SAATANAN KUNNIAKSI

Alexandre Cabanel: Langennut enkeli. 1847.

Tätä juttua ei kannata tuomita etukäteen otsikon perusteella. Esittelyssä kirja, jonka kerrotaan olevan The Satanic Templen [linkki Suomen seurakunnan sivuille] ainoa kanoninen kirja, YouTube-videolla, "The Most 'Sacred' Book in Satanism... was not what I expected." (Käytän joitain lainauksia videolta tässä kirjoituksessa.) Kyseistä kanavaa Genetically Modified Skeptic pitää Drew, joka on ateisti ja skeptikko, mutta entinen evankelikaalinen kristitty. Tässä satiirisessa romaanissa langenneet enkelit valmistautuvat toiseen sotaan taivaita vastaan, missä Saatana nimitettäisiin Jumalaksi. Aiheesta myös, Lilith Starr - The Happy Satanist: Satan as Humanitarian Hero in "Revolt of the Angels", jota olen niin ikään käyttänyt lähteenä. 

Anatole France: Enkelien kapina. Suomentanut Joel Lehtonen, julkaissut Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta vuonna 1925. Kirja esitellään lyhyesti myös Tarukirja-blogissa.  Kirjailijan esittely Wikipediassa. Kirja näyttää löytyvän myös äänikirjana ainakin BookBeatista, sekä e-kirjana monista palveluista. Perinteisen kirjan löysin yksinkertaisesti kirjastosta, jossa se oli varastossa. 

Kirjan alku on mielestäni aika jaaritteleva, jopa pitkäveteinen - vanhahtava tyyli tietysti vaikuttaa siihen osaltaan - ennen kuin päästään itse asiaan. Suojelusenkeli nimeltä Arcade puhuu hänelle uskotulle ihmiselle: 

 Minä uskon juutalaisten ja kristittyjen Jumalaan. Mutta minä en tunnusta, että hän olisi luonut maailman; enintään on hän järjestänyt siitä yhden sangen vähäpätöisen nurkkakulman, ja kaikessa, mihin hän on koskenut, on hänen huonoälyisen ja raa'an henkensä leima. Minä en usko, että hän olisi iankaikkinen ja ääretön, sillä olisi järjetöntä kuvitella olentoa, jota aika ja paikka eivät rajoittaisi. Minä pidän häntä lahjoiltaan heikkona, vieläpä kovin heikkona. Lopuksi en usko, että hän olisi ainoa jumala: pitkään aikaan ei hän itsekään sellaista uskonut, vaan oli alussa polyteisti. Myöhemmin muuttui hän oman ylpeytensä ja uskokuntalaistensa imartelujen vaikutuksesta monoteistiksi. Hänen ajatusrakenteensa on hyvin epäloogillinen, eikä hän ole niin mahtavakaan kuin luullaan. Suoraan sanoen: hän on tietämätön ja itserakas demiurgi eikä mikään oikea jumala. Ne, jotka tuntevat hänen todellisen luonteensa, kuten minä, kutsuvat häntä Jaldabaothiksi.

Tämä nimi on otettu gnostilais-kristillisestä mytologiasta. Romaanissa demonit, toisin kuin eräät gnostikot, näkevät Jeesuksen Jaldabaothin petoksen jatkona: hän ei tullut vapauttamaan sieluja tai tuomaan valaistusta, vaan luomaan myytin tarkoituksena kerätä enemmän ylistystä ja kuuliaisuutta taivaan pahalle hallitsijalle. Kirjailija on erittäin tietäväinen kristillisestä myytistä ja tekstuaalisesta traditiosta; kirjassa on lukemattomia yksityiskohtaisia viittauksia kanonisiin ja apokryfisiin kristillisiin teksteihin, sekä historioitsijoihin ja teologeihin, puhumattakaan viittauksista Valistuksen ajan filosofeihin ja heidän teoksiinsa. 

Katso myös vanha blogijulkaisuni, "Jahve ja Isä Jumala", ajalta jolloin tunnustauduin kristityksi, ja jotenkin minun piti liberaalina esoteristina tehdä ero konservatiivisempaan jumalakäsitykseen, ja käytin niin historiantutkimuksen kuin esoteriankin runsain mitoin tarjoamia aineksia, kuten muutenkin kristinopin tulkinnassani (koko kyseinen blogini on todisteena tästä), kunnes kova tieteellinen  historiantutkimus vei voiton hämärästä toiveajattelusta, ja aloin menettää uskoani, mistä enemmän saman blogin kirjoituksessani "Minun tieni", erityisesti kappale Valontuoja, joka kertoo sitä seuranneesta luciferistisesta vaiheestani, jonka kautta viimein lopullisesti sanouduin irti kristinuskosta, ja joka symbolisella tasolla on edelleen yhtä validi - olenhan vieläkin lisäillyt tuota tekstiä nyt vuosia myöhemmin, vaikka käytännössä hengen elämässäni olen siirtynyt siitäkin eteenpäin kauan sitten. Kuten tuossa kirjoituksessani kerron, tulkitsin Lucifer-myyttiä nimenomaan gnostilaisuuden avulla, mutta täysin metaforisesti. C.G. Jung oli niin ikään kiinnostunut gnostilaisuudesta yhdessä vaiheessa, ja hänellä oli sanansa sanottavana myös paholaisesta. [Katso toisaalla tässä blogissa, "Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta", sekä "Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta."]

Romaanissa vanha demoni kertoo Jahvesta (eli Jaldabaothista):

Vietelläkseen sielut keksi hän erään sadun. Se ei tosin ollut laisinkaan niin älykäs ja syvällinen kuin ne myytit, joilla me olimme entisten oppilaidemme aatteita kaunistaneet, mutta kuitenkin oli se omiaan liikuttamaan heikkoälyisiä, joita tietysti on aina suurissa kansanjoukoissa. Hän julisti, että kaikki ihmiset olivat muka tehneet rikoksen ja synnin häntä vastaan, perisynnin, ja sen rangaistusta saivat he muka kärsiä koko tämän ja tulevan elämän ajan. (Uskottelevathan näet tyhmät kuolevaiset, että heidän olemassaolonsa jatkuu vielä haudan tuolla puolella.) Ja viekkaasti väitti Jahve, että hän oli nyt lähettänyt ainoan poikansa maailmaan lunastamaan verellään ihmiset tuosta velasta. Tosin on mahdoton ajatus, että rikos voitaisiin kuitata rangaistuksella, ja vielä mahdottomampi, että viaton saattaisi sovittaa syyllisen rikoksen. Syyttömän kärsimykset eivät tee tehtyä tekemättömäksi, vaan lisäävät ainoastaan pahaa uudella pahalla. Mutta kuitenkin oli niin surkeita raukkoja, että he rupesivat palvelemaan Jahvea ja hänen muka synnit sovittavaa poikaansa ja julistivat heidän kauheaa mysteeriään jonkinlaisena ilosanomana!

Mainitusta kuolemattomuuden toivosta sanotaan hieman myöhemmin nasevasti: "Sillä vähäpätöinen yleisö, joka ei tiedä, mitä tällä elämällä oikeastaan tekisi, tahtoo vielä toisen elämän, joka ei saisi koskaan loppua." Minulle buddhalaisena tämä on päivänselvää, mutta edes kristittynä esoteristina en uskonut ihmisen persoonallisen sielunelämän jatkuvuuteen. Tuo kristillinen "toivo" syntyy silkasta kuolemanpelosta, ja on luonteeltaan äärimmäisen egoistista. Siinä ei ole mitään ylevää ja kaunista. 

Pekka Ervast on pohtinut, kuinka yleensä esitetään että ihmisen pelastuminen on kokonaan Jumalan ansiota, mutta kadotukseen joutuminen (merkityksessä ikuinen rangaistus helvetin kärsimyksissä) yksin hänen omaa syytään, koska hänellä on vapaus valita. Mutta tällainen vapaaehtoinen valinta on looginen mahdottomuus, ellei vapautta ole ollut alusta saakka, ja ihminenpä ei ole itseään ja maailmaa luonut, eikä tätä uskoa ja valintaa. Lisäksi, jos olisi ikuinen kadotus, jokainen ajatteleva ihminen näkisi silloin että kaikki on turhaa. Silloin sellainen kammottava hirviö hallitsisi ihmiskuntaa, että olisi häpeällistä myöntyä tuon pahan hengen vaatimuksiin millään tavoin. Ihmisarvo sanoisi: "menen mieluummin ikuiseen kadotukseen noiden miljoonien kanssa, kuin ikuiseen autuuteen niiden harvojen kanssa, jotka sydämessään ja järjessään voivat hyväksyä Jumalan, joka on luonut ikuisen kadotuksen." Tämä on ehkä ytimekkäintä mitä ikinä olen lukenut asiasta sanotun, ja allekirjoitan sen täysin! 

Pekka Ervast kirjoitti myös kuinka Saatana on todellisuudessa aivan erilainen kuin se kuva jonka kristinoppi on hänestä luonut, mutta tämä menee yli tämän kirjoituksen varsinaisen aihealueen, joka käsittelee asiaa enempi symbolisesti. Suomessa tätä kantaa, joka näkee Saatanan todellisena vaan ei pahana,  edustaa parhaiten Azazelin Tähti. 

Saatanaa ei ole aina kuvattu pahana, petomaisena hirviönä. Romantiikan aikana myöhäisellä 1700-luvulla ja varhaisella 1800-luvulla, vallankumoukselliset kirjoittajat ja taiteilijat kuvittelivat uudelleen Saatanan hahmon eeppisessä runoelmassa, "Kadotettu paratiisi" [John Miltonin teos, jonka myös olen suureksi ylpeydekseni lukenut - se ei ollut aivan helppo tehtävä kirjan massiivisuuden ja runomuodon  huomioiden], sankarina, joka uskaltaa kapinoida Jumalan epäoikeudenmukaista tyranniaa vastaan. Vaikka romantiikan aika ja hedelmällisimmät visiot Saatanasta sankarina tulivat päätökseen 1850 tienoilla, idea yhä inspiroi lukuisia taiteilijoita, mukaan lukien Anatole France. Romaanin kuvaus Saatanasta ja hänen demoneistaan kuvaa täydellisesti saatanallisia ihanteita joihin modernit satanistit pyrkivät, kirjoittaa Lilith Starr, käydessään tuota samaa polkua kuin nuo romantiikan vallankumoukselliset. 

Helvettiin joukkoineen syösty Lucifer lausuu: "Toverit, voimme onnitella itseämme ja riemuita, sillä nyt olemme päässeet taivaallisesta orjuudesta. Täällä olemme toki vapaita, ja vapaus helvetissäkin on parempi kuin orjuus taivaassa". Näissä sanoissa kaikuu Miltonin säe Kadotetusta paratiisista: "Better to reign in Hell, than serve in Heaven." 

Anatole Francen kirjassa demonit ovat viettäneet aioneita helvetissä ja maan päällä ensimmäisen kapinan jälkeen, ja auttaneet ihmiskuntaa kehittämään sivistystään, hyvin prometeuslaisella tavalla. Ihmiset rakastavat demoneita ja ylistävät heitä jumalina: Dionysos, Isis, Zeus jne., kaikki klassisen maailman jumalat ovat demoneita, jotka kerran kapinoivat Jumalaa vastaan. Ja tässä on syvä totuus, tosin hiukan toisin päin: kristillinen kirkko teki pakanajumalista demoneita! Tähän päivää asti paholaisen kuvaukset sisältävät usein satyyrin sarvet ja sorkat, heijastaen kristinuskon mieltymystä demonisoida aikaisempien kulttuurien palvomia hyväntahtoisia luonnonjumalia. 

France kuvaa Saatanan prometeuslaisena hahmona, joka Prometheuksen lailla uskalsi tuoda ihmiselle tulen ja tiedon lahjat. Historian edistyessä, Saatana ja hänen demoninsa opettivat ihmisiä vaatettamaan itsensä nahkoihin, tekemään tulen, rakentamaan veneitä, keksimään pyörän ja oppimaan maanviljelyä, monien muiden oppien lisäksi. Heidän oppinsa eivät koskeneet ainoastaan yksinkertaista eloonjäämistä, vaan myös korkeampia taiteita - musiikkia, maalausta ja tanssia. 

Katsoessamme tarkemmin kirjan kuvausta Saatanasta, huomaamme että hänestä maalataan kuva humanitaarisena sankarina, myötätuntoisena ystävänä ja hyväntekijänä ihmiskunnalle, ja sellaisten lahjojen lähteenä kuten tieto, taide, kulttuuri ja sivistynyt laki. Kristillinen Jumala toisaalta kuvataan pahana teeskentelijänä, joka rakastaa tuskaa, kurjuutta ja kärsimystä, ja pyrkii alistamaan kaikki epäoikeudenmukaisen tyranniansa alle. 

Romaanissa on rönsyileviä sivujuonia, jotka minusta olivat vain paperin täytettä pääjuonen rinnalla, mutta silloin kun tarinassa päästään itse asiaan, se onkin sitten täyttä asiaa! Suosittelen kyllä niille jotka kokevat aihepiirin kiinnostavaksi. Romaani on onnistunut, jos se herättää ajatuksia ja saa vastakaikua lukijan sielussa - hyvä merkki on jos löydät niin puhuttelevia kohtia että haluat siteerata niitä, kuten minä teen. 

Kirjan lopussa ennen taisteluun ryhtymistä Saatana näkee unta sodasta, jossa hänen joukkonsa voittavat (lainaan pidemmän pätkän, koska tämä on todella ylevä huippukohta kertomuksessa ja sisältää suurta viisautta):

Ja Saatana kruunautti itsensä Jumalaksi. Taivaallisen Jerusalemin jalokivistä hohtaville muureille nousivat kaikki apostolit, piispat, pyhät neitsyet, marttyyrit, uskontodistajat, koko käydyn raivoisan taistelun ajan suloisessa rauhassa lepäillyt valittujen joukko, katselemaan ja nauttimaan suurenmoisista kruunausmenoista. Valittujen ilo oli ääretön, ja riemukseen näkivät he, miten kaikkein Ylimmäinen syöstiin helvettiin ja Saatana nousi Herran valtaistuimelle. Noudattaen Jumalansa tahtoa, joka kielsi heiltä surun, veisasivat he vanhoja kiitosvirsiään uudelle hallitsijalleen.

Ja Saatana loi terävät silmänsä alas avaruuteen ja katseli tuota pientä maa- ja vesipalloa, jonne hän oli aikoinaan istuttanut viinipuun ja järjestänyt ensimmäiset traagilliset kuorot. Ja sitten suuntasi hän katseensa Roomaan, jossa entinen, nyt kukistettu jumala oli perustanut valheella ja petoksella valtakuntansa. Sitä kirkkoa hallitsi silloin muudan pyhä mies. Saatana näki hänen rukoilevan ja itkevän. Ja hän sanoi hänelle: "Minä jätän morsiameni sinun huomaasi! Vaali sitä uskollisesti. Minä vahvistan sinulle entiset oikeutesi määrätä, minkälainen kirkonoppi on oleva, säätää, miten sakramentteja on noudatettava, laatia lait ja valvoa, että siveellisiä tapoja seurataan. Ja kaikkien uskovaisten täytyy alistua sinun määräyksiisi. Minun seurakuntani on iankaikkinen, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Sinä olet erehtymätön. Kaikki on ennallaan." Ja ääretön autuus täytti apostolin seuraajan sydämen. Hän heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallaan multaa ja vastasi: "Herrani minun Jumalani, minä tunnen sinun äänesi. Henkäyksesi vuotaa kuin palsami sydämeeni. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa. Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta."

Ja Saatana oli mieltynyt ylistyksiin ja kiitosvirsiin; hän kuunteli halusta, kun hänen viisauttaan ja valtaansa kehuttiin, iloitsi, kun cherubimit julistivat hänen hyviä tekojansa, eikä välittänyt enää ollenkaan Nectairen huilusta, koska se jumaloi luontoa, myönsi jokaiselle hyönteiselle ja ruohonkorrellekin osansa kaikkivallasta ja rakkaudesta ja neuvoi riemuun ja vapauteen. Saatana, jonka liha oli aina ennen, milloin hän vain ajatteli, missä vaivoissa maailma kitui, värissyt tuskasta, tunsi nyt itsensä sääliin taipumattomaksi. Hän piti kärsimystä ja kuolemaa kaikkivaltansa ja äärettömän laupeutensa luonnollisina seurauksina. Ja uhrien veri kohosi hänen puoleensa otollisena pyhänä savuna. Hän tuomitsi järjen kelvottomaksi ja vihasi tiedonhalua. Itse ei hän enää tahtonut oppia mitään, sillä hän pelkäsi, että jos hän hankkisi itselleen uusia tietoja, niin hän näyttäisi, ettei hänellä kuitenkaan niitä kaikkia voisi olla. Hän viihtyi hyvin mystillisyyden varjossa ja tekeytyi muka käsittämättömäksi, koska luuli arvonsa vähenevän, jos hänet ymmärrettäisiin. Sakea teologinen usva pimensi hänen aivonsa. Kului joku aika, ja hänen päähänsä pisti julistaa itsensä ainoaksi oikeaksi ja kolmiyhteiseksi Jumalaksi, niinkuin hänen edeltäjänsäkin oli julistanut. Kun hän näki Arcade'in hymyilevän julistukselle, karkoitti hän heti hänet kasvojensa edestä. Istar ja Zita olivat jo kauan sitten lähteneet takaisin maan päälle. Niin kuluivat vuosisadat nopeasti kuin sekunnit. Ja eräänä päivänä katsahti Saatana korkealta valtaistuimeltaan kadotuksen syvyyteen ja näki Jaldabaothin siinä helvetissä, jonne oli hänet heittänyt ja jossa hän itsekin muinoin oli ollut kahleissa. Jaldabaothin ylpeys ei näyttänyt lähteneen ikuisessa pimeydessä. Mustattuna, ruhjottuna, peloittavana, ylevänä loi hän kunnian kuninkaan asuinsijoihin halveksivan silmäyksen ja käänsi sitten päänsä pois. Ja kun uusi Jumala tarkasteli paremmin vihollistaan, huomasi hän hänen kärsivillä kasvoillaan älyn ja hyvyyden väikkeitä. Nykyään mietti Jaldabaoth maan kohtaloa, ja ajatellessaan sen katkeria kärsimyksiä sääli hän sitä syvästi. Yht'äkkiä kavahtaa hän pystyyn, levittää eetteriin käsivartensa kuin suunnattoman suuret airot, ja hän rientää opettamaan ja lohduttamaan ihmislapsia. Hänen ihmeellinen, ääretön varjonsa viihdyttää onnettoman planeetan pintaan langetessaan heti ihmisiä kuin suloinen rakkauden yö. 

Saatana heräsi kylmän hien vallassa. Nectaire, Istar, Arcade ja Zita seisoivat tuossa hänen vieressään. Bengalus-linnut visertelivät aamuvirttään. "Toverit", lausui suuri arkkienkeli, "me emme valloita taivasta. Riittää, että pystymme sen valloittamaan! Sota siittää sotaa, voitto tappiota. Voitetusta Jumalasta tulee Saatana, voittaneesta Saatanasta Jumala. Varjelkoon hyvä Sallima minua niin julmasta kohtalosta! Rakastan helvettiä, joka on kehittänyt henkeni, rakastan maata, jossa olen tehnyt hyvää sen vähän kuin tässä kauheassa maailmassa on mahdollista, maailmassa, jonka olennot eivät kykene mihinkään muuten kuin murhaamalla. Nyt on vanhan Jumalan maallinen valta meidän ansiostamme päättynyt, ja kaikki, mikä tällä taivaankappaleella rahtusenkin ajattelee, halveksii häntä tai ei tiedä hänestä mitään. Mutta mitä auttaa, vaikka ihmiset eivät enää olisikaan Jaldabaothin ikeessä, jos Jaldabaothin henki yhä asuu heissä: jos he ovat yhtä kateellisia, väkivaltaisia, riidanhaluisia, ahnaita ja yhtä typerästi kauneutta ja taiteita vihaavia kuin hänkin, heidän esikuvansa? Mitä auttaa, vaikka he ovat kukistaneet julman demiurgin, jos he eivät tottele ystävällisiä demoneja, jotka opettavat heille, mikä on oikea totuus, Dionysos, Apollon ja muusat? Entä sitten me itse, me taivaalliset henget, korkeat demonit? Me kukistamme tyrannimme, Jaldabaothin, kun hävitämme omasta sielustamme tietämättömyyden ja turhan pelon." Ja Saatana sanoi puutarhurille: "Nectaire, sinä taistelit rinnallani ennen maailmojen alkua. Me jouduimme silloin tappiolle, koska emme ymmärtäneet, että voitto on Henkeä ja että meidän on ahdistettava ja tuhottava Jaldabaoth omassa itsessämme, ei missään muualla."

 

Mieleni tekee huudahtaa: Hail Satan! Pitäisikö seuraavaksi polttaa raamattu..? 

Katso myös tässä blogissa: Saatanan litania.