömän kaukana me itse persoonallisina ihmisinä olemme vielä tuosta täydellisyydestä. Kun meissä herää tämä usko, niin me oikeastaan näemme, että meillä on pitkän pitkä taival kuljettavana. Me näemme elämän tien edessämme, ja elämän portit ovat avautuneet. Me emme enää vaella pimeydessä, vaan olemme kokeneet jotakin häikäisevää niin kuin Paavali Damaskuksen tiellä. Elämän tie avautuu meille pitkänä, pitkänä tienä, mutta se on tietoa elämässämme. Meidän elämämme ei ole enää sokeudessa, se on aivan selvää näkemystä ja tietoa, mitä elämä on, että elämä on koulua, jota käymme.
Jaakko Kari-Koskinen: Teosofia kristinuskossa
1967
Protestanttinen kirkko väittää, että vain usko Kristukseen lunastajana määrää ihmisen kuolemanjälkeisen elämän. Mitä on usko? Usko-sanan vastine kreikankielisissä alkuteksteissä on "pistis", joka merkitsee myös tietoa. Alkuajan kristityt pitivät tärkeänä uskon älyllistä ymmärtämistä sekä intuitiivista tietoa uskon totuuksista. Alkuajan kristillisyyden usko oli aivan päinvastaista kuin nykyinen sokea usko dogmeihin, joita ei voi mitenkään hyväksyä älyllisesti. Voiko sellainen usko ratkaista ihmiskohtaloita?
V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi
Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911
"Puhdistuneissa" kirkoissa tapahtui aivan sama kehitys kuin emäkirkossa oli tapahtunut. Taas kokoontuivat kirkon johtajat yhteen ja keskustelivat monissa kiivaissa kokouksissa siitä, mitä oli pidettävä jumalallisena totuutena, eivätkä taaskaan päässeet yksimielisyyteen. Mutta jotteivat ihmiset eksyisi omin päin tutkimaan elämän salaisuuksia, päätettiin saada aikaan edes jonkinmoinen sovinto ja näin laadittiin nk. "sovintokirja", Liber Concordia. Tämä sisälsi tarkkoja määräyksiä siitä, mitä kristityn tuli uskoa. Se oli yhteinen kompromissi, jossa koetettiin tyydyttää kaikkien mieltä, vaikkei kukaan ollut siihen tyytyväinen. Yhtäkaikki tämä tuli luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi raamatun ohella ja tietysti raamattua monin verroin tärkeämmäksi, koska tässä oli selvästi ja tarkasti määritelty, mitä raamattu ainoastaan hämärissä vertauspuheissa tuntui viittoilevan. Raamattua kuka tahansa voi tulkita oman mielensä mukaan, mutta ei tunnustuskirjan karkeita, kovia sanoja.
Teosofinen seura ry. 1949
Kun sanotaan, että Kristus kärsi "ihmisten puolesta", että hänen voimansa korvaa heidän heikkoutensa, hänen puhtautensa heidän syntinsä, hänen viisautensa heidän tietämättömyytensä, lausutaan siinä julki totuus, sillä Kristus tulee niin yhdeksi ihmisten kanssa, että he ovat osallisia hänestä ja hän heistä. Hän ei ole heidän sijaisensa, mutta hän ottaa heidän elämänsä omaansa ja antaa omansa heihin. Sillä noustuaan ykseyden tasolle hän kykenee jakamaan muille saavuttamansa ja antamaan voittamansa kaikille. Seisoen eristyksen tason yläpuolella ja katsellen alas eristykseen vaipuneita sieluja hän voi ulottua jokaiseen, vaikka he eivät voi ulottua toisiinsa. Vesi voi ylhäältä päin laskea moneen putkeen, jotka aukeavat säiliöön, vaikka ovat toisistaan erillään. Siten hänkin voi lähettää elämänsä jokaiseen sieluun. Ainoastaan yksi ehto vaaditaan, jotta Kristus voisi antaa elämänsä nuoremmalle veljelleen: että tuossa eristyneessä elämässä ihmistajunta avautuu jumalalliselle ja ottaa vastaan tarjotun elämän ja vapaasti annetun lahjan. Sillä niin kunnioittaa Jumala sitä henkeä, joka on hän itse ihmisessä, ettei hän tahdo vuodattaa ihmissieluun voimaansa ja elämäänsä, jollei sielu halua ottaa sitä vastaan. Alemman luonnon täytyy avautua vastaanottamaan, kuten ylempi on valmis antamaan. Tämä on Kristuksen ja ihmisen välinen side, tätä kirkot sanovat "jumalallisen armon" vuodatukseksi, tätä tarkoittaa "usko", jota välttämättä tarvitaan armon toteuttamiseksi.
Friedrich Rittelmeyer - D.S. Osmond (kääntänyt saksasta): Rudolf Steiner Enters my Life
Ilmestynyt alunperin 1929. Kessinger Publishing.
Uusi Sampo
Antroposofisen hengentieteen tarjoaman tiedon avulla voimme tänä päivänä nähdä nämä molemmat käsityskannat korkeampana ykseytenä. Perimätietona kulkevien historiallisten tosiasioiden ja ajattomasti aina ihmisten sisäisen kokemuksen ulottuvilla olevien mystisten kokemusten sisältöjen välillä ei ole ristiriitaa. Toisaalta voimme siis todeta, ettei Beetlehemissä tapahtunut syntymä hyödyttäisi meitä vähääkään, ellei sitä seuraisi Kristuksen syntyminen omassa sielussa, ja taas toisaalta, ettei sisäinen jumalsynty voisi täydessä voimassaan ja kokonaisuudessaan lainkaan toteutua ilman Palestiinan tapahtumia. Ylösnousemus ei todellakaan hyödyttäisi vähääkään, jos se jäisi ulkopuolellemme eikä vähitellen tulisi sisäisenä kokemuksena omaksemme.
Sisäiseksi kokemukseksi ja ihmisen ylösnousemukseksi se taas ei voisi tulla ilman Joosef Arimatialaisen puutarhassa tapahtunutta tosiasiaa. - Silloinen tapahtuma on historiaa, joka etsii sijaansa kristityn sisäisyydessä voidakseen tulla mystisesti syventyneen kokemisen muotoavaksi voimaksi ja aineeksi.
Mystica 1937
Veren ainevärähtelyt tarjoavat erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin ole mahdollisuuksia. Se avaa niille veräjän fyysilliselle tasolle ja ne ottavat maagikon valtaansa. Verenmagian harjoittaja - joutuessaan kosketuksiin luonnon salaisiin voimiin - luo mielikuvituksensa ja tahtonsa avulla näille voimille muotoja. Täten ne ovat voineet esiintyä milloin minkin hahmoisina, ihmisen muotoisinakin. Tätä luomusta alettiin pitämään voimille oleellisena, vaikka se ei tosiasiallisesti niille ollenkaan kuulu. Kuta lujemmin tähän olettamukseen kiinnyttiin, sitä enemmän näitä luomuksia ravittiin ja sitä enemmän ylläpidettiin niiden aineellistumishalua ja tehtiin niistä johonkin määrin pysyviä olentoja, jotka vaativat jatkuvasti uhriverta hahmonsa ylläpitämiseksi. Lopulta luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita olentoja - jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen henkilökohtaisia etuisuuksia.
Kuinka korkea näiden olioiden siveellinen taso on, riippuu täydelleen palvojan kehitystasosta. Tasonsa mukainen ihminen varusti luomansa jumal'elementaalin samoilla ominaisuuksilla, kuin mitä hänellä itsellään oli. Se vihasi, suuttui, osoitti mielihyvää ja tunsi tyydytystä niin kuin ihminenkin, riippuen siitä, miten sen mielihaluja ja tarpeita tyydytettiin. Jatkuvalla palvonnalla loi ihminen lopulta niistä itselleen persoonallisen jumalan, joka sen mielestä oli kaikkivoipa ainakin siinä mielessä, että se tyydytti palvojansa itsekkäimmätkin pyyteet. Mutta tämä jumala vallitsi myös täydellisesti palvojansa. Se vaati lakkaamatta uhreja, palkitsi uhrien paljouden mukaan, ja kitsasteli palkkioita, ellei uhrialttarilla lakkaamatta tuoksunut lepyttävän veren lemu.
Kun selailee maailmanuskontojen "Pyhiä Kirjoja" huomaa niissä valtavan panteonin tämänlaatuisia ihmisten luomia, persoonallisia jumaluuksia. Ainoakaan uskonto - lukuunottamatta ehkä buddhalaisuutta - ei ole niistä vapaa, ei myöskään "valitun kansan", juutalaisten eksoterinen uskonto. Vain tämänlaatuisten jumaluuksien määräyksinä ovat ymmärrettävissä ne monet kaameat ja vertatihkuvat teot, jotka esiintyvät Vanhassa Testamentissa ja ainoastaan täten on käsitettävissä moraalittomuus, joka näille jumalille esitetään, kun ne määräävät palvelijansa hirvittäviin sotiin, joita on käytävä mitä luonnottomimmalla säälimättömyydellä. Imeväiset lapset, äidit ja eläimetkin uhrataan niiden verenhimolle. Ne kuvastavat täydelleen aikakautensa ihmiskunnan matalaa mentaliteettia ja ovatkin kokonaan niiden luomuksia.
Daniel Lanahan: When God says no; The Mystery of suffering and the Dynamics of Prayer.
Seuraavat kirjat ovat poimintoja omasta "kirjastostani". Osa on niin vanhoja, ettei niitä löydy kuin divareista tai kirjastosta. Omia kirjojani lainaan mielelläni tutuilleni; saatavissa on täydellinen luettelo.
Sanomattakin lienee selvää, etten välttämättä seiso jok'ikisen niissä esitetyn ajatuksen takana. Myönnän, että valitsemani otteet ovat tarkoituksellisen provokatiivisia; toivon, että ne sysäävät sisäiseen liikkeeseen joko puoleensa vetäen tai luotaan työntäen, mieluummin kuin jättävät kenenkään ajattelun passiiviseksi.
Olen lisännyt myöhemmin aiheenmukaiset yläotsikot lukemisen helpottamiseksi.
HYVÄT TYÖT
Pekka Ervast: Kirkko-EkleesiaRuusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1949
Niin kuin tiedämme, niin katolinen kirkko lisää erään seikan, jota meidän lutherilainen kirkkomme ei painosta; se sanoo nimenomaan: ei riitä se, että ihminen koettaa taistella syntiä vastaan ja voittaa itsessään synnin, vaan hänen täytyy myös pyrkiä hyveeseen, täydellisyyteen. Hänen täytyy hankkia itselleen hyveitä syntien tilalle; siis hänen omat hyvät työnsä ovat tärkeät. - Katolinen kirkko on näin pysynyt enemmän alkuperäisen tiedon kannalla, sillä kun protestanttisessa kirkossa on selitetty: hyvillä töillä ei ole arvoa - niin on otettu maa pois ihmisen jalkojen alta; hänelle ei jäänyt muuta kuin negatiivinen taistelu omaa pahuuttaan vastaan. Ja kun se tuntuu toivottomalta, niin koko elämänkäsitys tulee synkäksi. Joskin katolisessa kirkossa puhutaan, että ihmisen täytyy taistella syntejään vastaan ja voittaa ne, niin samalla on annettu arvoa ihmisen siveellisille pyrkimyksille: tee jotakin hyvää elämässä; Jumala pitää siitä, kun yrität jotain elämässä. Ei ole aivan yhdentekevää, mitä elämässä teet ja toimit, päinvastoin tee ja suorita jotakin hyvää. - Sen tähden meidän täytyy sanoa, että katolisessa kirkossa me luultavasti olemme nähneet kristillisen historian aikana jalompia ja ihanampia kristillisiä luonteita kuin protestanttisessa kirkossa. Ovathan protestanttiset kirkot hyvin nuoria emäkirkkoon verrattuna, ne eivät ole jaksaneet synnyttää oikein suuria, merkillisen pyhiä olentoja vielä, niin kuin on katolisessa kirkossa ollut. Ja se paljon riippuu siitä, että protestanttinen kirkko on kieltänyt positiivisen pyrkimyksen merkityksen.
VANHA JA UUSI TESTAMENTTI
Pekka Ervast: Uusi uskonpuhdistusRuusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1953
Niinpä meille on aivan kuin selviö seuraava vaatimus kristillisten kirkkojen suhteen: Niiden kaikkien täytyy tehdä selvä ero "Vanhan" ja "Uuden Testamentin" välillä. Niiden täytyy kristillisinä kirkkoina sanoa, että Uusi Testamentti on kristinuskon peruskirja. Sitten heidän täytyy luopua Vanhasta Testamentista ja sanoa, että se on juutalaisten uskontoa ja että on olemassa paljon toisenlaisiakin ja paljon kauniimpia pyhiä kirjoja kuin ne, jotka on koottu Vanhaan Testamenttiin. Kristillisten kirkkojen täytyy tunnustaa, että ennen kuin Jeesus Kristus tuli, oli muitakin uskontoja maailmassa. Ne ovat kaikki sisaruksia. Ainakin niihin kaikkiin täytyy tutustua ja pitää niitä arvossa sen tähden, että kaikki varhaisimmat uskonnot ovat valmistaneet Jeesus Kristuksen ja hänen sanomansa tuloa. Jos Jeesus Kristus sai aikaan jotakin ja osasi pelastaa ihmiskunnan ja ihmisen synnistä, niin se tapahtui sen nojalla, että ennen häntä oli ollut toisia uskontoja, jotka olivat valmistaneet hänen tuloaan. Kaikkia uskontoja on jokaisen tutkittava ja pidettävä arvossa.
JÄLLEENSYNTYMINEN
Pekka Ervast: Paavali ja hänen kristinuskonsaRuusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1957
Jälleensyntyminen ei ollut sinään mikään salainen tai käsittämätön oppi ensimmäisen ajan kristityille enemmän kuin pakanoillekaan, sen tähden että reinkarnaatiota opetettiin yleensä silloisessa maailmassa. Kreikkalaiset puhuivat jälleensyntymisestä, ainakin oli filosofisia kouluja, jotka sitä esittivät. Itämailla se oli aina ollut tunnettu oppi ja tieto siitä oli levinnyt Palestiinaankin. Kaikkialla oli ihmisiä, jotka sitä pitivät totena. Ei se ollut kristityille outo ajatus. Se sai vain uuden valaistuksen kristityille uskoville, kun he näkivät olevansa predestinoidut, olevansa eläviä osia Logoksen eli Kristuksen ruumiissa maailman alusta saakka. Ja heille sen tähden selitettiin esoteerisena oppina, että jälleensyntyminen oli sitä varten, että ihmissielu asetettaisiin uudestaan ja uudestaan tilaisuuteen kokea sitä, mitä se ennen ei ollut voinut tai tahtonut kokea. Tilaisuutta ei otettu pois yhdeltäkään ihmiseltä, vaikka ihminen kauan, kauan rakasti pimeyttä enemmän kuin valoa, sillä jokainen ihmissielu oli ennakolta määrätty samaan suhteeseen Jumalaan. Ne ihmiset, jotka eivät tietäneet valosta, eivät tietäneet Jumalan rakkaudesta, eivät tietäneet siitä pelastuksesta, joka tarjottiin heille Jeesuksessa Kristuksessa, he vaelsivat ulkonaisessa pimeydessä, he elivät ja kuolivat kadotuksen tilassa, jossa oli itku ja hammastenkiristys. Mutta elämä itse jälleensyntymisen kautta tarjosi heille uudestaan tilaisuuden nousta pimeydestä valoon. Uudestaan se kysyi heiltä: onko teissä nyt syntynyt halu totuuteen, tahdotteko vihdoin oppia tietämään, minkä tähden olette ihmisiksi syntyneet ja mikä tulevaisuus on teille määrätty? Tämä oli pedestinaatio-opin salainen sisältö.
Rudolf Frieling: Kristinusko ja uudelleen ruumiillistuminen
Karisto 1986
Vielä olisi kai mainittava myös eräs kohta Hebrealaiskirjeessä, joka usein tarkemmin tutkimatta esitetään uudelleen ruumiillistumisen vastaväitteenä. "Ja samoin kuin ihmisen kerran on määrä kuolla, ja sen jälkeen tulee tuomio..."(Hebr.9:27). Teksti jatkuu: "...Samoin Kristuskin kerran uhrattuna monien syntien poisottamiseksi on toistamiseen ilman syntiä oleva nähtävissä..." Hebrealaiskirjehän käyttää yhä uudestaan sanaa kerran (hapax, ephapax) silloin, kun se kääntää katseen Kristuksen tekoon. Se pyrkii selventämään sitä, että Kristuksen osalta "sarksin" kuoleman alueelle alas astuminen Golgatan kautta on kertakaikkisesti (yhdellä kertaa ainiaaksi) toteutettu ja että "uudelleen tuleminen" on oleva aivan toisenlaisten edellytysten alainen henkinen tapahtuma. Kirjeen kirjoittajalle maisen ihmiselämän päättävän kuoleman kokeminen on paras esimerkki jostakin peruuttamattoman ratkaisevasta toistumattomuudesta.
Se on toistumattoman ainutkertainen tapahtuma. Maan päällä elävällä ihmisellä on kuoleman ainutkertaisuudessa kokemuksellinen tuntuma siihen, että Kristukseen liittyvä tapahtuminen on kertakaikkista. Hebrealaiskirjeen tässä kohdassa ei, niin kuin ei Uudessa Testamentissa yleensäkään, varmaankaan ajatella toistuvia maaelämiä. Siinä otetaan vertailukohdaksi kerran tapahtuva kuolema, joka päättää absoluuttisesti meneillään olevan elämän. Uudelleen ruumiillistumisen ajatus ei rikkoisi tätä kertakaikkisuuden kokemusta. Tänä määrättynä henkilönä ihminen kuolee vain kerran.
Ruumiillistuva ihmisyksilö rakentaisi seuraavassa ruumiillistumassa uuden henkilön, jonka "per-sonatin" läpi ja kautta hän soisi. Mutta kuolema on kertakaikkista.
- "Sen jälkeen on tuomio", se on myös uudelleen ruumiillistumisen näkökulmasta hyväksyttävä. Kuolemaa seuraavat mitä vakavimmat tutkintokokemukset. Uudessa Testamentissa on myös viimeisen tuomion ajatus, joka ei sulje pois sitä, että "jo nyt" kunkin kuolemisen jälkeen koetaan "tuomio" eli "krisis". Onhan jo maaelämänkin aikana sellaisia hetkiä, joissa "tuomio" voidaan kokea syvästi järkyttävänä. Pietarin lausuessa Kristukselle sanat "Herra, mene pois minun luotani, minä olen syntinen ihminen" (Luuk.5:8), se oli hänelle tuomiokokemus. Siten Hebrealaiskirjeen kohta ei sisällä mitään, mikä olisi toistuvien maaelämien tiellä.
Salat ilmi
Kaarle Kyrölän kustannuksella 1915
Kun kerran Jeesuksen eteen tuotiin sokeana syntynyt mies, opetuslapset varsin luonnollisesti ihmettelivät, miksi Kaikkivaltias oli häntä niin rangaissut; ja he kysyivät Jeesukselta, josko hän oli syntynyt sokeana jonkin synnin takia, jonka hän itse olisi tehnyt tai hänen vanhempansa. He esittivät kysymyksen jälleensyntymisopin täysin tunnustamalla; sillä nähtävästi he tarkoittivat, että miehen oli täytynyt ennen elää ja siinä olomuodossaan tehdä syntiä, josta synnistä häntä nyt rangaistiin. Jos tämä oppi olisi väärä ja turmiollinen, kuten kirkko väittää ja miksi se on sen pannaan julistanut, niin piti Jeesuksen tietäneen tämän ja ottaneen tilaisuudesta vaarin kieltää opin ja hyljätä sen kuin myöskin jyrkästi ja vastaiseksi leimata se hyljättäväksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan jätti kysymyksen vastaamatta, sanoen, että siinä tapauksessa sokeus riippui muista syistä. Tämä ei ollut opin kieltämistä.
Kun sittemmin Johannes Kastaja, joka niin sanoen vihki Jeesuksen opettajakutsumukseensa, maan hallitusmiehen toimesta tapettiin, ja siitä oli ilmoitettu Jeesukselle, todisti hän siinä tilaisuudessa oikeaksi jälleensyntymisopin. Siitä näkyy, että hänen vaikenemisensa tämän opin suhteen yhdessä sokeana syntyneen kanssa ei sisältänyt mitään kieltoa sitä tunnustamasta. Jeesus vakuutti hänelle ja myös vanhat vakuuttivat profeettain käsitykset takaisintulosta maiseen elämään oikeaksi, sanoen että Herodes oli tappanut Johanneksen tietämättään, että hän, Johannes, oli Elias, "joka tuleva on". Eräässä toisessa tilaisuudessa Jeesus ja opetuslapset keskustelivat samasta asiasta, kun he puhuivat Jeesuksen edeltäjän tulosta. Opetuslapset eivät häntä ymmärtäneet, vaan sanoivat, että Elias oli tuleva merkkinä, johon Jeesus nimenomaan vastasi, että Elias jo oli tullut Johannes Kastajan muodossa. Tällä kertaa jos milloinkaan olisi Jeesuksen sopinut tuomita oppi vääräksi; mutta päinvastoin hän sen suoraan toteaa ja sitä julistaa tai pikemmin osoittaa sen sovelluttamisen tiettyihin yksilöihin, mikä oli äärettömän mieltäkiinnittävää ja opettavaista opetuslapsille, joilla ei ollut riittävää tietoa voidakseen sanoa, kuka ihminen oli todellisessa kuolemattomassa luonnossaan. Mutta Jeesus, jolla oli sisäinen näkö, saattoi katsoa takaisin menneisyyteen ja sanoa heille, missä historiallisessa persoonallisuudessa se tai tämä ihminen ennen oli esiintynyt. Ja niin hän antoi heille tietoja Johanneksesta, jolloin varsin varmasti tuli esille useampia yksityiskohtia, kuin ne mitkä tapaamme raamatussa ja jotka luonnollisesti ovat vajavaisia ja tunnustetaankin olevan vain hajanaisia kertomuksia Jeesuksen opetuksista ja töistä. (W.Q. Judge)
KADOTUS
Pekka Ervast: Kirkonopin teosofiaRuusu-Risti 1938
Kaiken pohjana ja perustana on oppi Jumalan armosta. Vieläpä tällä opilla on nurja puolensa - siitä minun täytyy sulkumerkkien välissä huomauttaa - niin epälooginen ja kauhea, että se sanoo: jos ihminen tulee pelastetuksi, on se yksin Jumalan armosta ja yksin Jumalan ansiota, mutta jos ihmissielu joutuu kadotukseen, on se yksinään ihmisen syy, sillä hänellä oli vapaus valita. Muistan vielä, kun tätä luettiin koulussa ja nimenomaan terotettiin mieleemme, että on meidän syymme, ellemme omaksu Jumalan armoa, vaan joudumme ikuiseen kadotukseen, jotavastoin on yksin Jumalan ansiota, jos pelastumme - muistan, kuinka lävitseni kulki kauhun väristys, ja kuinka minun täytyi lykätä luotani kaamea ajatuskuva, joka silloin johtui mieleeni ja olisi tehnyt minut hulluksi, jos olisin sitä hetkeäkään ajatuksissani hautonut. En osannut tuomita sitä valheeksi silloin, vaan pelästyin, sillä se teki Jumalasta perkeleen. Meidän päivinämme useimmat ihmiset jo ymmärtävät, että vapaaehtoinen valinta Jumalan armon ja ikuisen kadotuksen välillä on looginen mahdottomuus. Ei voi olla vapaudesta kysymys, ellei vapautta ole ollut alusta saakka. Mutta ihminen ei ole tänne syntynyt vapaaehtoisesti, hän ei ole itseään eikä maailmaa luonut, ei tätä uskoa eikä tätä valintaa. Hän on Luojan orja, hän on pakosta tullut tänne, eikä hänen edessään ole mitään vapaaehtoista valintaa. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että jos yksikään ihmissielu joutuisi kadotukseen, olisi se juuri Jumalan syy eikä kenenkään muun. Hänen, joka jokaisen ihmisen alkuaan loi. Puhe armosta tältä kannalta on ivaa, ja jättäkäämme se sikseen.
Pekka Ervast: Jeesus Kristus, maailman vapahtaja
Ruusu-Ristin kirjallisuuseura ry. 1983
Aioninen tuli, jossa jotkut ovat ja joka heitä polttaa, ei ole ikuinen, loputon, vaan jonkun määrätyn ikuisuuden, pitkän, pitkän ajan kestävä. Tämä ei olisi minulle luultavasti selvinnyt, ellen olisi saanut havainnollisesti nähdä, että jotkut ihmiset voivat kuoleman jälkeen joutua tilaan, jossa he kuvaannollisesti kiristävät hampaitaan ja tuli heitä polttaa. Ja se on suuri tuska. Minun havainnossani oli sellainen tuli, jossa oli ihmissieluja, jotka ikään kuin paloivat siinä tulessa ja kiristivät hampaitaan, mutta kun opin tarkemmin katsomaan, huomasin, että tuli oli heidän sisällään, vaikka se oli samalla objektiivinen tuli. Ja myöskin tein sen havainnon, että ihmissielut itse eivät jääneet siihen tuleen ikuisesti; se tuli jäi palamaan, vaikka sielut siirtyivät pois. Saatoin havaita, että jonkun vuoden jälkeen tai pikemminkin jotkut sielut pääsivät pois siitä tulesta, mutta tuli jäi, ja toisia sieluja oli siellä. Se tuli kestää "aionin" ajan, niin kauan kuin tämä ihmiskunta on olemassa. Tuli on aioninen, ihmissielu ei ole siinä ikuisesti. Se on tämä aioninen tuli, joka polttaa, kunnes ihmissielusta on palanut pois se, mikä on palava pois. Ja silloin tietysti ymmärsin aivan havainnollisesti, minkä tiesin sydämessäni ja omassatunnossani, että Jumala on täydellinen rakkaus, vaikka on olemassa puhdistava tuli. Se tuli ei ole kostotoimenpide Jumalan puolelta, vaan ihmeellinen pyhä voima, puhdistava tuli, jonka läpi meidän tulee kulkea. Jos meissä on ollut jokin synti tässä elämässä, niin me tiedämme, kuinka paljon se polttaa meitä, ennen kuin olemme päässeet siitä vapaiksi, mutta se on Jumalan tuli, joka polttaa. Yhtä hyvin kuin jättämällä asiat kuoleman jälkeen, voimme nyt jo antaa sen tulen polttaa pois meistä, mitä meissä on pahaa.
Eberhard Kurras: Kristinuskon uudistuminen
Karisto 1992
Vuorossa on viimeinen vaihe. Siitä kerrotaan yhdellä lauseella, joka on kuitenkin kohtaloiden kannalta ratkaiseva.
"Ja nämä menevät pois iankaikkiseen (ikuiseen) rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään."
Tämän lauseen ymmärtäminen aiheuttaa nykyihmisille usein suuria vaikeuksia; erityisesti sana "ikuisesta" rangaistuksesta. Uudessa Testamentissa on tällä ja monella muullakin kohdalla sana "aionios", joka yleensä käännetään sanaksi "iankaikkinen/ikuinen". Siihen liitetään "loputtoman" ajan käsite. Tarkasti ottaen tämä ei kuitenkaan vastaa sanan merkitystä. Uudessa Testamentissa nimittäin puhutaan "aioneista" monikossa; puhutaan "tästä aionista" ja "tuosta aionista". On siis olemassa useita aioneita, joista jokaisella on oma loppunsa. Ajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna "aionios" ei näin ollen voi tarkoittaa varsinaisesti "ikuisuutta", vaan pikemminkin sitä, mikä kestää "yhden maailmankaikkeuden" - siis pitkän, mutta ei loputtoman ajanjakson. Tämän tiedostamisella on laajakantoiset seuraukset. Tällöin ei muutu vain yhden sanan sisältö, vaan yksi "kristillisen maailmankatsomuksen" pääsisällöistä muotoutuu jälkikäteen syvällä tavalla toisenlaiseksi. Silloin ei enää ole kirkkojen usein julistamaa "ikuista helvetintuomiota", mutta ei liioin "sielullisen elämän ikuisuutta". Tämän myötä kumoutuu palanen vanhaa dogmatiikkaa, jota myös voidaan kutsua ihmisten itsensä keksinnöksi. Sillä sellaista ei ole kristinuskon perusasiakirjoissa. Tällainen näkemys voi aikaansaada suuren vapautumisen.
USKO
Pekka Ervast: ChristosophiaRuusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1959
Uskosta on Hebrealaiskirjeessä erittäin syvällinen määritelmä. 11. luvun ensimmäinen säe kuuluu Bibliaseuran suomennoksessa: "mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy" (..."ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy", v. 1938 käännös). Kun tarkastamme kreikkalaista tekstiä, huomaamme kuitenkin suomennoksen pintapuoliseksi, jopa vääräksikin. Lause kuuluu kreikaksi: esti de pistis elpizomenoon hypostasis, pragmatoon elenkos ou blepomenoon. Suomentamalla sanasta sanaan saamme tästä seuraavan käännöksen: "mutta usko on toivottujen (asiain) hypostaasi, näkymättömien tekojen todiste". Tällainen sanatarkka suomennos on tietysti kääntäjistä ollut mahdoton, koska he eivät sitä olisi ymmärtäneet. Se se kuitenkin tarkasti vastaa alkutekstin henkeäkin. "Usko on toivottujen asiain (eli tekojen) hypostaasi." Mikä on hypostaasi? Latinalainen raamattu sanoo substantia. Molemmat nämä sanat merkitsevät "aineellinen perusta". Usko on siis "toivottujen asiain aineellinen perusta", ehto, jota ilman ihmisen toivomus ei toteudu. Tämä on totta jokapäiväisen elämän suhteen. Vahva usko auttaa ihmistä maallistenkin toivomusten saavuttamisessa. Kuinka paljon enemmän taivaallisten ja näkymättömien! Sillä niiden puoleen on uskonnollinen usko kääntynyt. Usko tässä merkityksessä tavoittelee yhä läheisempää suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä, yhä suurempaa valtaa synnin ja pahan yli, yhä kasvavaa täydellisyyttä, epäitsekkyyttä, rakkautta. Nyt usko juuri on näiden tavoittelujen ja pyrkimysten ehdoton ehto, sillä uskossa vasta ihmisen todellinen tahto on herännyt. Ja kun sanotaan, että usko on toivomusten "aineellinen perusta", viitataan siihen, että usko yksin (eli tahto) saa näkymättömän maailman aineellisuuden liikkumaan. Näkymätön käy aina ennen näkyväistä. Jos mitä toteutuu eli tapahtuu fyysisessä maailmassa, on se ensin toteutunut näkymättömässä. Näkymätön on siis muovailtava, jos mielee saada muutoksia aikaan näkyväisessä. Jumalan tahto tapahtuu ensin taivaissa, sitten maan päällä. Kun ihminen tahtoo toteuttaa Jumalan tahtoa maan päällä, täytyy hänen se ensin tehdä tajuntansa sisäisissä taivaissa. Tämä on mahdollista uskon kautta. Uskossa ihminen luo, sitten luotu ilmenee. Sen tähden Hebrealaiskirje lisää: "Usko on näkymättömien tekojen todiste". Usko on todistuksena siitä, että ihminen suorittaa näkymättömiä tekoja. Usko on näet olemista, elämää, ja henkisesti katsoen oleminen yksin on toimintaa.
Kovasydäminen ihminen, joka tilapäisesti, sattumalta suorittaa hyvän työn, ei henkisesti katsoen ole hyvää tehnyt. Henkisesti pysyy, että hän on kovasydäminen. Henkisesti hän suorittaa kovasydämisiä tekoja, luo ympärilleen kovasydämistä ilmapiiriä. Auttavainen ja lempeä ihminen sitä vastoin suorittaa henkisesti lempeitä tekoja ja luo ympärilleen auttavaista ilmapiiriä. Jos tämä pitää paikkansa heikossa muodossa jokapäiväisessä elämässä, on se mitä elinvoimaisinta todellisuutta uskosta puhuttaessa. Ihminen, joka uskoo, on henkisesti katsoen alituisessa toiminnassa. Uskollaan ja uskossaan hän intensiivisesti ja lakkaamatta muovailee näkymättömän maailman aineellisuutta. Hän luo ympärilleen paratiisia ja taivasta, hän elää iankaikkista autuutta, hän täyttää Jumalan tahtoa. Hänestä leviää kuin auringosta eloa uhkuvia ja eloa antavia säteitä, jotka sytyttävät toisissa jaloja tunteita ja ajatuksia ja kiihoittavat jaloihin tekoihin. Hänen elämänsä on yhtä toimintaa, vaikka hänen toimintansa onkin vain hänen olemisessaan, hänen uskossaan. Hänen uskonsa onkin tämän hänen toimintansa, näiden hänen "näkymättömien tekojensa" todistus. Usko on siis merkillinen psykologinen voima, emmekä sitä ymmärtäisi, ellemme tietäisi, että se on ihmisen jumalallisen tahdon ilmausta.
Pekka Ervast: Gnostikot
Ruusu-Ristin kirjallisuusseura r.y. & Kristosofinen kirjallisuusseura r.y. 1982
Niin kuin meidän saavutuksemme tässä näkyvässä maailmassa tulevat ainoastaan ihmisen omalla työllä, niin samalla tavalla myöskin sellainen hyvä kuin usko, joka on tietoa, tulee ihmisen oman työn tuloksena, palkkana, saavutuksena, mutta kuitenkin kuin lahjana ylhäältä päin. Mutta mikä on se työ, jota meidän ihmisinä tulee tehdä, ennen kuin voimme saavuttaa todellisen uskon? Se työ on totuuden etsiminen. [...]
Huomaamme, että tämä usko syntyy kuin tallissa, seimessä. Me nimittäin aina, kun pistis meissä herää, näemme Isän täydellisyyden taikka Isän täydellisyyskuvan ihmisestä ja samalla, kuinka äärettömän kaukana me itse persoonallisina ihmisinä olemme vielä tuosta täydellisyydestä. Kun meissä herää tämä usko, niin me oikeastaan näemme, että meillä on pitkän pitkä taival kuljettavana. Me näemme elämän tien edessämme, ja elämän portit ovat avautuneet. Me emme enää vaella pimeydessä, vaan olemme kokeneet jotakin häikäisevää niin kuin Paavali Damaskuksen tiellä. Elämän tie avautuu meille pitkänä, pitkänä tienä, mutta se on tietoa elämässämme. Meidän elämämme ei ole enää sokeudessa, se on aivan selvää näkemystä ja tietoa, mitä elämä on, että elämä on koulua, jota käymme.
Jaakko Kari-Koskinen: Teosofia kristinuskossa
1967
Protestanttinen kirkko väittää, että vain usko Kristukseen lunastajana määrää ihmisen kuolemanjälkeisen elämän. Mitä on usko? Usko-sanan vastine kreikankielisissä alkuteksteissä on "pistis", joka merkitsee myös tietoa. Alkuajan kristityt pitivät tärkeänä uskon älyllistä ymmärtämistä sekä intuitiivista tietoa uskon totuuksista. Alkuajan kristillisyyden usko oli aivan päinvastaista kuin nykyinen sokea usko dogmeihin, joita ei voi mitenkään hyväksyä älyllisesti. Voiko sellainen usko ratkaista ihmiskohtaloita?
V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi
Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911
"Puhdistuneissa" kirkoissa tapahtui aivan sama kehitys kuin emäkirkossa oli tapahtunut. Taas kokoontuivat kirkon johtajat yhteen ja keskustelivat monissa kiivaissa kokouksissa siitä, mitä oli pidettävä jumalallisena totuutena, eivätkä taaskaan päässeet yksimielisyyteen. Mutta jotteivat ihmiset eksyisi omin päin tutkimaan elämän salaisuuksia, päätettiin saada aikaan edes jonkinmoinen sovinto ja näin laadittiin nk. "sovintokirja", Liber Concordia. Tämä sisälsi tarkkoja määräyksiä siitä, mitä kristityn tuli uskoa. Se oli yhteinen kompromissi, jossa koetettiin tyydyttää kaikkien mieltä, vaikkei kukaan ollut siihen tyytyväinen. Yhtäkaikki tämä tuli luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi raamatun ohella ja tietysti raamattua monin verroin tärkeämmäksi, koska tässä oli selvästi ja tarkasti määritelty, mitä raamattu ainoastaan hämärissä vertauspuheissa tuntui viittoilevan. Raamattua kuka tahansa voi tulkita oman mielensä mukaan, mutta ei tunnustuskirjan karkeita, kovia sanoja.
ARMO
Annie Besant: Kristinuskon salainen puoliTeosofinen seura ry. 1949
Kun sanotaan, että Kristus kärsi "ihmisten puolesta", että hänen voimansa korvaa heidän heikkoutensa, hänen puhtautensa heidän syntinsä, hänen viisautensa heidän tietämättömyytensä, lausutaan siinä julki totuus, sillä Kristus tulee niin yhdeksi ihmisten kanssa, että he ovat osallisia hänestä ja hän heistä. Hän ei ole heidän sijaisensa, mutta hän ottaa heidän elämänsä omaansa ja antaa omansa heihin. Sillä noustuaan ykseyden tasolle hän kykenee jakamaan muille saavuttamansa ja antamaan voittamansa kaikille. Seisoen eristyksen tason yläpuolella ja katsellen alas eristykseen vaipuneita sieluja hän voi ulottua jokaiseen, vaikka he eivät voi ulottua toisiinsa. Vesi voi ylhäältä päin laskea moneen putkeen, jotka aukeavat säiliöön, vaikka ovat toisistaan erillään. Siten hänkin voi lähettää elämänsä jokaiseen sieluun. Ainoastaan yksi ehto vaaditaan, jotta Kristus voisi antaa elämänsä nuoremmalle veljelleen: että tuossa eristyneessä elämässä ihmistajunta avautuu jumalalliselle ja ottaa vastaan tarjotun elämän ja vapaasti annetun lahjan. Sillä niin kunnioittaa Jumala sitä henkeä, joka on hän itse ihmisessä, ettei hän tahdo vuodattaa ihmissieluun voimaansa ja elämäänsä, jollei sielu halua ottaa sitä vastaan. Alemman luonnon täytyy avautua vastaanottamaan, kuten ylempi on valmis antamaan. Tämä on Kristuksen ja ihmisen välinen side, tätä kirkot sanovat "jumalallisen armon" vuodatukseksi, tätä tarkoittaa "usko", jota välttämättä tarvitaan armon toteuttamiseksi.
Friedrich Rittelmeyer - D.S. Osmond (kääntänyt saksasta): Rudolf Steiner Enters my Life
Ilmestynyt alunperin 1929. Kessinger Publishing.
Mutta - synti ja armo? Tämä oli loppujen lopuksi perustavanlaatuisin kokemus Lutherilla! "Rudolf Steiner ei ole lainkaan ymmärtänyt sitä", - niin sanovat teologit. - Hän ymmärsi sitä niin vähän, että hän puhui syvemmin ja voimakkaammin kuin kaikki aikalaisensa pahan todellisuudesta ja vaikutuksesta. Hän tutki syntiinlankeemuksen historiaa ja totesi sen seuraukset toisaalta itse luontoon ja toisaalta ajatteluun, josta on tullut abstraktista, latteaa, kuollutta, missätahansa katsoo teologiaa. Myöhempi aikakausi tulee kohtaamaan harvinaisen ilmiön historiassa, että mies, joka puhui kuten ei kukaan ennen häntä - ei subjektiivisesti vaan objektiivisesti - pahan kammottavasta hävityksestä, joutui sietämään teologien moitetta, että hän ei tuntenut synnin merkitystä.
Ja armo? Hän ymmärsi sitä niin vähän, että kuten ei kukaan ennen häntä, hän opetti Kristuksen tekoa - tuota armon tekoa jota emme ole ansainneet ja joka ylittää verrattomasti kaiken ajattelumme - kaiken ratkaisevana tapahtumana inhimillisessä historiassa, jota ilman koko ihmiskunta olisi kadotettu, mutta jota he itse eivät voineet aiheuttaa - niin ratkaisevana tapahtumana, että sen päällä lepäsi ihmiskunnan ja jokaisen yksilön tulevaisuus. Hän ymmärsi "niin vähän" että sanoi: "Mitä korkeammalle nousee, sitä enemmän kaikesta tulee armoa." Mutta hän sanoi siitä vähän, eikä hän puhunut teologien kielellä.
Karma ja reinkarnaatio - kohtalon ja jälleensyntymisen lait. Ne ovat tarkalleen vastakkaiset kristilliselle armon kokemukselle ja raamatulliselle pelastuksen evankeliumille - niin sanotaan. Uudestaan tätä vastaan tulkoon lausutuksi kaikella painotuksella, että meidän aikanamme nämä molemmat totuudet, vaikka niitä ei löydy Raamatusta, voidaan tunnistaa kristillisiksi totuuksiksi. Minulle ne eivät ole niinkään henkisen tutkimuksen tieteellisiä tuloksia, joihin kristinuskon täytyy nöyrtyä - vaikka ne ovat myös sitä - vaan paljon ennemmin kristinuskon todellisia vaatimuksia, kun se oikein ymmärretään. Ajattele sitä hetki: Ihminen siirtyy korkeampaan maailmaan. Kuinka hänen laitansa on? Aikansa hän saattaa riemuita huomatessaan olevansa vapaa maasta ja kaikesta sen murheesta. Mutta sitten, jos hänelle suodaan rukous - mikä se olisi? Hän toivoo varmasti tapaavansa jälleen kaikki ne ihmiset, joita vastaan hän rikkoi maisessa elämässä ja hän haluaa kiihkeästi mahdollisuuden tehdä hyvää niille, joita vastaan hän rikkoi maan päällä. "Armo" on täsmälleen tässä, että hän pyytää suotaisiinko tämä hänelle. Karman laki on saattanut esiintyä idässä peruuttamattomana maailman välttämättömyytenä - Kristuksen valossa siitä tulee armon teko, oma vapaa toiveemme. mutta sen armon teon - ainoan josta yleensä kuulemme mainittavan - nimittäin että Kristuksen todellisuus on tarttunut ihmiseen, sen armon teon on täytynyt mennä edellä jotta sellainen toivomus tehtäisiin ollenkaan mahdolliseksi.
Ja olettakaamme nyt että ihmiselle toisessa maailmassa suotaisiin toinen pyyntö - mitä hän toivoo? Hän toivoo, että voisi auttaa Kristusta siinä missä Hänen tehtävänsä on raskain ja uhatuin, missä Kristus itse kärsii ja Hänen täytyy taistella katkerimmin. Tämä toive, jos se täytettäisiin, johtaisi ihmisen takaisin maan päälle. Ei ole kristillistä kaivata lepoa ja autuutta kaukana maan murheista. On kristillistä kantaa sisällään tietoisuutta, joka kerran toi Kristuksen Taivaasta maan päälle, löytää ilonsa Hänen kaltaisuudessaan olemisesta ja työskennellä Hänen kanssaan missätahansa Hän saattaa tarvita meitä. Koko kristillisen ylösnousemusopin totuus pysyy vahingoittumattomana - kuten voitaisiin osoittaa teologisessa tutkielmassa - jopa kasvaa selkeydessä ja ylevyydessä.
Tri Friedrich Rittelmeyer oli laajalti arvostettu teologi, saarnaaja ja hartauskirjojen kirjoittaja Saksan ev. kirkossa, kunnes hänestä tuli Kristiyhteisön ensimmäinen johtaja 1922. Muistelmateoksessaan hän kertoo kymmenestä huolestuneisuuden, kriittisen tutkimuksen ja varovaisen tarkistuksen vuodestaan antroposofian parissa, ja lopullisesta vakaumuksestaan Rudolf Steinerin hengen ainutlaatuisesta suuruudesta.
Paul Brunton: Meditaatio ja karma Karisto Oy 1999.
Buddha syntyi maahan, jossa rappeutunut papisto oli viekkaasti saanut ihmisjoukot uskomaan, että kaikki synnit voitiin sovittaa ja niiden tämän hetkiset tai tulevat vaikutukset karmaan kiertää jollain maksullisella rituaalilla, uhrilla tai taikuudella. Hän yritti nostaa kansansa moraalista tasoa kieltämällä syntien anteeksiannon ja vahvistamalla karman lain ankaran hallinnon, näkymättömän oikeuden jyrkän muuttumattomuuden. Jeesus puolestaan syntyi maahan, jossa uskonto julisti jyrkästi "silmä silmästä, hammas hampaasta". Hänkin yritti nostaa kansansa moraalista tasoa. Koska hän oli yhtä viisas kuin Buddha, hän painotti tässä tilanteessa syntien anteeksiantoa ja Jumalan armahdusta. "Hyvityksen laki tuo kullekin ihmiselle sen, mitä hän on ansainnut, eikä mikään ulkoinen uskonnollinen tapa voi muuttaa sen toimintaa", on itseasiassa suuren osan buddhalaista opetusta ydin. "Totta", Jeesus olisi ehkä todennut, "mutta on myös rakkauden laki, Jumalan rakkauden niitä kohtaan, joilla on uskoa kutsua sitä ja tahtoa noudattaa sitä". Molemmat profeetat olivat oikeassa, kun ottaa huomioon ne erilaiset ryhmät, joille he puhuivat, ja kumpikin heistä antoi juuri sitä apua, mitä kyseinen ryhmä tarvitsi. Älköön kukaan väittäkö, ettei jumaluudella ole hyvettä, joka ihmiskunnalla on. Korkeamman minän vastaus egon katumukseen on varma, ja tämä vastaus voi yltää täyteen syntien anteeksiantoon asti. [...]
Armon suhteen on paljon kysymyksiä. Kristinusko ja hindulaisuus hyväksyvät sen, buddhalaisuus ja jainalaisuus kieltävät sen. Hyväksyjilläkin on kuitenkin sekavia ja vastakkaisia mielikuvia armon suhteen. Hyvin yleisesti selitettynä sen voisi määritellä yksilön hyväätekeväksi muutokseksi, joka syntyy ilman ihmisen omaa tahdonvoimaa ja jonka saa aikaan jokin voima, joka ei yleensä ja tavallisesti ole hänen omansa. Koska meissä on jäänteitä edellisistä inkarnaatioista karman muodossa, on vaikea erottaa, milloin tapahtuma on tulosta karmasta ja milloin armosta. Joskus ero voidaan tehdä. Oletetaan esimerkiksi, että ihminen herää jonain aamuna tai keskellä yötä muistaen jonkin vaikeuden, jonkin tilanteen tai ongelman ja samalla tuntee jonkin korkeamman läsnäolon. Tämän läsnäolon tunnun myötä hän alkaa yllättäen nähdä vaikeuden tai ongelman ratkaisun ja samalla tuntee epävarmuuden, pelon tai surun hellittävän. Jos negatiiviset ajatukset ja tunteet katoavat ja tietty mielenrauha korvaa ne, ja varsinkin jos se miten tilanteessa tulee toimia oikein, selkiytyy, silloin hän on saanut kokea armon.
MYSTINEN KOKEMUS JA KRISTUKSEN TEKO
Rudolf Frieling: Kristinuskon olemusUusi Sampo
Antroposofisen hengentieteen tarjoaman tiedon avulla voimme tänä päivänä nähdä nämä molemmat käsityskannat korkeampana ykseytenä. Perimätietona kulkevien historiallisten tosiasioiden ja ajattomasti aina ihmisten sisäisen kokemuksen ulottuvilla olevien mystisten kokemusten sisältöjen välillä ei ole ristiriitaa. Toisaalta voimme siis todeta, ettei Beetlehemissä tapahtunut syntymä hyödyttäisi meitä vähääkään, ellei sitä seuraisi Kristuksen syntyminen omassa sielussa, ja taas toisaalta, ettei sisäinen jumalsynty voisi täydessä voimassaan ja kokonaisuudessaan lainkaan toteutua ilman Palestiinan tapahtumia. Ylösnousemus ei todellakaan hyödyttäisi vähääkään, jos se jäisi ulkopuolellemme eikä vähitellen tulisi sisäisenä kokemuksena omaksemme.
Sisäiseksi kokemukseksi ja ihmisen ylösnousemukseksi se taas ei voisi tulla ilman Joosef Arimatialaisen puutarhassa tapahtunutta tosiasiaa. - Silloinen tapahtuma on historiaa, joka etsii sijaansa kristityn sisäisyydessä voidakseen tulla mystisesti syventyneen kokemisen muotoavaksi voimaksi ja aineeksi.
JUMALAKUVA
W. Angervo: SuurlähettiläsMystica 1937
Veren ainevärähtelyt tarjoavat erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin ole mahdollisuuksia. Se avaa niille veräjän fyysilliselle tasolle ja ne ottavat maagikon valtaansa. Verenmagian harjoittaja - joutuessaan kosketuksiin luonnon salaisiin voimiin - luo mielikuvituksensa ja tahtonsa avulla näille voimille muotoja. Täten ne ovat voineet esiintyä milloin minkin hahmoisina, ihmisen muotoisinakin. Tätä luomusta alettiin pitämään voimille oleellisena, vaikka se ei tosiasiallisesti niille ollenkaan kuulu. Kuta lujemmin tähän olettamukseen kiinnyttiin, sitä enemmän näitä luomuksia ravittiin ja sitä enemmän ylläpidettiin niiden aineellistumishalua ja tehtiin niistä johonkin määrin pysyviä olentoja, jotka vaativat jatkuvasti uhriverta hahmonsa ylläpitämiseksi. Lopulta luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita olentoja - jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen henkilökohtaisia etuisuuksia.
Kuinka korkea näiden olioiden siveellinen taso on, riippuu täydelleen palvojan kehitystasosta. Tasonsa mukainen ihminen varusti luomansa jumal'elementaalin samoilla ominaisuuksilla, kuin mitä hänellä itsellään oli. Se vihasi, suuttui, osoitti mielihyvää ja tunsi tyydytystä niin kuin ihminenkin, riippuen siitä, miten sen mielihaluja ja tarpeita tyydytettiin. Jatkuvalla palvonnalla loi ihminen lopulta niistä itselleen persoonallisen jumalan, joka sen mielestä oli kaikkivoipa ainakin siinä mielessä, että se tyydytti palvojansa itsekkäimmätkin pyyteet. Mutta tämä jumala vallitsi myös täydellisesti palvojansa. Se vaati lakkaamatta uhreja, palkitsi uhrien paljouden mukaan, ja kitsasteli palkkioita, ellei uhrialttarilla lakkaamatta tuoksunut lepyttävän veren lemu.
Kun selailee maailmanuskontojen "Pyhiä Kirjoja" huomaa niissä valtavan panteonin tämänlaatuisia ihmisten luomia, persoonallisia jumaluuksia. Ainoakaan uskonto - lukuunottamatta ehkä buddhalaisuutta - ei ole niistä vapaa, ei myöskään "valitun kansan", juutalaisten eksoterinen uskonto. Vain tämänlaatuisten jumaluuksien määräyksinä ovat ymmärrettävissä ne monet kaameat ja vertatihkuvat teot, jotka esiintyvät Vanhassa Testamentissa ja ainoastaan täten on käsitettävissä moraalittomuus, joka näille jumalille esitetään, kun ne määräävät palvelijansa hirvittäviin sotiin, joita on käytävä mitä luonnottomimmalla säälimättömyydellä. Imeväiset lapset, äidit ja eläimetkin uhrataan niiden verenhimolle. Ne kuvastavat täydelleen aikakautensa ihmiskunnan matalaa mentaliteettia ja ovatkin kokonaan niiden luomuksia.
Daniel Lanahan: When God says no; The Mystery of suffering and the Dynamics of Prayer.
Lantern Books 2001.
Pointtini on elintärkeä näkökohta Jumalakuvastamme ja kuinka Jumala on läsnä luomakunnassa. Kuvamme hyväntahtoisesta, vanhemmasta miehestä pitkine partoineen valtaistuimella tähtien yläpuolella, katsomassa alas rakastavasti (etäisyydestä, kuten laulussa sanotaan) tätä hyvää luomakuntaa, täytyy tehdä tilaa Jumalalle, joka on todellisuus, joka energisoi äärettömästi laajenevan universumin. Meidän tarvitsee oikaista kuvamme Jumalasta pohtiaksemme Jumalaa, joka on transsendentti, ja joka on "käsittämätön Mysteeri, kuitenkin kaikkialla ilmeinen."
Kenties tämä olisi hyvä aika kertoa sinulle tarina.
Olipa kerran pieni kala pienessä lammessa ylävirrassa, joka kuuli jatkuvasti merestä, kuinka ihmeellinen meri oli, kuinka suurenmoisen leveä, uskomattoman syvä jne. Joten eräänä päivänä pieni kala lähti etsimään merta. Pieneltä kalalta vei monta päivää ja yötä matkata alas virtaa, mutta viimein kala saapui jokeen ja lopulta merelle, vaikka pieni kala ei sitä tajunnut. Törmätessään joihinkin tosi isoihin kaloihin, pieni kala kysyi innoissaan, "Voisitteko auttaa minua tavoittamaan meren?" Yksi isoista vastasi, "Tämä on meri, olet siinä nyt." Pieni kala oli hämmentynyt ja vastasi, "Mutta tämähän on vain vettä".
Nykyaikainen teologia vie meidät kohti kohtaamista olemisen äärettömän meren kanssa, joka jo ympäröi meitä ja verhoaa meidät. Jumalamme on lähempänä meitä kuin me olemme itseämme. Me emme joskus "näe" Jumalaa, koska, kuten joku sanoi, se on kuin katsoisi omiin silmiinsä. Jumalamme on käsittämätön Mysteeri, kaikkialla ilmeinen, niille jotka etsivät aavistuksia Jumalasta.
(Kirjoittaja on katolinen pappi)
James H. Hindes: Renewing Christianity; Rudolf Steiner's ideas in practice
Anthroposophic Press 1996
Johtuen Steinerin yksityiskohtaisista enkeliolentojen toiminnan kuvauksista, häntä on joskus epäoikeutetusti syytetty polyteismista. Kuitenkin Steinerille Jumala on yksi, vaikka hän erottaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolme aspektia. Ymmärtääksemme kuinka monet hierarkioiden enkeliolennot ovat suhteessa yhteen Jumalaan, voimme ajatella kuinka ihmisen minä, itse, on suhteessa ruumiiseen. Eräässä mielessä itse on yläpuolella ja hallitsee ruumista kaikkine raajoineen. Ruumis yksittäisine osineen ei ole ihminen, vaan palvelee hänen ilmituojanaan. Samankaltaisesti Jumala käyttää enkelikuntia ruumiina ja jäseninä luodakseen ja ylläpitääkseen maailmaa, samalla tavoin kuin me käytämme käsivarsiamme ja käsiämme työskennelläksemme maan päällä. [...]
Vaan mikä on ´Jumala`? Jos tarkoitamme ihmistä korkeampaa olentoa, silloin vanhojen kristillisten traditioiden mukaan on olemassa yhdeksän tasoa enkeliolentoja ihmiskunnan yläpuolella. Steinerin mukaan jumalallinen olento, jota ihmiset rukoilevat minä tahansa tiettynä aikana, ei ole aina helppo määritellä. Kun ihmiset tuntevat tai puhuvat ´Jumalasta`, he saattavat itseasiassa viitata mihin tahansa joukkoon erilaisia korkeampia olentoja.
Läpi historian monet eri henkiset olennot ovat inspiroineet ja ohjanneet ihmiskunnan kehitystä. Joten me näemme sanaa ´Jumala` käytetyn kautta aikakausien kuvaamaan erilaisia kokemuksia jumalallisesta. Mikä yhdistää kaikkia näitä kokemuksia on Jumaluus itse loistaen eri olentojen kautta. Tämän tekee mahdolliseksi asuttamisen periaate, jonka mukaan korkeammat henkiset olennot ilmestyvät ja toimivat alempien kautta.
Ollen yläpuolella ja loistaen enkelten yhdeksän hierarkian läpi, on Kolminaisuus, Jumaluus kolminkertaisessa luonnossaan: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala ajateltuna kaiken yläpuolella olevaksi korkeimmaksi olennoksi "asuttaa" monin tavoin kaikki alemmat olennot.
Pointtini on elintärkeä näkökohta Jumalakuvastamme ja kuinka Jumala on läsnä luomakunnassa. Kuvamme hyväntahtoisesta, vanhemmasta miehestä pitkine partoineen valtaistuimella tähtien yläpuolella, katsomassa alas rakastavasti (etäisyydestä, kuten laulussa sanotaan) tätä hyvää luomakuntaa, täytyy tehdä tilaa Jumalalle, joka on todellisuus, joka energisoi äärettömästi laajenevan universumin. Meidän tarvitsee oikaista kuvamme Jumalasta pohtiaksemme Jumalaa, joka on transsendentti, ja joka on "käsittämätön Mysteeri, kuitenkin kaikkialla ilmeinen."
Kenties tämä olisi hyvä aika kertoa sinulle tarina.
Olipa kerran pieni kala pienessä lammessa ylävirrassa, joka kuuli jatkuvasti merestä, kuinka ihmeellinen meri oli, kuinka suurenmoisen leveä, uskomattoman syvä jne. Joten eräänä päivänä pieni kala lähti etsimään merta. Pieneltä kalalta vei monta päivää ja yötä matkata alas virtaa, mutta viimein kala saapui jokeen ja lopulta merelle, vaikka pieni kala ei sitä tajunnut. Törmätessään joihinkin tosi isoihin kaloihin, pieni kala kysyi innoissaan, "Voisitteko auttaa minua tavoittamaan meren?" Yksi isoista vastasi, "Tämä on meri, olet siinä nyt." Pieni kala oli hämmentynyt ja vastasi, "Mutta tämähän on vain vettä".
Nykyaikainen teologia vie meidät kohti kohtaamista olemisen äärettömän meren kanssa, joka jo ympäröi meitä ja verhoaa meidät. Jumalamme on lähempänä meitä kuin me olemme itseämme. Me emme joskus "näe" Jumalaa, koska, kuten joku sanoi, se on kuin katsoisi omiin silmiinsä. Jumalamme on käsittämätön Mysteeri, kaikkialla ilmeinen, niille jotka etsivät aavistuksia Jumalasta.
(Kirjoittaja on katolinen pappi)
James H. Hindes: Renewing Christianity; Rudolf Steiner's ideas in practice
Anthroposophic Press 1996
Johtuen Steinerin yksityiskohtaisista enkeliolentojen toiminnan kuvauksista, häntä on joskus epäoikeutetusti syytetty polyteismista. Kuitenkin Steinerille Jumala on yksi, vaikka hän erottaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolme aspektia. Ymmärtääksemme kuinka monet hierarkioiden enkeliolennot ovat suhteessa yhteen Jumalaan, voimme ajatella kuinka ihmisen minä, itse, on suhteessa ruumiiseen. Eräässä mielessä itse on yläpuolella ja hallitsee ruumista kaikkine raajoineen. Ruumis yksittäisine osineen ei ole ihminen, vaan palvelee hänen ilmituojanaan. Samankaltaisesti Jumala käyttää enkelikuntia ruumiina ja jäseninä luodakseen ja ylläpitääkseen maailmaa, samalla tavoin kuin me käytämme käsivarsiamme ja käsiämme työskennelläksemme maan päällä. [...]
Vaan mikä on ´Jumala`? Jos tarkoitamme ihmistä korkeampaa olentoa, silloin vanhojen kristillisten traditioiden mukaan on olemassa yhdeksän tasoa enkeliolentoja ihmiskunnan yläpuolella. Steinerin mukaan jumalallinen olento, jota ihmiset rukoilevat minä tahansa tiettynä aikana, ei ole aina helppo määritellä. Kun ihmiset tuntevat tai puhuvat ´Jumalasta`, he saattavat itseasiassa viitata mihin tahansa joukkoon erilaisia korkeampia olentoja.
Läpi historian monet eri henkiset olennot ovat inspiroineet ja ohjanneet ihmiskunnan kehitystä. Joten me näemme sanaa ´Jumala` käytetyn kautta aikakausien kuvaamaan erilaisia kokemuksia jumalallisesta. Mikä yhdistää kaikkia näitä kokemuksia on Jumaluus itse loistaen eri olentojen kautta. Tämän tekee mahdolliseksi asuttamisen periaate, jonka mukaan korkeammat henkiset olennot ilmestyvät ja toimivat alempien kautta.
Ollen yläpuolella ja loistaen enkelten yhdeksän hierarkian läpi, on Kolminaisuus, Jumaluus kolminkertaisessa luonnossaan: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Jumala ajateltuna kaiken yläpuolella olevaksi korkeimmaksi olennoksi "asuttaa" monin tavoin kaikki alemmat olennot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti