Sivut

Olen kiitollinen jos viitsit kommentoida kirjoituksia. Ja vaikka "suositut tekstit" tuossa sivupalkissa vieressä onkin ihan hyvä juttu, haluaisin kuitenkin huomauttaa, että tästä blogista löytyy paljon muutakin mielenkiintoista kuin se mikä on "suosittua". Katso vaikkapa asiasanahakemisto vähän alempaa, otsikolla "Tässä blogissa mm."! Vaikka annan mieluummin muiden äänen kuulua tässä blogissa, olen ottanut tavakseni myös kommentoida muutamalla rivillä julkaisemiani käännöksiä - mikä yleensä erottuu värillisenä tekstinä ennen tai jälkeen varsinaisen kirjoituksen. Eräs lukija kutsui tämän blogin sisältöä "hengelliseksi sekamelskaksi" - ja hän on oikeassa! Ei ole mitään yhtä tiettyä teemaa - ainoa punainen lanka on se, että kirjoitukset liittyvät laveasti henkisyyteen, ja nykyään niissä on usein jokin kriittinen näkökulma. Jos mietit mihin minä sitten uskon, niin omasta henkisestä tiestäni voit lukea lyhyesti toisessa blogissani, Resurget Sol Fugiens: Minun tieni.
"Mystiikka on myös gnosiksen siemen, joka on esoteerista teologiaa, aivan kuten magia on esoteerista taidetta ja okkultismi tai hermetismi on esoteerista filosofiaa...Koko ihminen on yhdellä ja samalla kertaa mystikko, gnostikko, maagikko ja filosofi; s.o. hän on uskonnollinen, kontemplatiivinen, taiteellinen ja intelligentti. Jokainen uskoo johonkin, ymmärtää jotain, kykenee johonkin ja ajattelee jotakin."
- Valentin Tomberg

24.9.12

STEPHAN A. HOELLER: KIERTELEVÄT PIISPAT

Kaikki tiet eivät vie Roomaan.


Piispan virka on yhtä vanha kuin kristinusko itse. Niin varhain kuin 90-luvulla jKr. Klemens Roomalainen riitelevälle Korintin yhteisölle osoittamassaan kirjeessä muistutti kanssakristittyjään, että apostolit olivat nimittäneet ja voidelleet piispoja päteviksi seuraajikseen, ja että olisi vastoin Jumalan tahtoa jos ihmiset syrjäyttäisivät heidät. Varhaisessa kristikunnassa miehet (ja näyttäisi että myös naiset) joita kutsuttiin nimellä episkopoi, saivat vallan edeltäjiltään kätten päälle panemisen kautta harjoittaa Jeesuksen apostoleilleen suoman henkisen voiman täyteyttä. Piispat delegoivat erityisiä toimia, kuten opettaminen, syntien anteeksiantaminen, parantaminen ja neuvominen, papeille jotka toimivat heidän avustajinaan. Piispan virka on siten vanhempi kuin papin, diakonin, tai muiden vähäisempien kirkon virkojen, jotka kaikki perustettiin toiseen vuosisataan mennessä, huomattavasti myöhemmin kuin piispan apostolinen virka.

Apostoli Tuomas
Apostolit ja heidän seuraajansa toimivat kahdella tavalla: jotkut kytkeytyivät pysyvästi tiettyyn kaupunkiin ja maantieteelliseen alueeseen, missä he huolehtivat kristittyjen yhteisön henkisestä hyvinvoinnista, kun taas toiset, perustajansa sanojen innoittamina, jotka käskivät heitä opettamaan kaikkia kansoja, matkustivat etäisiin maihin levittämään uskonsa sanomaa. Nämä johtajat vaelsivat kauas kristinuskon kehdosta Lähi-Idästä, tunkeutuen jopa niin etäisiin maihin kuin Intia, kuten apostoli Tuomas. Jeesuksen apostoleita kuten Tuomasta, Bartolomeosta ja Andreasta, jotka eivät pysyneet kiinteässä asuinpaikassa huolehtimassa perustetusta yhteisöstä, voitaisiin näin pitää ensimmäisinä matkustavina eli "kiertelevinä" piispoina. 

Myöhemmin kuvaan ilmaantui muita kiertelevien piispojen kategorioita. Keisari Konstantinus vahvisti kristinuskon valtakuntansa valtionuskonnoksi ja ryhtyi pakottamaan keinotekoista ykseyttä kristityille yhteisöille. Tätä edeltävänä aikana sellaiset yhteisöt ja niiden johtajat olivat voimakkaan pluralistisesti suuntautuneita. Tunnustaen yhteisen antaumuksen Kristukselle ja hänen opetuksilleen, heillä oli suuria eroja opissa ja käytännössä. Konstantinuksen myötä olosuhteet muuttuivat; "oikeaoppisuutta" julistettiin kaikkia sitovana. Ne jotka eivät mukautuneet, pakotettiin jättämään yhteisö ja usein asuinpaikkansa. Heistä tuli vaeltajia. Gnostilaisista, areiolaisista, nestoriolaisista, monofysiiteistä ja muista mukautumattomista kristillisistä johtajista tuli kierteleviä piispoja. Luotiin uusi trendi. Niiden jotka myötäilivät keisaria ja piispaa, sallittiin pysyä virassa ja nauttia valtion tukea, kun taas niitä jotka olivat eri mieltä, kannustettiin lähtemään ja tulemaan vaeltajiksi. Kuitenkaan sellaiset vaeltajat eivät olleet vailla seuraajia, sillä samanmielistä papistoa ja seurakuntalaisia liittyi yhteen heidän ympärilleen minne tahansa he menivätkin, usein yllyttäen oikeaoppiset auktoriteetit vainoihin. Lopputarina on tuttu ja surullinen.

Varhaisista ajoista saakka apostolisen vallan välittäminen esiintyi Rooman, Konstantinopolin, Antiokian ja muiden valtavirran kristillisten kirkkojen ulkopuolella. "Isoveljet" tuomitsivat monet näistä välittämisistä kerettiläisenä. Mielenkiintoista kyllä, kriitikot tunnustivat heidän apostolisten virkojensa pätevyyden. Varhaisen tradition mukaan, jonka Augustinus puki sanoiksi vaan ei keksinyt, apostolisen seuraannoon oikeaoppisuutta ja pätevyyttä ei pidetty identtisenä. Piispat saattoivat olla kerettiläisiä, ja kuitenkin harjoittaa virkaansa sakramenttien edustajana pätevällä tavalla. Roomalaiskatolinen kirkko on tähän päivän saakka pitänyt kiinni tästä opista (joka tunnetaan Augustinolaisena virkaoppina). Mikäli "vaeltajat" pitivät kiinni samoista tarkoituksista vihkiässään seuraajiaan kuin sakramentaalinen kristikunta on traditionaalisesti pitänyt kautta aikojen, he saattoivat siirtää eteenpäin pyhät voimansa ja hallita sakramentteja tavalla, jonka paavit tunnustaisivat päteväksi. Sellainen on niin kutsuttujen kiertelevien piispojen luonne ja status sellaisena kuin ne tänä päivänä ovat olemassa.

Moderni kiertelevä episkopaatti

Kierteleviä piispoja oli olemassa läpi historian. Keskiaikana paikalliset piispat valittivat usein paaville matkustelevista prelaateista, jotka kulkivat läpi maaseudun suorittaen piispalle varattuja toimia, kuten nuorten konfirmoimista, pappien ja diakonien vihkimistä. Modernina aikana reformaation seurauksena sellaisista toimista tuli joskus syy suurille yhteisöille pudota pois Rooman Kirkosta. Eräs sellainen tapaus koski ranskalaista piispa Varletia, joka matkustaessaan läpi Hollannin, alkoi palvella eristäytynyttä ryhmää tuossa kalvinistisessa maassa pysyneen katolisen vähemmistön sisällä. Piispa Varlet suostuteltiin viimein suomaan piispuus tämän hollantilaisten katolisten ryhmän johtajalle, ja 1724 syntyi Hollannin vanha katolinen kirkko. Tämä uskollinen, harras yhteisö säilytti identiteettinsä katolisena kirkkona erillään Roomasta, kuitenkin paavit tunnustivat sen vastahakoisesti päteväksi katoliseksi organisaatioksi, ja se säilyttää tämän statuksen tänäkin päivänä. Roomalaiskatolisen Kirkon viimeisimmän konsiilin (tunnetaan Vatikaanin II konsiilina) pöytäkirjoissa pieni Hollannin vanha katolinen kirkko on listattu ylimmäksi tarkkailijoiden luetteloon, kauas sellaisten suurten protestanttisten ryhmien edelle kuten Anglikaaninen ja Presbyteerinen kirkko, johtuen sen kyseenalaistamattomasta pätevyydestä.

Toinen paikka missä oli runsaasti kierteleviä piispoja, oli Etelä-Intian muinainen kristillinen lähetysalue, missä paikallisen tradition mukaan suurin ja tarmokkain kaikista kiertelevistä piispoista, apostoli Tuomas, makaa haudassa ei kaukana Madrasin kaupungista. Tuomaskristityt, alunperin brahmiineja Malabarin rannikolta, kestivät vuosisatoja tulisesti riippumattomana sarjana yhteisöjä, ikuisesti puolustaen oikeuksiaan paaveja ja patriarkkoja vastaan, jotka vaativat toimivaltaa heidän ylitseen. Ja niin kävi, että itsepäisistä hollannin vanhakatolisista ja ryhmittyneistä etelä-intialaisista kristityistä tuli harkitsemattomia kantaisiä riippumattomille eli kierteleville piispoille, jotka ovat nyt luvultaan tuhansissa ja levinneet yli maapallon jokaisen maanosan. Tämän ennennäkemättömän leviämisen alullepanijoina oli kaksi pappia, yksi englantilainen, toinen ranskalais-amerikkalainen, jotka 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alkupuolella saivat vihkimyksen hollantilaisten ja etelä-intialaisten katolisten piispojen edustajien käsistä. He olivat Arnold Harris Mathew (1852-1919) ja Joseph René Vilatte (1854-1929), tässä järjestyksessä. Mathewsta tuli vanhakatolisen kirkon johtava prelaatti Isossa-Britanniassa, kun taas Vilatte toi etelä-intialaisen kirkon alunperin syyrialaisen seuraannon virran Yhdysvaltoihin. Ei sidottuna traditionaalisiin sääntöihin ja rajoituksiin koskien toisten piispojen pyhittämistä, nämä kaksi freelance-prelaattia jatkoivat voideltujen käsiensä asettamista melkoisen määrän miehiä päälle, molemmin puolin Atlanttia, ja siten panivat alulle uuden aikakauden kiertelevien piispojen historiassa.

Okkultinen yhteys astuu kuvaan

1913 melko menestyksettömän hollantilaisen vanhakatolisuuden englantilaisen haaran vanheneva, kärttyisä johtaja, Mathew, sai vieraan. Kolmikymmenvuotias komea, sivistynyt ja innokas mies joka koputti piispa Mathewin ovea, oli James Wedgwood, Englannin tunnustetun Wedgwood-posliinisuvun perijä. Hän oli teosofi, venäläisen aatelisnaisen ja tuotteliaan kirjailijan, H.P.Blavatskyn, vuodesta 1875 julkisuuteen tuoman uus-gnostilaisen henkisen järjestelmän innokas seuraaja. Toisin kuin monet teosofit (ja monet heidän kollegansa tämän päivän New Age-liikkeessä), Wedgwood arvosti länsimaisia henkisiä traditioita, kuten seremoniallista magiaa, esoteerista vapaamuurariutta ja kristillisten sakramenttien mysteeriä ja pyhää magiaa. Wedgwood liittyi pieneen vanhakatoliseen liikkeeseen Englannissa, ja jonkin ajan ja joidenkin käänteiden jälkeen hänestä tuli piispa 1916. Monet hänen kanssateosofeistaan kiinnostuivat myös Messun ja muiden Wedgwoodin ja hänen työtovereidensa johtamien sakramenttien vaikuttavasta kauneudesta ja mystiikasta. Näiden joukossa oli Teosofisen Seuran "vanha suuri mies", huomattava opettaja, kirjailija ja selvänäkijä, Charles Webster Leadbeater. Pian Wedgwood ja Leadbeater asettuivat Australiaan, pidennetylle suunnittelu ja työjaksolle. Tuloksena oli uusi kirkollinen organisaatio, jolla oli omaperäinen liturgia, filosofia ja tavat. Se tuli nimetyksi Vapaaksi katoliseksi kirkoksi, ja sen myötä syntyi uusi okkultinen mystiikka, jolla oli oleva uuden kirkon - tai edes vanhemman liittolaisen, Teosofisen Seuran - määrällisen vahvuuden suuresti ylittävä vaikutus ja merkitys.

Sanoa, että voisi olla okkultista katolisuutta, ei ole niin absurdia kuin jotkut saattaisivat ajatella. Historia kuhisee Katolisen Kirkon prelaatteja, pappeja ja nunnia, jotka olivat antautuneita ja taitavia okkultisteja. Lukemattomat paavit tukivat ja kirkonmiehet kannattivat kabbalaa, hermetiikkaa, astrologiaa ja magiaa (riippuen siihen sekaantuneista ihmisistä yhtä hyvin kuin historiallisesta ajanjaksosta, näiden samojen lajien harjoittajia myös ajoittain poltettiin roviolla inkvisition toimesta). Psykologisesti tarkasteltuna, Kirkon ja okkultismin suhde näyttää muistuttavan egon ja varjon suhdetta; huolimatta niiden toistuvasta konfliktista ne kuuluvat yhteen ja ovat riippuvaisia toisistaan monin tavoin. Suurin katolisuuden vieraannuttaminen sen pimeästä esoteerisesta kaksosesta tapahtui Valistuksen jälkeen, kun rationalistiset näkököhdat pääsivät sisään Kirkkoon. Jopa tänään voidaan huomata, että henkilöillä, joilla on gnostilais-hermeettisiä kiinnostuksen aiheita, on enemmän yhteistä traditionaalisten katolilaisten kanssa, kuin sen paremmin modernististen Vatikaanin II konsiilin jälkeisten katolilaisten, kuin myöskään protestanttien kanssa. Tuomatta näitä ajatuksia esiin tietoisesti, Wedgwoodin ja Leadbeaterin tyyppiset teosofiset katolilaiset näyttävät vaistonneen nämä arkkityyppiset suhteet ja yhteensopivuudet olennaisen katolisuuden ja perusokkultismin välillä. Näine vaistoineen heistä on saattanut tulla pioneereja asennoitumisessa sakramentaaliseen kristillisyyteen, jolla on merkittävä lupaus länsimaisten uskontojen tulevaisuutta varten.

Uusi maaginen näkemys sakramentaalisesta voimasta

 Okkultisen katolisuuden päämestari oli epäilemättä C.W.Leadbeater. Entisenä anglikaanipappina, joka oli jättänyt kirkon, perheen ja maan seuratakseen Madame Blavatskya Intiaan ja teosofian maailmaan myöhään 1800-luvulla, hän säilyi salaperäisenä ja aikaansaavana hahmona kuolemaansa saakka myöhään 1930-luvulla. Kertakaikkisen uskollisena teosofian opetuksille, Leadbeater oli kuitenkin tietoinen siitä että nykyajan ihmiskunta tarvitsi vielä hyvin paljon kristllisten sakramenttien magiaa. Niin varhain kuin huhtikuussa 1917 hän kirjoitti The Theosophist-lehdessä:
Kun suuri maailmanopettaja oli viimeksi maan päällä, hän teki erityisen järjestelyn, jotta se mitä me voimme ajatella kuin osana henkisen voiman varastoa, olisi saatavilla hänen perustamansa uuden uskonnon käyttöön, ja että sen virkailijat pitäisi valtuutta tiettyjen seremonioiden, sanojen ja voimamerkkien käytöllä ammentamaan siitä kansansa henkiseksi hyödyksi.
 Piispa Leadbeater tunsi että yliaististen kykyjensä avulla hän pystyi kuvaamaan melkoisella tarkkuudella mekanismia, millä sakramentit saattoivat toimia vaikuttavasti. Teoksissaan kuten Sakramenttien tiede, The Inner side of Christian Festivals, ja hiljattain postuumisti julkaistu The Christian Gnosis, hän jätti vaikuttavan perinnön, missä hän havainnollistaa monien tyydytykseksi että Messu ja muut apostolisen kristikunnan sakramentit kykenevät auttamaan ihmisten henkistä hyvinvointia ja transformatiivista kasvua meidän aikanamme yhtä hyvin kuin menneisyydessä. Pieni mutta järjestäytynyt kirkko jonka Wedgewood ja Leadbeater perustivat, on yhä olemassa viidellä mantereella, maissa kuten Hollanti, Australia, Uusi-Seelanti, ja omistaa lukemattomia vaikuttavia kirkkorakennuksia suurine seurakuntineen. Vakava isku Vapaa katoliselle kirkolle oli kuitenkin 1930-luvulla, kun Jiddu Krishnamurti, jonka johtavat teosofit ilmoittivat maailmanopettajan (Kristuksen) käyttövälineeksi, hylkäsi messiaanisuutensa aatteen, ja arvosteli kaikkia riittejä ja seremonioita erityisellä kiihkeydellä.

Leadbeater ja hänen uusi okkultisen katolisuuden brändinsä ovat toimineet uraauurtavina vaikutteina monille kierteleville piispoille, jotka seurasivat häntä ja jotka usein toimivat ulkopuolella teosofisten piispojen perustamaa muodollista kirkollista organisaatiota. Eräs sellainen kirkonmies oli Lowell Paul Wadle, periedustaja Yhdysvalloissa ranskalaisen vaeltajan, Vilatten, tälle mantereelle tuomille seuraannoille. Piispa Wadle oli teosofi ja suosittu luennoitsija vaihtoehtoisen henkisyyden piireissä, erityisesti Kaliforniassa. Charmikkaana ja ystävällisenä miehenä, hänen vaiktuksensa okkultiseen katolisuuteen jäi toiseksi kenties vain Leadbeaterille. Pitäen hallussaan herkästi nimettyä pyhän Franciscuksen kirkkoaan Laguna Beachilla, Kaliforniassa, hän oli mies jonka luo kirkonmiehet ja maallikot monista suuntauksista pyrkivät neuvoa ja seuraa varten.

Ei ole liioiteltua sanoa, että okkultisella ja teosofisella näkemyksellä, jonka nämä pioneerit ottivat käyttöön sakramentaalisissa kirkon palvontamenoissa, oli kauaskantoisemmat seuraamukset ja suurempi vaikutus kuin on pinnalta havaittavissa. Lukemattomat luovat henkilöt ovat olleet syvästi vaikuttuneita mahdollisuudesta tehokkaasti erottaa sakramentit dogman ja vanhentuneen moralisoinnin painosta, jonka valtavirran kirkot ovat väistämättä olleet taipuvaisia yhdistämään niihin. Nyt voidaan ottaa osaa sakramentaalisen armon hyötyihin tulematta pakotetuksi uskomusjärjestelmiin ja käskyihin, jotka saattavat olla vastoin syvempää vakaumusta. Enemmän kuin puoli vuosisataa aiemmin, liberaalit ja suvaitsevaiset teologiset trendit löysivät tiensä sakramentaalisen kristikunnan päälinnakkeisiin; alku oli siten luotu vapaudelle, luovuudelle, ja mikä tärkeintä, epäsovinnaisille lajeille maagis-mystillistä ajattelua Kirkon koetellun seremoniallisuuden armon ja vaikuttavan kauneuden sisällä.

Gnostilaiset piispat astuvat taisteluun


 Näennäisesti roomalaiskatolinen Ranskan maa on antanut suojapaikan kerettiläisille, skismaatikoille ja kierteleville piispoille lukemattomien vuosisatojen ajan. Lyonin gnostikot ärsyttivät kirkkoisä Irenaeusta niin suuresti, että hän omisti niteittäin palopuheita taisteluun heitä vastaan. Erilaisia gnostilaisia ryhmiä oli Ranskan provinsseissa läpi historian, parhaiten tunnettuna ja lukumäärältään suurimpana kataarien kirkko 1200-luvulla. On mielenkiintoista huomata, että joka kerta kun Rooman Kirkon ote heikkeni Ranskan valtiovallasta, gnostilaisia uskonnollisia ryhmiä ilmaantui kätköistä, yleensä vain tullakseen  tukahdutetuksi pian jälkeenpäin toisen kirkollisen hallinnon toimesta. Siten, Ranskan vallankumouksen aikaan, kerran tukahdutettu Temppeliherrojen ritarikunta uudelleen organisoitiin epämääräisesti gnostilaisten linjojen mukaan sen suurmestarin, entisen roomalaiskatolisen papin ja esoteristin, Bernard Fabré-Palabratin toimesta, joka varhain 1800-luvulla pyhitettiin Temppeliherrojen ritarikuntaan yhdistyneiden varhaiskristittyjen Johanneslaisen Kirkon patriarkaksi. Tämä pyhittäminen asetti mallin monille seuraaville ranskalaisten kiertelevien piispojen gnostilaista tai vastaavaa vakaumusta oleville luomuksille, prelaatin vihkimistä varten. Monsignor Mauviel oli niin kutsuttu perustuslaillinen piispa, s.o. pätevästi vihittyjen ranskalaisten katolisten piispojen hierarkian jäsen, jonka oli perustanut vallankumoushallitus vastalauseena paaviudelle. Gnostilaiset, temppeliherrat, kataarit ja muut salaiset ryhmät yleensä omasivat omat esoteeriset seuraantonsa, mutta tuosta ajasta eteenpäin ne huomasivat hyödylliseksi vastaanottaa vihkimys pätevien mutta määräysten vastaisten prelaattien käsistä, joita ei ollut vaikea löytää vallankumouksen ja sen kirkollisen hämmennyksen vanavedessä.

Myöhäiselle 1800- ja varhaiselle 1900-luvulle mennessä ainakin yksi suuri julkinen gnostilainen kirkko, Eglise Gnostique Universelle, oli kohtuullisen aktiivinen Ranskassa, sellaisten kunnostautuneiden esoteristien johtamana, kuten Jules Doinel, Jean Bricaud, ja aikanaan elvytetyn Martinisti-järjestön johtaja, joka tunnetaan Papuksena (Tri G. Encausse). Katolisen gnostilaisen (tai gnostilaisen katolisen) julkisen liikkeen elpyminen oli siten toteutettu.

Kuten teosofisen okkultisen katolisuuden tapauksessa, niin tässäkin kysmys esittää itsensä: miksi okkultiset tai gnostilaiset henkilöt pyrkisivät piispan virkaan katolisessa merkityksessä, ja miksi he harjoittaisivat roomalaiskatolisen kirkon sakramentteja? Vastaus ei ole vaikea. Erilaiset gnostilaiset liikkeet jotka säilyivät salaa Euroopassa, olivat alun perin osa roomalaiskatolista kirkkoa. Vaikka ne olivat erilaisia kuin suurempi sukulaisensa ja usein hänen vainoamiaan, ne kuitenkin pitivät häntä kirkollisen elämän mallina. Ne ovat voineet pitää uskontonsa sisältöä aivan erimielisinä Rooman opetusten kanssa, mutta heidän palvontamenojensa muoto oli kuitenkin se jota vanha ja universaali kristikunta oli aina harjoittanut. Sellainen innovatiivinen uskonnollinen pluralismi joka kehittyi Pohjois-Amerikassa, oli tuntematonta heille, ja kaiken todennäköisyyden mukaan se olisi inhottanut heitä jos he olisivat tunteneet sen. Gnostikko, vaikkakin kerettiläinen, oli kuitenkin yhden pyhän, katolisen ja apostolisen Kirkon jäsen, jolla olis sekä oikeus että velvollisuus harjoittaa seitsemää historiallista sakramenttia traditionaalisella tavalla.

Ranskalainen gnostilaisuus loi siten oman kirkollisen elämänsä, seuraten roomalaiskatolisen käytännön esimerkkiä. Liikkeeltä ei koskaan puuttunut vaihtelua. Niin myöhään kuin marraskuun 22. 1944, suuren gnostilaisen uskonnollisen organisaation johtaja Ranskassa, Monsignor Constant Chevillon (Tau Harmonius) teloitettiin julmasti sen jälkeen kun Vichyn nukkehallitus tukahdutti Gnostilaisen kirkon. Kuitenkin liike levisi Saksaan, Espanjaan, Portugaliin, Latinalaiseen Amerikkaan ja sellaisiin ranskaa puhuviin maihin kuten Haiti. Siellä asiat huilasivat II maailmansodan jälkeisiin vuosiin asti.

Gnostilainen traditio, jolla alunperin oli kotinsa Ranskassa, tuli vakiinnutetuksi Englannissa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, alkuaan Australiassa kasvatetun, ranskalaista syntyperää olevan piispan ponnistelujen tuloksena. Syntyään Ronald Powell, hän otti nimen Richard Jean Chretien Duc de Palatine. Oppineena ja karismaattisena miehenä, de Palatinea (joka sai seuraantonsa hyvin tunnetulta brittiläiseltä riippumattomalta prelaatilta, Hugh de Willmott-Newmanilta) voidaan pitää sakramentaalisen gnostilaisuuden pioneerina sekä Englannissa että Yhdysvalloissa. Hänen traditionsa säilyy etupäässä Ecclesia Gnosticassa, jolla on päämajansa Los Angelesissa ja jota johtaa tämän kirjoittaja, jonka piispa de Palatine vihki 1967. Muita hyvin samankaltaisesti suuntautuneita gnostilaisia kirkkoja on pulpahtanut esiin viime vuosina lisääntyvässä määrin. Tänä päivänä on olemassa henkeviä ja vakaita ranskalaisen gnostilaisen liikkeen jälkeläisiä toiminnassa New Yorkissa, Chicagossa (Monsignor Robert Conikisin johtamana), Barbadoksella (Tau Thomaksen johtamana). Ensimmäinen naispiispa gnostilaisessa traditiossa nykyaikana on piispa Rosamunde Miller, joka on perustanut Ecclesia Gnostica Mysteriorumin Palo Altossa, Kaliforniassa.

Kohti uutta kristillistä gnosista

Yllämainitut nimet ja liikkeet eivät millään muotoa kata kiertelevien piispojen ja heidän perustamiensa liikkeiden määrää. Runsasväkisimmät ja vakaimmat sellaisista liikkeistä ovat Filippiinien itsenäinen kirkko, jonka alkuperä ulottuu taaksepäin Filippiinien erottamiseen Espanjasta, sekä Brasilian katolinen kirkko, jonka perusti vuosikymmeniä sitten tyytymätön brasilialainen roomalaiskatolinen piispa. Molemmat näistä kirkoista ylläpitävät epämääräisesti määriteltyjä teorioita oikeaoppisesta luonnosta, vaikka satunnaista positiivista vuorovaikutusta niiden ja okkultis-gnostilaisten ryhmien välillä esiintyy. Potentiaalia suurelle skismaattiselle katoliselle kirkolle on Kiinan mantereella, missä ei-paavillinen roomalaiskatolinen kirkko syntyi Mao Zedongin määräyksestä. T'ämä liike pätevästi vihittyine piispoineen toimii yhä, ja mielenkiintoisesti viettää palveluksiaan ilman mitään Vatikaanin II konsiilin tuomia muutoksia.

Ainoastaan aika näyttää mikä rooli kiertelevillä piispoilla tulee olemaan sakramentaalisen kristikunnan kehittyvien rakenteiden sisällä. 1960-luvun Vatikaanin II konsiilista lähtien hämmennys ja peittelemätön erimielisyys ovat ilmaantuneet jopa roomalaiskatolisen monoliitin sisälle. Liturgiset "uudistukset" yhdistettynä leväperäisyyteen ja silkkaan tyhjänpäiväisyyteen ovat niin muuttaneet roomalaiskatolisen kirkon palvelusten luonnetta monissa maissa, että monet kiertelevät piispat voivat vaatia itselleen suurempaa traditionaalista autenttisuutta tänäpäivänä kuin heidän paljon varakkaammat ja muutosvoimaisemmat roomalaiskatoliset kollegansa. Myöskin kun naiset yhä taistelevat ilmeisesti toivotonta taisteluaan pappeudesta Rooman kanssa, monet kiertelevät piispat voivat oikeutetusti väittää etteivät ole ainoastaan suoneet pyhiä virkoja naisille, vaan kannattaneensa tiettyä henkistä feminismiä varteenotettavan kauan aikaa. Gnostilainen patriarkka, Tau Synesius, kirjoitti uskonnolliselle kongressille niin varhain kuin 1908:
Opinkappaleittemme joukossa on eräs, jolle pyydän erityistä huomiota: feminiinisen pelastuksen opinkappale. Isän työ on suoritettu, Pojan myöskin. Vielä on jäljellä Hengen työ, joka yksin kykenee tuomaan ihmiskunnan lopullisen pelastuksen maan päällä, ja siten valmistaa tietä Hengen ennalleen palauttamiselle. Nyt Heki, Parakleetti, vastaa sitä mitä jumalallinen ottaa osaa feminiinisestä luonnosta, ja meidän opetuksemme lausuvat yksiselitteisesti että tämä on ainoa jumaluuden puoli joka on todellisesti mielemme saavutettavissa. Mikä itseasiassa tulee olemaan tämän uuden ja ei-niin-etäisen Messiaan luonto?
Tämän ilmeisen lupauksen, joka on kiertelevissä piispoissa, pimentää ja toisinaan  kieltää näiden piispojen suuren joukon persoonalliset eksentrisyydet ja huono luonne. Koska vihkimys piispuuteen on usein niin helposti saavutettavissa vaeltajien alakulttuurissa, korruptoituneita, tasapainottomia ja surullisen huonosti koulutettuja henkilöitä on runsaasti "riippumattoman" episkopaatin riveissä. Melkoisen suuri määrä näistä piispoista on yksinkertaisesti ihmisiä, joita ei tahtoisi kutsua päivälliselle. "Törkytekijä" on aivan liian ilmeinen ja kaikkialla läsnäoleva, ja tämä tekijä luultavasti tulee säilymään suurimpana esteenä positiiviselle työlle, jota kiertelevät piispat voisivat suorittaa tänä aikakautena.

Monien arvottomuuden ei pitäisi sokaista potentiaalilta jota on muutamissa. Kiertelevien piispojen joukko muistuttaa hyvin paljon eräänlaista alkemiallista prima materiaa, mistä todellinen viisasten kivi saattaa vielä liittyä yhteen. Kristinusko alkoi huonomaineisena juutalaisena harhaoppina, teloitettu rikollinen perustajanaan. Kristilliset skismat ja heresiat joita tänä päivänä pidetään huonossa maineessa, saattaisivat johtaa myös suuriin ja transformatiivisiin henkisiin kehityksiin. Tulevaisuuden kulmakivet on usein tehty rakentajien kerran hylkäämistä kivistä. Kiertelevien piispojen outo ja paradoksaalinen ilmiö saattaa paljastua elintärkeäksi ainekseksi tulevan aikakauden historiallis-spirituaalisessa alkemiassa. Jotkut meistä toivovat että näin tulee olemaan laita, kun taas toiset irvistävät ja kääntyvät pois sellaisista asioista. Viimeinen sana kuuluu kuitenkin Voimille, jotka ylittävät sekä puolestapuhujat että kriitikot. Ja heidän sanansa, siitä voimme olla varmoja, tulee olemaan lopullinen ja asiallinen.

Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle: